Ja taas mennään! Esipuheen aika on koittanut. Pidetään se lyhyenä tällä kertaa. Virsi viserretään teille rakkaat lukijat siitä, kuinka näin ostarilla naisen, joka ei osannut palauttaa kaupunkipyörää. Se toi minulle sanoinkuvaamatonta mielihyvää, koska saatan olla myös pikkuperkele. Nainen ei selkeästikään ollut katsonut legendaarisen Windows 95 Miehen city-munamankelien palautusopasta Youtubesta. Älä ole niin esikaupunkilainen, mutta ei tuosta asiasta sen enempää, sillä myös pahamaineinen punkkibussi on ilmestynyt terrorisoimaan kotikontujamme. Nyt kuitenkin mennään asiaan! Sillä ketäpä tällainen kiinnostaisi, kun voi lukea viikon elokuvakatsauksen.
6.4.2020: Broken Flowers – särkyneet kukat (2005)
Innostuin jopa sanomaan vaimolle, että nyt katsotaan hyvä elokuva. Palataan tähän sitten lopussa, mutta itselleni Broken Flowers on ollut hiukan ristiriitainen kokemus. Muistan ensimmäisen katselukerran tuottaneen pienoisen pettymyksen, koska elokuva oli Jim Jarmuschille turhan valtavirtaan uponnut. Ajan kanssa olen kuitenkin huomannut nauttivani narratiivin tarjoamista yksityiskohdista ja Bill Murrayn uran yhdestä parhaista roolisuorituksista. Herra jopa sanoo melkein lopettaneensa näyttelemisen kuvausten jälkeen, koska ei uskonut enää pystyvänsä ylittämään Don Johnston –hahmonsa suoristusta missään toisessa filmissä.
Murray on vain yksi loistava asia leffa, joka kertoo häntäheikin matkasta kipeisiin muistoihin. Hypoteettisen poikansa olemassa oloa selvittävä Johnston näkee kaikkien exiensä pihalla samoja asioita, jotka toimivat vertauskuvina hänen erikoiselle kaipuulleen. Yksityiskohdista voi poimia muun muassa koripallotelineen, joka saattaa viitata poikaan? Tarinan viipyilevä tunnelma, tuollaiset yksityiskohdat sekä erittäin kuiva huumori ovat makuuni. Musiikkien vielä tukiessa tätä palettia, voin todeta Broken Flowersin kestävän aikaa paremmin kuin osasin kuvitella. Loppuratkaisu on myös mieleeni, kun Johnston alkaa nähdä poikansa kaikissa vastaan tulevissa parikymppisissä miehissä. Yhden kanssa jopa käydään kuivakka keskustelu, joka päättää elokuvan tyhjään katseeseen. Tuo katse sai vaimoni pettymään. Yritin selittää hänen pettymyksensä samaistumisella päähahmon pettymykseen, koska hän ei koskaan saanut tietää vastausta kysymykseen, onko hänellä poika vai ei? 4/5
7.4.2020: House of D (2004)
Jatketaan näiden niin sanottujen feel good –leffojen parissa, vaikka House of D:n teemat tummasävytteisiä ovatkin. Elämästä opitaan, kun David Duchovny pyöräilee Pariisissa ja haluaa kertoa katsojille lapsuudentarinansa New Yorkin kaduilta. Ajassa siirrytään taakse ja sitten mukaan meininkiin tulee vaihteeksi kehitysvammaista esittävä Robin Williams. Lapsuuden kasvukipuja ja käsitellään paikoin erittäinkin vakavasti, vaikka pieni pilke pyritään jatkuvasti pitämään silmäkulmassa. Koomista helpotusta tuova Williams muun muassa toteaa omistavan jättimäisen peniksen, koska miksipä ei.
