Nitraatin paluu – vai paloiko se lain?

Ensiksi haluan pahoitella viime tekstini negatiivistä ja vihamielistä sävyä. Olin kaiketi syönyt vahingossa aamiaispöydässä ärrimurrimuroja tai jotain pupun papanoita niiden seassa, ja ylipäänsä noin niinkuin hatutti. Hermot ovat olleet viime aikoina kireällä, mutta yritän nyt kuitenkin löysäillä niitä parhaani mukaan: onhan tämän saastan kirjoittelu ehkä sitä parhainta terapiaa metsässä ulkoilun ohella. Ja jos aikaa ei ylimääräiseen naputteluun yksinkertaisesti tulevaisuudessa enää olisi tai pahasti kiukutteleva keskisormen nikamani (katso, tässä) sattuisi menemään lopullisesti sijoiltaan, ainahan tämän katseluistaan raportoinnin voi siirtää vaikka hampaiden harjaamisen yhteyteen vessan peilin ääreen: oletetut opetuslapseni tosin romahtaisivat yhdellä, mutta hälläkö tuolla sitten väliä?

Anteeksi myös Vincent Price, olet oikeasti ihan hyvä tyyppi, mutta koska johonkin piti kai pahaa mieltään viime kerralla purkaa, sinä sait olla sen kohde. Olen pahoillani.

29.3. Kabuli kid (2008) (DVD)

Käytin illan viimeiset jäljellä ollevat tunnit löhöten yksiöni sohvalla ja katselemalla ranskalais-afganistanilaisen yhteistuotannon Kabuli kid, jossa papukaijojen yöhäkin peittämiseen tarkoitetulta kankaalta muistuttavaan huntuun sonnustautunut nainen jättää vauvansa Kabulin katuja suhailevan pirssikuskin murheeksi. Leffan voimavara on sama kuin sen suurin lapsus – yritys kertoa Afganistanin arjesta näytelmäelokuvan voimin. Vaikka tällainen kulttuurimatka on kieltämättä opettavainen ja kiehtova, katsoja ei voi olla vaivaantumatta kaiken välistä vaikuttaessa suoranaiselta koulutunnilta siitä, miten talebanin terrorisoimassa ja USA:n pommien raiskaamassa maassa nykyään eletään, dialogin tuntuessa ajoittain teennäiseltä ja kohtausten väkinäisiltä. Ei tämä silti missään nimessä huonokaan ollut.

30.3. Zero day – Nuoret tappajat (2002) (Teatteri/35 mm)

Jotenkin olen onnistunut välttymään täysin kuulemasta tästä pienestä helmestä. Columbinen kouluampumisista vaikutteensa ottanut mokumentti on lajissaan yksi kovimpia aikoihin ja alusta saakka äärimmäisen ahdistava samasta syystä kuin niin moni muukin historiallisiin tapahtumiin perustuva traaginen filmi: katsoja haluaa uskoa ratkaisun vielä löytyvän, kaiken purkautuvan ja asioiden palautuvan parempiin uomiin, mutta tietää väistämättömän silti olevan edessä.

Pikkubudjetilla äärimmäisen realistisesti (tai ainakin melkein – en nimittäin uskonut kananmunakohtauksen aika-avaruuteen pisaraakaan) videopäiväkirjana toteutettu elokuva perustuu pitkälti osaansa todella luontevasti sulautuvien näyttelijöiden ”karismaan”. Kohtauksesta riippuen näiden jutut voivat olla todella kylmäävää ja hyytävää manifestia tai he saattavat vaikuttaa ihan tavallisilta nuorilta. Se tekeekin elokuvasta niin pelottavan: päähenkilöt voisivat olla keitä hyvänsä, eikä näiden harkittua, mutta lopulta nurkan takaa tulevaa amok-juoksua ole osattu odottaa. Myös lapsuuskuvat ja vanhempien esiintymiset tuovat oman osansa soppaan: pahin mahdollinen skenaario taitaisi olla, että saisi oman lapsen ja hän tekisi kasvettuaan jotain tällaista.

