Pilaantuneen konvehtirasian paluu on täällä. Sitä te voitte kutsua luvuksi kaksi, koska Paha pukki tykkää pienestä kakkosesta. Nyt mennään näistä rivouksista eteenpäin eikä sen enempää jaaritella. Luukusta tuli löysää suklaata.
Violent Night (2022)
Tästä luukusta ei kuitenkaan tule mitään ruskeaa, sillä kävin palauttamassa niitä vitun kuuluisia kasetteja, ja samalla lainasin vähän lisää. Mukaan tarttui David Harbourin tähdittämä Violent Night, jossa Harbour esittää sitä aitoa ja oikeaa Joulupukkia. Jotkut vammaiset rikolliset päättävät ryöstää rikkaiden elitistien kartanon jouluaattona, mutta he eivät tule ottaneeksi huomioon, että sinne samaan aikaan eksynyt Joulupukki on entinen viikinkisotilas ja helvetin kova luu!
Violent Night on tavallaan aika hauska toimintakomedia, joka parodioi muun muassa Yksin kotona -elokuvia kuin myös monia muita joulun kliseitä. Harmillisen tyhjällä ajoittain käyvä kerronta olisi kaivannut enemmän väkivaltaa ja etenkin Harbourin alussa nähtyä sikailua, joka toi Pahan pukin mieleeni, jonka takia tuo yllä näkyvä giffikin oli eksynyt blokiin.
Vaimo totesi lopuksi viihtyneensä tämän parissa oikein hyvin. Kommentti kuitenkin loppuu isoon räjähdykseen, josta erään elokuvaohjaajan isä voisi olla ylpeä.
Silent Night (2021)
Tämä isä ei ole itsestään ylpeä, mutta jatkaa silti jouluaiheisten elokuvien kahlaamista.
Silent Night kertoo jostain maailmanlopun alusta, joka ajoittuu jouluun. Rikkaille tyypeille on tarjottu pilleriä, jolla karmean kuoleman voi välttää, koska ilmassa leijuu venäläisten lähettämää myrkkykaasua. Sepustelen tätä nyt tässä vain joulun kunniaksi, koska en osaa oikeasti kirjoittaa juonikuvauksia.
Sen sijaan en ollut täysin varma, onko Silent Night musta komedia vai vakavasti otettava draama. Oli, miten, oli, se on silti ihan kelvollista joulun viihdettä, josta etenkin vaimo tuntui pitävän yllättävän paljon.
The Whale (2022)
Tumppumies sitten pitikin tästä todella paljon. Darren Aronofskyn ohjaama The Whale on kutkuttanut vaimon mieltä kuulemma jo pidempään. Joten pakkohan se oli sitten katsoa. Toki se oli myös kutkuttanut allekirjoittanutta.
Brendan Fraser esittää jotain sairaanloisen ylipainoista äidinkielenopettajaa, joka istuu lähinnä kotona sohvallaan toivomassa kuolemaa ja runkkaamassa homopornolle. Juoni kattaa Fraserin hahmon ihmissuhteiden solmukohtia ja niiden avaamista, mutta tekee sen niin taitavasti, että tarinankerrontaan uppoutuu täydellisesti. Aronofsky käsittelee suosikkiaiheitaan uskontoa ja isä-tytärsuhdetta uskomattoman hyvin, joka naulitsee katsojan hämmästelemään roolisuoritusten vakuuttavuutta.
Narratiivi tapahtuu liki kokonaan yhdessä asunnassa, jolloin sitä tajuaa myös asunnon olevan yksi keskeinen hahmo kerronnassa. Tämän lisäksi kaikille sivuhahmoille annetaan oma tarinansa, joka tukee kokonaisuutta verrattain onnistuneesti.
Loppuhuipennus on todella liikuttava, sillä saatoinpa muuten nähdä vaimon poskella kyyneleen sen aikana.
Stigmata (1999)
Sitten on aika itkeä verisiä kyyneleitä, koska katsoimme 90-luvun lopun uskonnollisen kauhun aallonharjalla surffanneen Stigmatan, jossa Gabriel Byrne esittää alkoholiin menevää pappia. Byrnen hahmo pistetään tutkimaan Patricia Arquetten esittämän kampaajan käsiin ilmestyneitä stigmajälkiä.
Stigmata on niin suurta millenium-kauhua, ettei se jaksa kovinkaan pitkään pitää otteessaan, mutta ainakin tämä on nyt nähty. Ehkä yhden litteään maahan uskovan riihimäkeläisen mielestä, tämäkin voisi olla tositarina.
Poltergeist (1982)
Tositarina on myös se, että katsoimme vaimon kanssa Tobe Hooperin pahamaineisen Poltergeistin. Siinä mielessä pahamaineisen, että joskus vuonna keppi ja kivi en pitänyt elokuvaa kovinkaan kummoisena tekeleenä. Ajat ovat muuttuneet, sillä tällä kertaa pidin jopa yllättävän paljon Hooperin ohjauksesta, vaikka tuottajana häärineen Steven Spielbergin kultainen kädenjälki näkyykin lopputuloksen amerikkalaisia perhearvoja korostavassa lempeässä otteessa.
