Jaahas! Se on jälleen uusi viikko ja samat kujeet. Mikään ei muutu, koska tämä koira ei pääse karvoistaan. Meneillään oleva pandemia vähän latistaa fiilistä. Huomaan jo kärsiväni jonkinlaisesta ahdistuksesta, jota valtamediat eivät erityisemmin helpota ”uutisillaan”. Olenkin alkanut pohtia, pitäisikö iltaisin katsoa jotain kevyempää viihdettä, johon voisi paeta uuden ympärillä vallitsevan arjen tuomaa hämmennystä. Ilmapiiri on niin ahdistunut, ettei masennus ole enää kaukainen ajatus. Toivotaan parempaa aikaa tulevaksi hyvin pian. Nyt kuitenkin hyppää kyytiin, ja selaa päiväkirjani sivut läpi. Kiitos.
23.3.2020: Taso (2019)
Eihän tuosta ajatuksesta katsoa jotain piristävämpää mitään tullut, kun löysin Netflixistä tämän kiinnostavan uuden epsanjalaisen elokuvan. Taso on tasokkaasti (hihi) etenevä psykologinen kauhuelokuva, jossa epäilyttävän paljon erästä ystävääni muistuttava mies joutuu dystopiseen vankilaan. Vankila koostuu kerroksista, joissa jokaisessa on kaksi vankia. Kerrosten keskellä on kuilu, jota pitkin vangeille lähetetään kerran päivässä gourmetta. Ylimmän kerroksen vangit ovat etuoikeutettuja samaan enemmän safkaa, kun taas alimpien kerrosten roistoille jää vain luu käteen (jos sitäkään).
Kliseisenä metaforana tämän voi nähdä luokkaerittelynä, eikä sitä sen enempää kannata alleviivata. Pakkaa tosin sekoitetaan, kun vangit vaihtavat kerran kuussa kerroksia. Muutenkin ainoa sääntö on, ettei ruokaa saa varastoida talteen, kaikki pitää syödä silloin, kun ”tarjoilu” on omassa kerroksessa.
Huomasin, että ohjaaja Galder Gaztelu-Urrutia on läksynsä tehnyt, sillä yhtymäkohtia Vincenzo Natalin ja Jean-Pierre Jeunetin leffoihin on paljon. Nopeasti rullaava juoni on kuin pitkä painajainen, josta ei vain voi herätä. Loppuun asti vangitseva filmi on myös tarpeellista katsottavaa kaikille pandemian takia kaupoissa hamstraaville. Ruokaa riittäisi kaikille, jos meillä olisi edes vähän solidaarisuutta. 4/5
24.3.2020: Älä sano sanaakaan (2001)
Hyvän ystäväni lempikohtaus tässä elokuvassa on kohta, jossa Brittany Murphyn hahmo hokee: I’ll never tell. Kerrassaan nerokkaasti minulle oli syötetty pakkomielle siis katsoa Älä sano sanaakaan.
Minulle maistuu keskinkertainen trilleri yhtä hyvin kuin ananas pizzan päällä. Ei se ole suosikkini, mutta pystyn sen nielemään. Trillereitä taasen voinee voinee kaiketi kutsua salaisiksi paheikseni, eikä tämäkään pätkä tee poikkeusta. Sitä kuuluisaa keskinkertaisuutta huokuva tarina käynnistyy yllättävän hyvin, kun Michael Douglasin esittämän perheenisän arki rikkoutuu tyttären kidnappauksen johdosta. Tästä edes varsin tyypillisiä genren teitä kulkien, Douglas muun muassa kusettaa poliiseja ja Sean Bean pääsee lopussa hengestään. Ehdotonta katseltavaa kaikille Douglas-faneille. 2,5/5
I’ll never teeell!
26.3.2020: Housut pois! (1997)
Saimme vaimon kanssa vapaaillan, koska tytär lähti pitkästä aikaa yökylään mumin luokse. Joten mitäpä itseään kunnioittava elokuvaharrastaja tuossa kohtaa tekee? No, tökkää tietysti pyörimään 90-luvun hyvän mielen komedian, Housut Pois!
Kaiken kurjan keskellä elokuva onkin tarpeellinen. Se luo aidosti hyvää fiilistä, eikä sen aikana tule pohtineeksi tartuntalukuja tai huomista metromatkaa. Brittiläinen ajoittain kuivakka huumori on makuuni, ja Robert Carlyle vetää oman roolinsa hyvin, enkä nyt tähän hätään keksi mitään parempaa sanottavaa. Jätetään viiltävät analyysit toisille. Kolme ja puoli tähteä se on, enkä muuten nukkunut! 3,5/5
I’ll never teeell!