Poikien sepustukset yrittävät kehitellä jonkinlaista motiivia Harrisin ja Kleboldin tekojen taustalle. Katsojan päätelmäksi jää, että tunkkaiselta pierulta tuoksahtavalta näyttävä Andre olisi porukan varsinainen suunnittelija ja Cal vakuutteluistaan huolimatta lähinnä psyko, joka ei välttämättä (juuri tuolloin, ehkä joskus myöhemmin) olisi toiminut, jollei olisi saanut impulssiaan kaveriltaan. Yhteinen nimittäjä kaikelle tuntuu olevan koulukiusaamisen ruokkima tunnekylmyys, jota tekijät ovat entisestään buustanneet ajatuksillaan itsensä nostamisesta jumalan kaltaisiksi: kukapa meistä ei olisi joskus ajatellut synkkiä fantasioita olemassa olevasta mahdollisesta vallastaan suhteessaan vaikkapa koulukiusaajiinsa – asioita, jotka olisi lopulta hyvinkin helppoja toteuttaa, jollei jokin ääni päässä sanoisi vastaan. Tästä onkin hyvä jatkaa vaikka Arto Halosen ohjaaman Valkoinen raivo -dokumentin parissa.

Voisin kirjoittaa tästä leffasta pitempäänkin, mutta aikataulut eivät anna myöten. Lopuksi siis totean vain, etten muista koska viimeksi poistuin (työtehtävien puitteissa tapahtuneesta) näytöksestä yhtä ahdistuneena. Ovathan kuitenkin ne satunnaiset uhrit, joiden elämistä esimerkiksi kouluampujat ja terroristit päättävät, yleensä tietoisen riskin ottaneiden kiusaajien tai hallintokoneiston sijaan arkisia askareitaan toimittaneita tavallisia ihmisiä ja aina jollekkin rakkaita.

30.3. O Youth! (1995) (PC)

Alan nyt toveri Porttilaksi ja kerron, että lainasin Kavin kirjastosta hyvin mielenkiintoisen kirjan pohjoiskorealaisesta elokuvateollisuudesta, mutten ole vielä ehinyt lukea sitä sivuakaan. Se siitä.

Ehdotin tyttöystävälleni, että katsoisimme Madonna-musikaalin Evita, mutta koska tuo paska olisi kestänyt 130 minuuttia ja kello oli jo tässä välissä aika paljon, vaihdoin elokuvan viime hetkellä lennosta pohjoiskorealaiseksi draamaksi O Youth! ”Mukavaa, tällaiset elokuvat kiinnostavat minua aidosti”, totesi partnerini – ja nukahti ensimmäisen puolentunnin jälkeen.

Filmi kertoo runsaslukuisesta perheestä, jonka jäsenet haluaisivat urheilla, mutta diktaattorimainen (kimimäinen?) äiti ei pidä sellaista lainkaan sopivana. Ääni muuttuu kellossa, kun poika alkaa seurustella huippuluokan taekwondo-tytön kanssa, joka pieksee ensin roistot puistossa ja lopulta hankkii maalleen mitalin myös Pjongjangissa pidettävissä kansainvälisissä mestaruuskisoissa. Näiden lopuksi gimma pitää puheen, ettei voitto ole hänen vaan Rakkaan johtajan ja hänen maassaan vallitseman järjestelmän ansiota ja saa elämää suuremmat aplodit, joihin yltyy myös BBC:n toimittaja.

Sinäänsä haukotuttava propagandapätkä tuo mieleen häiritsevissä määrin kotimaiset 1930-50-luvun ”valistuselokuvat”, joten peiliin voisi olla syytä katsoa. Näyttelijät repliikkeineen ovat muutenkin yhtä tönkköjä, joten ei tämän aikana ainakaan vieraantumisesta voi kärsiä. Hauskin puoli on tarkkailla Kiminmaan pääkaupungin maisemia, asuntojen kalentereita ja ihmisten rinnoissa kiiltäviä pinssejä sekä kuunnella solkenaan suollettua propagandaa (alateksteissä boldilla kirjoitetuista) suurista ja rakkaista Kimeistä – surullisin puolestaan katsella ruokaa notkuvia pöytiä, jotka irvistelevät jälkiviisaalle karua kieltään nurkan takana odottaneesta, myös Pjongjangia historiallisen pahasti ravistelleesta 1990-luvun nälänhädästä.

