Koska minulla näemmä ei ole jo ennestään aivan liikaa tekemistä, ajattelinpa nyt tässä sunnuntain ratoksi ja miljoonan lukijani iloksi julkaista Laajakuvan tulevasta bestselleristä (selleriä… mmm…) poistettuja tekstejä Kuvaputken pikkuruutuun pannattuna ja scannattuna. Olkaa hyvä, sanoi Harjumäki hevoselleen.
PEKKA JA PÄTKÄ SUEZILLA (OHJAUS ARMAND LOHIKOSKI. SUOMI: 1958)
Eeppisiin mittoihin venähtäneen Pekka ja Pätkä -sarjan kymmenes, muttei suinkaan viimeinen osa on ainut, joka (todella) kuljettaa Esa Pakarisen ja Masa Niemen esittämän veijarikaksikon ulkomaille aina Sueziin saakka. Ajankohtainen idea komediaan lienee saatu mitä uskottavimmin filmin alun (tai pikemminkin edellisen osan lopun) tavoin sanomalehteä selaamalla. Rauhanturvaajat kolkkaavat moista pläräävän kaksikon, vaihtavat vaatteensa tyrmättyjen kanssa päittäin ja sitovat nämä puuhun. Kuten logiikka toimii, univormuissa löydetyt Pekka ja Pätkä kannetaan armeijan lentokoneeseen, jossa nämä virkoavat, päätepysäkkinään piikkilangan ympäröimä, keskitysleiriä muistuttava rauhanturvakeskus.
Käytännössä juonettoman filkan sisältö koostuu parivaljakon surrealistisista sekoiluista Lähi-idän ja Intian sekoitukselta vaikuttavassa mikä-mikä-maassa. 70 minuutin aikana ehditään muun muassa keittää aavikolta löytyvä strutsinmuna Pekan kypärässä auringon voimalla, lumota köyttä huilulla ja esittää kamelia (Pakarisen kyttyrästä kurkistavat hätääntyneet kasvot lienevät eräs kotimaisen elokuvan irvokkaimmista hetkistä). Lopulta kalifi Abu Kabu palkitsee heidät taikalampulla, jonka kolmea toivetta duo keksii ruveta monistamaan tilaten Sueziin muiden muassa muikkukukkoa. Lopulta Justiina tietenkin lennätetään paikalle raahaamaan seikkailijat kotiin mattopyykille.
Tuotantoarvoiltaan leffa on silkkaa kultaa. Seutulan hiekkakuopat saavat koristeikseen pahvisia palmuja ja studioon rakennetun erämaakaupungin taivas muistuttaa hallin kattoa. Egyptiläiset ymmärtävät totta kai savoa ja vastaavat takaisin hoonolla soomella. Huumorikohtauksista ylivoimaisin lienee aikanaan ollut naiseksi pukeutunut Esa Pakarinen. Tämäkin filmi päättyy lupaukseen jatkosta, tällä kertaa miljoonaperinnön parissa.
PLANET OF THE VAMPIRES (“TERRORE NELLO SPAZIO”. OHJAUS MARIO BAVA. ITALIA & ESPANJA: 1965)
Välistä turhan tylsä elokuva omituista planeettaa tutkivista avaruusmatkailijoista, jotka joutuvat keskelle pahansuopien muukalaisloisten kolonialismihanketta. Alun tiivis muttei pelottava tunnelma tasaa pitkäveteisyyttä hivenen, mutta loppujärkytys onkin sitten taas muutaman kauhuleffan aiemmin nähneelle kovin ennalta-arvattava. Niin, ja vampyyreita ei vampyyrien planeetalla nähdä ainuttakaan.
Filmin suurin viehätys perustuu sen muuhun maailmaan. Lelumainen ja kirjava avaruusalus saa mielen rennoksi ja muovisen planeetan tivolimaisesti monissa eri väreissä punaisesta vihreään kukertava ilma on kaunista katsottavaa. Tuulen ujellusta muistuttava musiikki ja ajoittainen täysi hiljaisuus luovat ahdistavuutta muuten naiiviin menoon ja vertakin näkyy hivenen, mikä pistää näiden vanhempien rainojen kohdalla monesti erikseen silmään. Mieliala katseluhetkellä ei sen sijaan ollut oikea sulattamaan sukelluspuvun näköisiä avaruustamineita tai täyssurkeaa enkku-dubbia. Jälkimmäinen on sulautettu hahmojen suuhun niin taidokkaasti, että puolet näiden leukojenjauhamisesta saa katsojan miettimään kuulonsa kuntoa.