Hiukan turhan vähälle huomiolle jäänyt filmi on myös Duchovnyn itsensä ohjaama. Knoppitietona voinee vielä mainita, että hänen nuorempaa versiota esittävä Anton Yelchin menehtyi omalla kotipihallaan, jääden puristuksiin auton ja portin väliin. Sitten iloisempiin asioihin, sillä Yelchin tekee elokuvassa mainion roolisuorituksen ja olen muutenkin yllättynyt, kuinka monta elokuvaa tämä nuori lahjakkuus ehti tehdä ennen traagista kuolemaansa. Vaimon mielestä myös elokuvan loppu oli parempi kuin Broken Flowersissa. 3,5/5
9.4.2020: Koti (2019)
Päätimme katsoa jotain Netflixistä, koska vaimo halusi katsoa vaihteeksi jotain hyvää. Toistan itseäni, eikä minulla ole tästä mitään kiinnostavaa sanottavaa. Taisin itse vaihteeksi nukkua suuren osan loppuhuipennuksesta, mutta sitä ennen joku epsanjalainen mies oli menettänyt työnsä, asuntonsa ja perheensä. Hän alkaa soluttautua vanhan asuntonsa uusien asukkaiden elämään, ja käy muun muassa AA-kerhossa ja myrkyttää talkkarin koiran. Talkkari myös paljastuu inhottavaksi pedofiiliksi ja meininki on suhteellisen nihilististä. Homma jää silti jotenkin vajaaksi, koska päähenkilön motiivit sekä kyseenalaisiksi että tyhjänpäiväisiksi. 2,5/5
10.4.2020 – 11.4.2020: Barry Lyndon (1975)
Massiiviisen pituuden takia, katsottu kahdessa osassa.
Pistin Instassa pystyyn kyselyn, jossa ihmiset ja robotit saivat valita meille illan elokuvan. Olin valinnut vaihtoehdoiksi Casinon ja Barry Lyndonin, joista mitä ilmeisimmin jälkimmäinen voitti kisan, koska kirjoitan siitä kommenttia. Kyseessähän itseäni toistaakseni IMDb-projektin juttu, ja samalla ison sivistysaukon paikkaaminen.
Nyt voin sanoa nähneeni lähes kaikki (keskeiset) Stanley Kubrickin elokuvat, joskin vielä Fear and Desire ja Lolita ovat katsomatta. Barry Lyndon sen sijaan on ystäväni mielestä tunnin liian pitkä ja helvetin tylsä. Olen eri mieltä, ainakin osittain. Pituutta toki on runsaasti ja tylsiäkin hetkiä sen mukana, mutta kuvaus on törkeän komeaa ja puvustus myös tyylikästä. Viipyilevä tunnelma tunnelmallista ja näyttely mainiota. Etenkin terävä piirtona tämän katsominen oli hieno juttu. Vaimo vain kyllästyi jo ensimmäisen kohtauksen aikana, koska siinä pelattiin korttia ja Barry tuijotti naisen rintoja tietämättä, mitä niiden kanssa pitäisi tehdä.
Elokuvan parhaassa kohtauksessa järjestetään kaksintaistelu, jossa Barryn poikapuoli ampuu ensin ohi ja toisella laukauksella Barrya jalkaan. On tämä kymmenen kertaa parempi kuin Spartacus, joka on muuten huonoin näkemäni Kubrick. 3,5/5
12.4.2020: Marriage Story (2019)
Saimme katsottua vaimon kauan haluaman Marriage Storyn, koska tytär meni mummollaan yöksi. Olin toki luvannut hänelle jo muutenkin megasaatanallisen Barry Lyndonin jälkeen, että voimme me katsoa Marriage Storyn. Elokuvahan on hyvä. Siinä käsitellään järjettömiin mittasuhteisiin menevää avioeroa, joka aluksi näyttää menevän ihan hyvin, mutta edetessään saavuttaa absurdeja piirteitä. Huomasin myös aidosti liikuttuvani hahmojen tulkinnoista, jotka huokuvat realistisuutta. Tätä aitoutta on haettu ilmeisesti ohjaajan omasta avioerosta, koska monet jutut sekä hahmot perustuvat ainakin osittain tositapahtumiin. 4/5
12.4.2020: Hacksaw Ridge – aseeton sotilas (2016)
Bloody Mel is back! Kirjoitan tästä pidemmän tekstin Laajakuvaan. Pidättäkää hengitystänne! En lupaa sen ilmestyvän koskaan, koska sen piti tulla alun perin jo vuonna 2017.
Loppusanat!
Se on jälleen hyvästien aika. Näemmekö ensi viikolla? Se jää koronan päätettäväksi. Pidetään homma jatkossa lyhyenä, koska juuri nyt elokuvista kirjoittaminen tuntuu jaarittelulta.