31.3. Ne 45000 (1933) (PC)

No niin, kröhöm, kröhöm! Sitten päästiinkin asiaan!

…eli siihen niin kutsuttuun valistuselokuvaan, josta äsken jotain mainitsin. Vaikkei Ne 45000 valitettavasti ylläkkään niille sfääreille, joista työkaverini mainospuhe tästä (”graafinen, ei kannata syödä mitään sen aikana”) antoi ymmärtää, on tässä ontuvassa draamassa kuitenkin kuvausta tuberkuloosista ja sen hoidosta 1930-luvun Suomessa. Leffassa esitellään kömpelön rakkausjuonen kautta parantolaa, jossa kaikki on niin maan hitsin jehnaa ja lapsetkin kiljuvat riemuiten sairaalapedeistään ”Tosi kivaa! Täällä on niin lysti olla!”. Syöminen on se tärkein juttu ja koko soopa vaikuttaa alusta loppuun niin voimakkaasti väritetyltä höpötykseltä, etenkin aikansa oikeistohegemonian riivaamassa suojeluskunta-Suomessa, että oksat pois. Lopussa vielä hiihdetään valistamassa köyhiä mökkiläisiä ja kyllä maar, kyllä hekin pian pisaratartunnan ja siltä suojautumisen tekniikat ymmärtävät! Äeteekin voe jo paljon paremmin! Oiva elokuva siis huhtikuuhun 2020, mikä löytyy kokonaisuudessaan laillisesti katseltavaksi vaikkapa Elonetistä.

31.3. Taistelu kultaisesta taljasta (1963) (1963)

Tarkoituksenani oli katsella YouTubesta Enzo G. Castellarin Sinbad-elokuva, mutta huomasin H-hetkellä kyseessä olevan venäläinen versio. Ei siinäkään välttämättä mitään, jos leffa olisi vain dubattu tuolla slaavilaisella kielellä, muta koska ne ilkeät pikkuperkeleet taustanauhoittavat aina kaiken yhdellä vitun ukolla, joka hölisee joka ikisen repliikin tai kyltin ääniraidan päälle samalla monotonisella solkotuksellaan, tuumin että en ole valmis tähän. Onneksi Tube sen sijaan tarjosi katseltavakseni Taistelua kultaisesta taljasta, joka on jo pidemmän tovin kiinnostanut.

Eihän tässä leffassa oikeasti käy mitään ihmeellistä. Jason lähtee suorittamaan Olymposin jumalten antamaa tehtävää, siis hakemaan kultaista taljaa mukanaan joukko karpaaseja, muiden mukana lihakimppu Hercules. Matkan varrella he tapaavat niin henkiin heräävän jättimäisen kivipatsaan, kalliot siirtävän Tritonin kuin Hydran sekä joukon maasta nousevia eläviäkuolleita luurankosotureita. Kestoa on kyllä liikaa, mutta toimintaa Ray Harryhausenin rokkaavien stop-motion-efektien vuoksi ilo katsella. Kannattaa myös kuunnella Rex & Napoleonin kappale Rokkibeibi, joka tuntuu samalta kuin potku munille.

31.3. Kahdet kasvot (1977) (PC)

Tässä jostain syystä kovin parjatussa elokuvassa hämmästyttävä sulava mies sekoilee ja porskuttaa pitkin pihan raittia! En yksinkertaisesti pysty ymmärtämään The Incredible Melting Manin osakseen saamaa vihaa, sillä olihan tämä hupaisuudeltaan sangen korkeatasoista grindhouse-splatteria.