Juoni siis kertoo jostain keskiluokkaisesta perheestä, joka joutuu poltergeist-ilmiön piinamaksi. Tehosteet ovat aikaan nähden hyviä, mutta ne ovat nykykatsojan silmään vanhentuneita. En tällä haavaa osaa sen enempää elokuvasta sepustella tai rytmittää kommenttia tämän paremmin, mutta yksi syy tämän katseluun oli, että Amazon Primesta löytyy elokuvasarjan muut osat.
Poltergeist II: The Other Side (1986)
Sieltä Primen suoratoistohelvetistähän ne sitten löytyivät ja ovat täällä, sillä katsoimme heti perään toisen osan tätä trilogiaa, joka sai vaimon vihaiseksi. En antanut tuon pikkuseikan häiritä, koska minulla oli missio.
Matka tuonpuoleiseen käynnistyy, kun vuosi ensimmäisen elokuvan tapahtumista on kulunut ja henkimaailman juttuja palkataan tutkimaan, Yksi lensi yli käen pesästä tuttu intiaani. Ensimmäisen elokuvan perhe palaa rikospaikalle. Joku luisevan näköinen tyyppi imitoi Robert Mitchumin hahmoa Räsynukesta ja juoni on täynnä aukkoja, vaikka hommassa on astetta enemmän camp-henkisyyttä ja tehosteet ovat kökköjä. Silti tämä on juuri sellaista jatko-osien sontaa, josta Tumputtajankin tunnettu blokin kirjoittaja pitää.
Elokuvasarjan kirousta korostaa se fakta, että edellisen elokuvan teinityttö puukotettiin oikeasti kuoliaaksi eikä hän sattuneesta syystä ole mukana tässä pätkässä. Samoin myös tuo Mitchumia imitoiva tyyppi kuoli syöpään kuvausten aikana. Jotain varmaan unohtui kertoa, mutta ei anneta sen haitata, koska tässähän odotellaan jo kolmannen osan tekstiä, jossa lisää rienausta ja kirottua menoa.
Poltergeist 3 (1988)
Kirottua menoa sanon minä. Mitkään perkeleet eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun alkaa katsoa tämän trilogian huipennusta, jonka ohjauksesta on vastannut pökälemestarinakin tunnettu Gary Sherman.
Joulukakat sikseen, koska Poltergeist 3 sijoittuu johonkin pilvenpiirtäjään, johon edellisen osan blondi skidi on muuttanut tätinsä luokse, koska ilmeisesti muu perhe on vihdoin tajunnut hylätä hänet. Juoni kulkee tuttua kaavaa, kun uusi köyhänmiehen Mitchum ilmestyy kummittelemaan hissikäytäville ja peileihin. Menossa mukana ovat alati virnuileva Tom Skerritt ja kamalalla permanenttitukalla koristeltu Nancy Allen ja heidän tyttärenään vielä ihan hyvän näköinen Lara Flynn Boyle.
Hyvästä näyttelijäkaartistaan huolimatta Poltergeist on täyttä ajanhukkaa, jonka jo Kuvaputken entinen toimittaja Kurkkuharja tiesi etukäteen minulle kertoa. Edes rupuiset tehosteet eivät pelasta kankeaa kerrontaa, joka lähinnä vain vituttaa.
Lopputulemana näiden elokuvien katselussa ei ollut mitään järkeä ja viimeisenä niittinä myös tuo blondi skidi kuoli oikeasti johonkin suolistotautiin kuvausten jälkeen.
Saw III (2006)
Näiden giffien jälkeen myös kaikki kotirunkkarit kuolivat, koska mitään nähtävää ei ole, vaikka katsoimme Saw III:n tähän jatko-osahelvetin jatkeeksi.
Itse asiassa Saw III on hyvä päätös trilogialle. Jigsaw eli John Kramer järjestää jälleen pelin, jossa joku lekuri käsketään pitämään hänet hengissä. Samaan joku pallinaamainen mies pelaa omaa peliään, jossa hänen täyty selvitä muutamasta koettelemuksesta, jotka kaikki liittyvät hänen kuolleeseen poikaansa.
Homman nimi on selkeä, kun väkivallalla mässäillään ja pelien niin sanotut ansat ovat brutaalia kamaa. Salamaleikkailu pidetään yllättävän minimissä ja juoni onnistuukin olemaan henkilövetoisempi kuin Saw II:n kerronta. Tämä trilogian päätös myös niputtaa kaksi edellistä osaa kokonaisuuteen saumattomasti.
Tähän on hyvä päättää tämä uusintakatseluiden kimara ja kertoa seuraavaksi Sorkkaherran kuulumiset.
SORKKAHERRAN TUHKALUUKKU
Sorkkaherra on avannut joulukalenterin luukun, palannut Manalaan ja kuunnellut musiikkia. Mitään järkevää tarjontaa ei tälläkään kertaa ollut, mutta sentään Tumppumies tarjoili jälleen kerran kirjoitusvirheet tuttuun tapaansa, vaikkei sinappia ollutkaan kinkun kyljessä. Sekoillaan jälleen joskus, koska nyt tuli nälkä. Lähden tilaamaan kinkkua Kanadasta, josta eräs uskovainen ystäväni sitä myös usein tilaa.