Kokonaisuutena Planet of the Vampires ei ole erityisen hyvä tai elokuvahistoriallisesti merkityksellinen, mutta nuhteistaan huolimatta siinä on muutamia mielenkiintoa ruokkivia piirteitä ja eräänlaista perverssiä vetovoimaa. Lähinnä Bavasta ja italialaisesta kauhusta kiinnostuneille.
THE ACID EATERS (OHJAUS BYRON MABE. YHDYSVALLAT: 1968)
The Acid Eaters alkaa oudon psykedeelisellä montaasilla, joka kuvaa roskaruokaa jauhavia suita, pilvenpiirtäjiä ja yleistä arjen oravanpyörää. Katsoja huokaisee helpotuksesta havaitessaan, ettei seuraavien 60 minuutin ajan olla vain tämän avantgarde-taiteen varassa. Intron myötä käynnistyvä elokuva seuraa neljän muodokkaan naisen (kirjaimellista) trippiä maaseudun rauhaan, jossa vapaamieliset neitokaiset viettävät ansaittua vapaata nappailemalla kemikaaleja apinamiestensä kanssa.
Viikonlopun pääteemaksi nousee valkoisen pyramidin metsästys. Rakennelman sisällä asusteleva sarvipäinen paholainen toteuttaa retkueen toiveet. Matkalla huumenupit hallusinoivat useamman surrealistisen tilanteen, kuten tytön vajoamisen juoksuhiekkaan, pyyhettä tarjoavan intiaanipäällikön ja keskelle metsää pystytetyn kylmän suihkun. Jälkimmäisessä käyvä gorillamainen pallinaama vaikuttaa saaneen hapon sijaan liian vähän happea ennen matkaansa tähän maailmaan.
The Acid Eaters on LSD:n ylistyslaulu, joka paljaan pinnan esittelyn ja yleisen vammaisuutensa myötä sortuu ainoastaan halvaksi, muoti-ilmiöllä mehustavaksi roskaelokuvaksi. Filmi on vaivaisessa tunnin kestossaan pitkäveteinen ja päämäärätön, mitä epäkiinnostavasti kuvattu psykedelia ei pahemmin pelasta. Naureskelun kohteeksi sivujuonen puitteissa joutuva konservatiivinen pariskunta jää puolestaan onnettoman läpikuultavasti kirjoitetuksi. Minkäänlaisen taiteen sijaan vain ja ainoastaan puhdasta eksploitaatiota ja hyvä esimerkki oman hippiaikansa ilmiöihin lukeutuvasta happoelokuvasta.
BLACKENSTEIN (OHJAUS WILLIAM A. LEVEY. YHDYSVALLAT: 1973)
Aiheeltaan blaxploitaatio-genren yliampuvimpiin mustapäihin lukeutuva Blackenstein päästää – kuinka ollakaan – mustan Frankensteinin hirviön riehumaan. Tuota Vietnamin sodan varjolla esitettyä mesoamista tosin nähdään tarkalleen ottaen järkyttävän vähän puolisentoista tunnin kestoon nähden ja vaikka goreografia suolien raastamisineen on rasvaa tihkuvaa kalkkunaa, jättävät nämäkin hurmeiset heiluttelut olon mitäänsanomattomaksi.
Kestoa on näemmä ollut ylipäätään vaikea saada tarpeeksi kasaan ja osan ajasta katsellaan (mustasta vampyyrista kertovan Blaculan tapaan) kamalaa musiikkiesitystä sekä turruttavan pitkää stand up -showta. Kaiken pettymyksen kukkuraksi Blackensteinia ei edes lopulta pysäytä mikään oletettu super bad ass black brotha vaan pari kappaletta dobermanneja. Hoh hoijaa.
Osuvin puoli leffassa on tunnari, jossa epäilemättä ohjaajan alter ego laulaa anteeksipyyntöä siitä, kuinka kännipäissään meni selluloidille tällaista tallentamaan. Näin ne eeppiset nimet ja silmänamia olevat kansitaiteilut (jättipäinen musta mies hapuilemassa ympärilleen salamain loisteessa) vain osaavat edelleen rahat tyhmältä pois kusettaa.
