Joku vitun paska juttu täällä on nyt tapahtunut, kun sininen isäntä on ottanut vallan Kuvaputken etusivusta. Se ei tule kuitenkaan menoa hidastamaan, koska jatkan tätä kuutamolla olemista ihan sinne loppuun asti. Kirjoitin jo kertaalleen nämäkin vittuilut, mutta ne katosivat bittiavaruuden ihmeelliseen mustaan aukkoon. En anna senkään hidastaa tahtia, koska sentään vielä muistini pelaa, joten kuten. Seuraavaksi siis kommentti, jonka kertaalleen jo kommentoin. Sen jälkeen täysin uutta aivastusta ja asiaa asian vierestä.
Kuutamolla (2002)
Kuutamolla on Aku Urban Louhimiehen ohjaama romanttinen komedia, jonka katsoimme vaimon kanssa, koska minulla on tällä hetkellä menossa kotimaisten elokuvien vakava suonenveto. Kommentoin tämän jo aiemmin tänne, mutta kommentti katosi sinne bittiavaruuteen. Joten ihan oikeasti enää jaksa miettiä, mitä tuolloin kirjoitin. Muistaakseni Minna Haapkylä esitti vakuuttavasti elokuvan pääroolin, jossa hän etsi todellista rakkautta. Kokonaisuus maistui elämältä, vaikka meno välillä muuttuikin absurdiksi rakkauden metsästykseksi.
Tarinassa vierailtiin pajlon tutuissa elokuvateattereissa, joka sai minut nostalgiseksi. Ikävä kyllä jostain syystä myös Toni Wirtanen oli saatu mukaan esittämään elokuvaohjaajaa. Myös Jörn Donner vilahti erään ensi-illan tunnelmissa.
The Killer (2023)
Tunnelmissa oltiin myös, kun päätimme vaimon kanssa katsoa Netflixistä David Fincherin uuden elokuva, The Killerin. Sen ensimmäinen puoli tuntia on vangitsevaa kerrontaa, jossa Michael Fassbenderin esittämä palkkatappaja valmistautuu keikkaan. Hän kuuntelee korvanapeilla The Smithsia sekä kertoo faktoja elämästä ja yhteiskunnasta. Lähes täydellisesti rytmitetty kohtaus antaa lupauksen hyvästä elokuvasta, joka alkaa edetessään lässähtää pannukakkumaisesti.
Sentään musiikit pysyvät alati loistavana, kun Morrisseyn ja Marrin taidokkuutta päästään kuuntelemaan useamman kappaleen verran. Vaimon mielestä Fassbenderin tappajalla oli kuitenkin huono musiikkimaku, mutta se ei pidä paikkaansa.
Paha maa (2005)
Paikkansa kuitenkin pitää se fakta, että tämä suonenveto saa jatkoa Pahan maan merkeissä. Aku Urban Louhimiehen kolmas pitkäelokuva on nimensä mukainen. Muistan, kuinka joskus näin kyseisen elokuvan ennakkonäytöksessä raakaversiona, jolloin tarkoitus oli kerätä katsoja-arvioita ennen virallista ensi-iltaa. Näihin näytöksiin tuli tuossa vuosituhannen alussa osallistuttua paljon, mutta sitten ne vain loppuivat kuin Mikko Koukin hahmon elämä Pahassa maassa.
Asiasta siis eteenpäin, koska elokuvan juoni kertoo Nikosta ja Tuomaksesta, jotka päättävät ryöstää jonkun tietoliikennefirman rahat. Tämä on vain yksi monista tarinoista, joita leffa sisältää. Sillä itselleni mieleisin on Sulevi Peltolan esittämän alkoholiin menevän imurikauppiaan tarina, joka saa verisen päätöksen.
Palataan muistelemaan, sillä muistan, kuinka tuolla ennakkoesityksessä tekstityksessä luki: Nikon selitykset jatkuvat. Nikoa myös vedettiin perseeseen. Tarina lienee tosi, mutta sitä ei voida varmaksi kertoa. Yhtä kaikki, sillä Paha maa on Louhimiehen elokuvista onnistunein. Sen käsittelemät teemat anteeksi annosta, petoksesta ja muista ongelmista ovat realistisia kuin Pertti Sveholmin krapula.
Lomalla (2000)
Sen sijaan Tane Aleksanteri Mäkelän ohjaama Lomalla ei ole kovinkaan realistinen. Se on aitoa aleksploitaatiota, jossa hyvin kireä Juha Veijonen esittää taparikollista, joka joutuu virolaisen huoran kusettamaksi. Vuosia myöhemmin Veijosen hahmo on parantanut tapansa, opiskellut hammaslääkäriksi ja perustanut perheen. Tämä perhe lähtee lomamatkalle Espanjaan, jossa tuo virolainen huora jostain syystä sattuu olemaan hotelin siivoajana.