26.3.2020: Castle Freak (1995)
Illan päätöksenä toimi Stuart Gordonin muistoa kunnioittaen, Castle Freak. Gordonin tuotannosta olisi voinut valita jonkun klassisemmankin pätkän, mutta oma paikkansa on myös tälle Full Moonin tuottamalle linnakauhistelulle sydämessäni.
Vaimo oli heti ensi alkuun sitä mieltä, että tämä on huono valinta, koska DVD:n kuva oli suttuinen ja neljän suhde kolmeen. Yritin puolustella tätä sillä, ettei kaiken aina tarvitse näyttää kristallinkirkkaalta ollakseen hyvää – sentään meillä on pistaasijäätelöä kyytipojaksi.
Sitten mennään asiaan, sillä kyllä vain, Castle Freak on keskivertoa parempi 90-luvun kauhuelokuva, jossa tyrmään lukittu hirviö alkaa terrorisoida linnan uusia amerikkalaisia omistajia. Tuossa nimikkohirviössä on jotain karmivaa ja maskeeraus on onnistuneesti tehty. Jollain tapaa hahmo myös kuvastaa hyvin erakoitumista, eristäytymistä ja siitä aiheutuvaa tuskaa. Hahmon ulkokuori näyttää sen, miltä monista yksinäisistä tuntuu sisältä. Tämä voi olla pelkkää puolustuspuhetta, koska Gordonin näkemyksissä on paljon kieltä poskella. Parhaassa kohtauksessa mainio Jeffrey Combs vetää italialaisessa ravintolassa rynnäkkökännit, nappaa matkaansa maskuliinisen naisprostituoidun ja vie hänet tyrmään pikapanolle. Samaan aikaan linnan friikki kurkkii kulman takaa ähisten kuin mikäkin peeping tom.
Combsin hahmon alkoholismi selitetään huonolla isäsuhteella ja auto-onnettomuudella, jossa tytär on sokeutunut ja poika kuollut. Asiaa ei lähdetä syventämään liikaa, joka tekee Combsista tahattoman kusipäisen hahmon.
Loppuhuipennus on muuten täyttä mielipuolisuutta. 3/5
I’ll never teeell!
RIP STUART GORDON (1947-2020)
Pientä pohdintaa tässä välissä: Olen miettinyt, pitäisikö minun kirjoittaa nekrologi Stuart Gordonista? En vain jotenkin saa sitä aloitetuksi, joten se jäänee varmaan tekemättä. Muutaman sanan voin silti hänen muistolleen kirjottaa tässä ja nyt, sillä kysinen ohjaaja on ollut vaikutusvaltainen oman elokuvamakuni kehittymisen suhteen. Mies, joka käytännössä yhdessä tuottaja Brian Yuznan kanssa loi splatterin eli tuon yliampuvaa väkivaltaa, huumoria ja kauhua sekoittavan genren.
Re-Animator on minulle varsin rakas elokuva, jonka näin ensimmäisen kerran vuonna 2003 Night Visions -festarilla. Se avasi oven splatteriin, vaikka olinkin paria vuotta aiemmin nähnyt Evil Dead II:n, Bad Tasten ja Braindeadin. Re-Animator kuitenkin on tehty näitä ennen, joka tekee siitä genren pioneerin.
Tuo vuosi 2003 on ensimmäinen muistoni Gordonista, jonka jälkeen tietysti tutustuin kokonaisvaltaisemmin hänen tuotantoonsa – löytäen sieltä maukkauita helmiä ja genrerajoja rikkovia teoksia. Tämän enempää en nyt pysty aiheeseen menemään, koska en edelleenkään kykene kirjoittamaan ohjaajalle hänen ansaitsemaansa muistokirjoitusta. Lepää rauhassa herra Gordon. Elokuvasi elävät ikuisesti. Legendaarinen kauhuohjaaja, Don Coscarelli, kirjoitti hienosti omalla Facebook-tilillään:
At the first “Masters of Horror” dinner, Stuart said something which resonated with every horror filmmaker: ”Horror films are a rehearsal for our own deaths.” In eight words he answered why we make them and watch them. Stuart, you made the finest. RIP, my friend.
Don Coscarelli
27.3.2020: Perhosvaikutus (2004)
Koska vaimo huusi jo Castle Freakia katsellessa, että oltaisiin voitu katsoa Perhosvaikutus, niin päätimme katsoa sen sitten perjantain ratoksi. Se itselleni niin sanottu ”essential watch” eli uusintakatselu, koska minkäänlaista muistikuvaa tai pisteytystä ei ole kirjoitettu internetavaruuteen. Asiasta kukkaruukkuun, minulla on aina ollut herkkä kohta tällaiselle katsojan aivoja kiusaavalle elokuvalle, joka ei ulosannistaan huolimatta ole monimutkainen kuin voisi odottaa. Samoin aikamatkailun paradoksaalisuudet ovat aina kiehtoneet minun älynystyröitäni. Perhosvaikutuksessa käsitellään näitä juttuja Ashton Kutcherin esittämän opiskelijan kautta, joka pystyy päiväkirjaansa lukemalla siirtymään lapsuutensa kipukohtiin ja muuttamaan aikajatkumoa haluamallaan tavalla.