MAD LOVE (“L’AMOUR BRAQUE”. OHJAUS ANDRZEJ ZULAWSKI. RANSKA: 1985)
Ensikohtauksessa joukko Disney-hahmoiksi naamioituneita ryöstäjiä rosmoaa pankin rahat. Tätä seuraa niin tauoton eteenpäin polkeminen, että mukana pysyminen käy välistä tavattoman hengästyttäväksi.
Upeaa värimaailmaa hallitsee eri sävyissään esiintyvä punainen. Näyttely on priimakamaa ja puolalaistaustaiselle ohjaajalle tyypillisesti surrealistista sisältöä tarjotaan himputisti. Väliin sovitettu mieletön väkivalta tuntuu vertauskuvalta rakkauden räjähtävyydestä. Tätä korostaa esimerkiksi kohtaus, jossa nainen huutaa miehelle, ettei koskaan mene tämän kanssa naimisiin ja samaan sydämenlyöntiin suutelee tyyppiä kiihkeästi.
Ohjaajan ranskalaistuotannon vaikuttavinta päätä edustava L’amour braque sisältää toki monet luojalleen ominaiset piirteet: esimerkiksi tukkaa ei jätetä kastamatta lautaselle tai paksua verilammikkoa nuolematta, mikäli siihen vain tarjoutuu tilaisuus. Jossain välissä niin kutsutut oikeat tapahtumat alkavat rinnastua teatteriesitykseen: miljööseen, joka tapahtumapaikkana sekin on monsieur Z:n vakiokauraa. Zulawski pistää näyttelijänsä myös sylkemään katsojan päälle. Rakkaus on hullu, lopputekstien tullessa biisivalinta puolestaan virheetön.
SHOCKING DARK (“TERMINATOR II”. OHJAUS BRUNO MATTEI. ITALIA: 1989)
Italialaisen eksploitaatioskenen rip-off-siipeä edustava Bruno Mattei on huonomaineisuudessa omaa luokkaansa. Koko tuotantoaan inhonnut ohjaaja tuli tunnetuksi Hollywood-hittien teemoja kierrättäneistä ja monesti muutenkin varastettua materiaalia sisältäneistä kassamagneettimukaelmistaan. Originaalilta nimeltään rehellisesti Terminator II:ksi kastetun Shocking Darkin kiinnostavin ja samalla huvittavin puoli taitaa olla se, että Mattei ehti kuvata adaptaationsa reilut kaksi vuotta ennen Cameronin virallista jatko-osaa.
Bruno kavereineen näyttää kantaneen kameransa paikallisen koulun pukkariin ja sieltä mitä pikimmiten punaisten kameralinssien, savukoneen ja strobovalojen hallitsemaan kellariin – eli tulevaisuuden Venetsiaan – jossa suurin osa leffaa lienee kuvattu. Luvassa on haukotuttavaa juoksentelua pimeillä käytävillä ja suoraan Aliensista (1986) ammennettua plagiaattia (miksei ei?) vaikka sikojen ruoaksi jakaa. Mukana on putkistossa elelevä arka pikkutyttö, jumiutumista muukalaishirviöiden kera isolla ikkunalla varustettuun huoneeseen ja tietenkin koteloituja ihmisiä. Äkkiarvaamattomana twistinä eräs elokuvan hahmoista paljastuu terminaattoriksi ja alkaa lahdata porukkaa. Loppufilmi liikkuu Cameronin Tuhoajan (1984) linjoilla niinkin siistiä lipsuketta kuin aikamatkailua sisälleen kätkien.
Mattein tuntien tietää jo mitä on luvassa: huonosti ohjattua toimintaa, luovutuksen tasolle jätettyä näyttelyä ja muutamia extreme-hupaisia erikoistehosteita. Pääosin leffa on varteenotettava vaihtoehto unilääkitykselle: mistään vähäiseenkään omaperäisyyteen viittaavasta ei tarvitse murehtia ja oikeasti hauskoja seikkoja löytyy Shocking Darkista aivan liian vähän. Ilman häkellyttävän kekseliästä nimeämispolitiikkaansa (päähenkilö on tästä puheenollen ristitty Samuel Fulleriksi) raina tuskin olisi jäänyt edes alan asiantuntijoiden mieleen.