Joukko astronautteja matkaa avaruuteen, jossa tapahtuu ”jotakin”. Heistä ainostaan yksi selviää ja päätyy tehohoitoon tarkkailtavaksi. Valitettavasti tämä ainoa henkiinjäänyt on muuttunut sulavaksi mieheksi, joka heti silmänsä avattuaan aloittaa riehumisen ja tuhoaa huoneensa parhaansa mukaan. Paikalle osuu sangen pullea hoitajatar, joka sulavan miehen nähdessään yltyy kirkumaan ja juoksee hidastettuna sulavasti lasiovesta läpi. Seuraavaksi häntä tutkitaan operaatiopöydällä puolet naamasta irronneena, joka ei muuten johdu niistä lasinsirpaleista.

Hämmästyttävä sulava mies lähtee livohkaan. Armeijan patu on raivoissaan ja vaatii tätä palautettavaksi takaisin. Samaan aikaan ihmeellinen sulava mies pelottelee metsässä lapsia, jotka itkevät äidilleen nähneensä Frankensteinin hirviön. ”Ei sellaista ole olemassakaan, olet katsonut liikaa televisiota.” Harmi ettei äippä tiedä, että ihmeellisen hämmästyttävä sulava mies repi äsken kalastajalta pään irti ja heitti sen joen alajuoksuun.

Niin, tässä oli myös sitruunoita varastamaan lähtevä iäkäs pariskunta, joka oppii kantapään kautta, ettei rikos kannata. Lopussa tympeästi huokaava duunari luuttuaa hämmästyttävän sulavan miehen jäännökset roskapönttöön ja elokuva päättyy otokseen uudesta avaruuteen lähtevästä raketista. Laahaavammista kohdistaan huolimatta niin käsittämätöntä ja veristä kalkkunaa, että kyllä minä ainakin tykkäsin. Kahdet kasvot oli muuten aikalaisten sensorien mielestä niin hurja, että Suomessa sai vetää vaikka kolme pulloa kirkasta viinaa naamariin ja spaddut päälle sekä raiskata vaimonsa, muttei katsoa ihmeellisen hämmästyttävän sulavan miehen siakailuita. Jari Sedergrenin kirjan Taistelu elokuvasensuurista hakemistosta löytyy kyllä muuten nimike Kahdet kasvot, mutta sen kohdalla on maininta ”Katso The Incredible Melting Man”, jonka kohdlata ei puolestaan löydy yhtään mitään.

1.4. Godzilla (1977) (PC)

Tämä oli muuten oikeasti helvetin hyvä elokuva!

Aprillia.

Luigi CozzinCozzilla” on yksi omituisimpia projekteja elokuvamaailmassa. Cozzi ilmeisesti hankki oikeudet siihen amerikkalaiseen Godzillaan, johon Tohon juttujen sekaan oli leikattu jenkkinäyttelijöitä ja sen jälkeen saksi juttuun mukaan toisen maailmansodan aikaista dokumenttimateriaalia. Jotta kaikki olisi vieläkin hienompaa, lisättiin taustalle ajan henkeen sopivaa musiikkia, homma dubattiin italiaksi ja kaiken kukkuraksi päälle heitettiin väripanos, joka teki filmimateriaalista omituisen psykedeelisissä väreissä hehkuvan.

IMDb kertoo, että joku oli löytänyt elokuvan ainoan säilyneen 35-millisen ja restauroinut sen, ja voi Pyhä Paavali jos se oli tämä näkemäni vesrio, joka oli niin suttuista, sameaa ja rakesta pohjaliejua, että tuo kelpaisi kodiksi vaikkapa matikalle. En muista Hondan originaalia kovinkaan hyvin (katsoimme sen isolla kaveriporukalla juhannuksena joskus yhdeksän vuotta sitten) tai ole sitä King of the Monstersia nähnyt, mutta tässä ainakin oli joku laulukohtaus tai jokin joka jäi positiivisesti mieleen. Ei sillä väliä, pääasia että kaikki alkaa ydinpommin räjäyttämisellä. Ja tämä oli muuten aivan kamalaa katsottavaa.

Eipä siinä. Taidan lopettaa tältä erää tähän ja kirjoittaa loput katselut huomenissa. Nyt elokuvien pariin, nährään pian, allikaattori.

Kirjoittanut kurkkuharja

Leffanörtti, lukutoukka ja elokuvateatterityöntekijä.