Monivivahteisuutta korostaa seikka, että Kutcherin isä on kyennyt samaan ja on ollut siksi jo vuosia lukittuna mielisairaalan pehmustetussa huoneessa. Kaikki saattaa siis olla vain mielenvikaisuutta tai sitten aitoa aikamatkan tekemää jetlagia, sanoisi filminurkan Kimmo Kestilä. Mene ja tiedä, mutta yllättävän hyvin homma pysyy kasassa ja vaikeita asioita kuten pedofiliaa käsitellään sopivan ronskisti.
Tietysti kaiken ajassa hyppimisen, mielenterveysongelmat ja aivokasvaimet voi nähdä turhana kikkailuna, jotka varmasti jotain elitistisempää katsojaa saattavat häiritä. Minua härnää oikeastaan enemmän heikkotasoinen näyttely, koska käsikirjoitus sentään yrittää oikeasti tehdä mieleenpainuvaa elokuvaa. Katsoimme tästä teatteriversion, joka sisältää onnellisen lopun. Sanomattakin selvää, että se on todella huono ja Youtubesta löytyvä vaihtoehtoinen loppu kyynisyydessään paljon koskettavampi ja suotavampi katselukokemus. 3,5/5
28.3.2020: Naapurissa kummittelee (1985)
Joskus impulssiot johtavat tällaiseen. Tuli tuossa muutama viikko sitten tilattua Arrowin alennusmyynnistä koko ”Naapurissa kummittelee” -elokuvasarjan, joista tämän ensimmäisen olen nähnyt joskus kauan sitten. Joten uusintakatselu oli ihan paikallaan.
Itse elokuvahan yhdistelee varsin hyvin hölmöä huumoria ja kauhua, ollen sovelias myös vähän nuoremmille katsojille. Toisaalta juonessa on aika rankkoja teemoja – esimerkiksi tädin hirttäytyminen. Kummitustaloon muuttavan kauhukirjailijan elämä ei myöskään ole ollut ruusuilla tanssimista Vietnam-trauman, lapsen katoamisen ja avioeron takia.
Oikeastaan pidin tätä raikkaan viihdyttävänä elokuvana lauantai-iltaan ja ehdotin vaimolle, että voisimme katsoa loputkin sarjan osat pikaisesti. Hänen mukaansa saan katsoa ne yksin. Ilmeisesti tämä ei sitten ollut hänen mieleensä, joka tosin olisi pitänyt arvata. Minulle tällainen kevyt coctail kauhua toimii yleensä aina. Etenkin lopun sekoiluvaihde surrealistisine sävyineen on aivan mahtavaa elävää kuvaa! Jaksoin myös ilahtua taustalla näkyneestä vaalenpunaisesta lankapuhelimesta. 3,5/5
29.3.2020: Tahraton mieli (2004)
Uusi arki alkaa olla jo rutiinia. Ihminen sitten tottuu kaikkeen? Tai uskottelee ainakin itselleen niin? Kuten tämä kirjoittaja tässä nyt. Joitakin vanhan elämän rutiineja on silti hyvää pitää yllä. Nyt puhun jälleen IMDb-projektista, jonka johdosta ilta sai todellisen huipennuksen. Tahraton mieli lienee yksi kaikkien aikoja tärkeimpiä elokuvia minulle. Silti sain huomata, että edellisestä katselukerrasta on kulunut liiankin pitkä aika. Ilo oli kuitenkin täysin minun puolellani, kun huomasin elokuvan edelleen tuottavan suurta katselunautinta. Puhumatta ollenkaan elokuvan juonesta, parisuhteen tarkoituksesta tai mistään muustakaan aihetta hipovasta, voin tehdä teille silti paljastuksen (jos sitä sellaiseksi voinee kutsua). Kate Winslet on aina ollut minun valkokangasihastukseni ja hän on varsin hyvä nimenomaan Tahrattomassa mielessä.
Ennen kuin laitetaan homma nippuun, niin pitipä vielä tästä kastselukerrasta mainita vaimon toteaumus, että hänen mielestään elokuvassa nähtävä vanhojen parisuhdemuistojen poistaminen on ollut aiemmin hyvä idea, kunnes hän tapasi minut eli elämänäs miehen. Romanttisesti sanottu! Olen tästä tietysti samaa mieltä, koska rakastan häntä ja kaikki muistot ovat arvokkaita. Siinä olen tosin eri mieltä, että myös edellisten parisuhteiden kipeät muistot ovat tärkeitä ja ne tulee enemmin käsitellä kuin lakaista pois.
Yhtä kaikki ja pistetään näin viikko pakettiin! 5/5