Enempää juonesta kertomatta. Erään ystäväni mielestä Lomalla kuvaa dokumentaarisesti Veijosen lomailua Mallorcalla. Mäkelän ohjauksessa on jotain hyvin helppoheikkimäistä, vaikka elokuvan jaksaakin katsoa melko vaivatta loppuun asti. Pienoinen ennalta arvattavuus nakertaa hieman juonenkuljetusta, muttei toisaalta pilaa mitään, sillä kaikki on pilalla muutenkin.
Resident Evil 4 (2023)
Kaikki on pilalla, koska seuraavaksi kerron teille tarinan ebolasta ja eräästä imbesillistä. Kaikkien rakastama Tumppumies nimittäin sairastui johonkin kulkutautiin, joka on tehnyt uuden blokitekstin odottelusta yhtä helvettiä. Tämän ikävän sairastapauksen vuoksi siitä on muodostumassa melkoinen venyttelykisa, koska oma ei vain yksinkertaisesti riitä. Jatketaan kuitenkin siihen faktaan, että ennen tuota sairastumista ruttoon, Tumppu ehti onneksi pelata Resident Evil 4:n uuden version läpikotaisin. Peli oli mitä mainioin yhdistelmä uutta ja vanhaa. Sen mukaansa tempaava juoni jaksoi pitää otteessaan, toiminta oli taattua laatua ja graafinen ilme päivitetty ajanmukaiseksi.
Saw (2004)
Ajanmukaista ei kuitenkaan ole katsoa Saw-elokuvia, vaikka näinkin pääsi käymään ennen kulkutaudin rantautumista elimistööni. En enää puhu itsestäni kolmannessa persoonassa, koska en jaksa sekoilla. Kerron kuitenkin enemmin tarinan siitä, kuinka ostin tämän elokuvan kuin itse sen juonen. Joten seuraavana tulee matka Hakunilaan ja johonkin lähiön kerrostalohelvetiin, jossa joku paloittelusurmaajan näköinen tyyppi myi minulle tämän ensimmäisen ja toisen Saw-elokuvan. Sen pituinen se, sanoi paloittelija, kun jalan irti sahasi.
Piti muuten elokuvasta vielä sen verran mainita, että Cary Elwesin maskeeraus ei ole kestänyt aikaa ja elää narratiivin aikana ihan omaa elämäänsä. Muuten kaikki tarpeellinen Sawin ensimmäisestä osasta on jo kerrottu.
Saw 2 (2005)
Myös jatko-osasta on jo kerrottu kaikki. Eikä tarinaa paloittelusurmaajasta tarvitse enää toistaa. Kerrottakoon, että erään litteää maata fanittavan ystäväni mielestä Donnie Wahlberg on veljeksistä lahjakkain, mutta sekin on asia toiseen kertaan. Tämä menee nyt hulluksi paskanjauhannaksi, koska jauhan tätä ripulia vain sen takia, että saan blokin vihdoin ja viimein valmiiksi, jotta tuo litteää maata fanittava jumalan raiskaama poloinen saa tekstiä luettavaksi.
Oli tässä sentään se joku tasa-arvopuertoricolainen.
Sävel ja sanat (2007)
Mieleni ja kehoni raiskaama rutto teki tuhonsa. Joten jossain kuumehuureissa sain idean, että nyt katsotaan Hugh Grantin ja Drew Barrymoren tähdittämä Sävel ja sanat. Huuruilen juonikuvauksen seuraavaan kommentin tapaiseen, koska se on varmaankin ihan yhtä tarpeellinen kuin umpilisäke.
Grant esittää jotain entistä 80-luvun pop-sensaation jäsentä, jolle tarjoutuu tilaisuus kirjoittaa uutta musiikkia jollekin supertähdelle. Kirjoituskammosta kärsivä Grant saa yllättävää apua Barrymoren esittämältä viehättävältä kodinapulaiselta. Tähän loppuu juonikuvaus, koska Sorkkaherra käskee. Joten todettakoon, että Sävel ja sanat on kliseisestä juonestaan huolimatta varsin raikas ja onnistunut romanttinen komedia. Arvioni saattaa mennä kuumeilun piikkiin, mutta menköön.
Ehkä jotkut tarkkasilmäiset lukijat jo tuossa huomasivatkin, että tämä oli vasta puolikas tätä saagaa, joka tulee jatkumaan, kun palaan tulevaisuuteen. Siihen asti: Ei jotain niin hyvää, ettei pahaakin. Eli toisin sanoen, kukaan ei vastaa kirjoitusvirheistä tai mistään muustakaan asiattomuudesta, jota tässä kurjimuksessa teille tarjoiltiin. Olen valmis.