BLACK DEMONS (“DEMONI 3”. OHJAUS UMBERTO LENZI. ITALIA: 1991)
Jenkkijätkä lomailee Brasiliassa sisarensa ja tämän poikaystävän kanssa. Tylsään turistimatkailuun kyrsiintynyt jamppa hankkiutuu paikallisten öisiin voodoobileisiin, joista herää seuraavana aamuna muistitta, pää kipeänä ja eriskummallinen riipus kaulassaan. Kolmikko lähtee ajelemaan sambakarnevaaleihin, mutta menopeli ottaa lopputilin keskellä viidakkoa. Siitä päädytään pöpeliköstä nousevalle, oman synkän menneisyytensä omaavalle plantaasille ja eipä aikaakaan, kun läheisen hautausmaan mullasta kohoaa mustan magian voimin edellisellä vuosisadalla lynkattujen tummahipiäisten orjien eloisia ruumiita kirveet kourassa.
Lenzin lupaavasti alkava Black Demons (joka jostain käsittämättömästä syystä tunnetaan Demoni kolmena, vaikkei tuon tulimmaista yhtäläisyyttä leffasarjaan löydy) paljastuu alkuspurttinsa jälkeen tylsäksi ja yllätyksettömäksi 90-luvun tusinatuotokseksi. Voodoo-teeman vahvuuksia hyödyntävän ja kiinnostavan miljöön sijaan leffan tunnelmarikkaimmaksi puoleksi jäävät pari talon seinällä poseeraavaa siirtomaa-aikoja kuvaavaa taulua. Alun pippalot ovat melko mitäänsanomattomat ja kaukana aihetta vastaavista mielikuvista. Laahavasta juonesta löytyy logiikanpuutetta runsaasti: lopputaistelun jälkeen äkisti jälleen toimivaa jeeppiä tai varastosta bensakanisterin vierestä löytyviä pariakymmentä tyhjää pulloa ei edes yritetä selittellä.
Hahmot ovat tyhmiä kuin päättömät kanat. Pahaenteiset tapahtumat eivät kummastuta juuri ketään tai zombia huomata metrin päästä. Rooleja vetävät näyttelijät kyllä vimmatusti yrittävät, mutta näiden suoritukset ovat tästä huolimatta puistattavaa tasoa. Vähät gore-efektit ovat kelvollisia, mutta zombien maskeeraus ontuu, eivätkä turpeessa muhineet kostajat näytä matojen pikaruokaloina kovinkaan suosituilta. Musiikki sentään saa aikaiseksi pari jännempääkin tilannetta. Seikkailunhaluisen italoroskafanin pakkokauraa joka tapauksessa.
SZAMANKA (OHJAUS ANDRZEJ ZULAWSKI. RANSKA, SVEITSI & PUOLA: 1996)
Zulawskille tyypillistä avantgardea, jota leimaavat ohjaajan aiempaa tuotantoa tutkineille ajat sitten tavaramerkeiksi tulleet tehokeinot: hahmojen vimmainen kahelius, raaka kamerankäyttö, tyylikäs (tässä tapauksessa kohokohdissaan todella kirkas) valaistus ja runsas (runsaan) ihmisihon esittäminen. Aggressiivinen musiikki yrittää raivokkaasti painostaa ymmärtämään omaa outoa kieltään jupisevaa elokuvaa, mistä ei kuitenkaan tahdo tulla yhtään mitään.
Sisältö tuntuu pyörivän jälleen hulluuden ympärillä; keskushenkilöt ovat seksikreisejä, kokevat vimmattua pakkomiellettä tutkimustyönsä kohteena olevaa muumioitunutta (ja siemensuolista) shamaania kohtaan, myös mafia sotkeutuu kuvioihin. Välistä syödään feikkiruumiin sisälmyksiä, vaihdetaan limaa suusta toiseen tai hierotaan naamaa lasiruutua vasten – ihan vain siksi koska näin voidaan tehdä ja kaikki on niin hurlumhej! Lopummalla irrotellaan sitten sitäkin enemmän tuhatvuotisen poppamiehen havahtuessa jonkinlaisessa hallusinaatiojaksossa hereille, puhumattakaan viimeisiin hetkiin lukeutuvasta, hieman hämmentävästä kannibalismikohtauksesta.
Ristiriitainen, välistä tuttuutensa vuoksi jopa hieman tylsistyttävä surrealistinen gore-irroittelu. Jaksaa Zulawskin muun tuotannon tapaan kuitenkin edelleen toimia silkan mielipuolisuutensa, näyttelijäsuoritustensa ja aivoihin pärähtävän audiovisuaalisen toteutuksensa vuoksi. Kaikki myös viedään loppuun tyylikkäästi rymisten.
