Paluu arkeen koittaa. Joten ei esipuhetta eikä sen enempää.
13.4.2020: Viimeinen linnoitus (2001)
Robert Redford tuodaan sotavankilaan, jossa James Gandolfini pitää kovaa kuria ja päästää päiviltä ei-toivottuja vankeja. Kovan sotamoraalin omistava Redford laitetaan kantamaan kiviä, koska hän ei alistu vankilanjohtajan tahtoon. Myöhemmin vallankumousta suunnitteleva karismaattorimme muun muassa vertaa Gandolfin taktiikkaa shakkiin ja pitää sitä helposti murrettavana. Lopussa Mark Ruffalo lentää helikopterilla vartiotornia päin ja jää silti henkiin. Yhdysvaltain lippu laitetaan viimeisessä kohtauksessa salkoon, koska kunnia ja oikeudenmukaisuus. Kokonaisuutena ihan siedettävä vankilaelokuva ilman Danny Trejoa, jonka toiminta on harmillisen vähäistä takakansitekstin lupauksiin nähden. 3/5
13.4.2020: The Happytime Murders (2018)
Joskus elokuvan mainos jää kummittelemaan alitajuntaan. Näin pääsi käymään kylmää kyytiä saaneen The Happytime Murdersin kohdalla. Meet the Feeblesia ja Roger Rabbitia yhdistelevä tarina on iskulauseensa mukaan ei ollenkaan seesamia, vaan pelkkää katua. Lause ei, kuten huomaatte, käänny kovinkaan hyvin suomeksi. Löpinät sikseen, koska elokuva ei suinkaan ole maineensa veroinen paskakimara, vaikka se riman sopivan härskisti useamman kerran alittaakin. Huomasin silti aidosti hymähteleväni kaikille sen viljelemille typeryyksille, kuten pornokaupan maitoa lypsettävälle lehmälle, nukkien siemensyöksylle ja väkivaltaiselle pehmolelujen paskaksi laittamiselle. Juoni sikäli on yksinkertaista parodiaa dekkareista, eikä se oikeastaan yllätä missään kohtaa. Samoin loppukäänne on ennalta arvattava, mutta kokonaisuuden huumori- ja viihdearvo ovat sen verran korkeat, ettei tätä voi vihata. 3/5
Voitte toki vihata minua ja huonoa huumoriani. PS: Ostin tämän Prisman alennuskorista.
14.4.2020: Annabelle Comes Home (2019)
Jatketaan nukkeaiheen parissa. Vuoron saa Conjuring-universumiin kuuluva Annabelle Comes Home, joka on jo tuon nimikkohahmon kolmas ikioma elokuva. Muistikuvien mukaan se ensimmäinen oli huono ja toinen paljon parempi. Joten trilogian päätöksessä kotiin palaava nukke on sarjan toiseksi paras. Mistään omaperäisestä kauhuelokuvasta on turha lähteä puhumaan, kun demoninen nukke päästetään (ainakin) vielä kerran vapaalle. Aluksi elokuvassa ei tapahdu juuri mitään, joka latistaa tunnelmaa. Sen lisäksi päähahmot tekevät vain typeriä (kauhulle toki tyypillisiä) päätöksiä, joilla katsojien silmille sitten saadaan kummituksia ja henkimaailmaa.
Itse tosin olen vähän lääpälläni kaikkeen tällaiseen yliluonnolliseen ja etenkin se ajatus kiehtoo minua, että näiden elokuvien taustalla on niin sanotut aidot tapahtumat, jotka kytkeytyvät tosielämän paranormaaleihin ilmiöihin erikoistuneisiin Warreneihin.
Mutta kuten sanoin, Annabellen kotiin paluu on kaksipiippuinen, koska alussa mennään turhan hitaalla vaihteella ja hahmot ovat ärsyttäviä. Lopputekstien aikana koetaan mojova ja mukavakin yllätys, kun taustalla kuullaan mainion King Harvestin vielä mainiompi Dancing in the Moonlight! 2,5/5
16.4.2020: Liikkuva linna (2004)
Toteutettu osana IMDb-projektia.
Se on Liikkuva linna! Tätä tytär hokee, kun näkee Netflixin valikoimassa Liikkuvan linnan. Ikävä kyllä elokuva ei vielä ole häntä varten. Minua ja vaimoani varten se toki on. Se on itselleni muistutus siitä, miksi pidän japanilaisesta fantasiasta niin suuresti. Elokuvassa yhdistyvät monet elementit, jotka ovat mieleeni. Komean näköinen animaatio, hauskat hahmot, tunnelmallinen ääniraita ja sodanvastaisuus. Soppaan voi vielä lisätä painostavat ja jopa pelottavan näköiset hirviöt.
En jaksa kirjoittaa mitään juonesta, koska se on melko monimutkainen. Elokuva täytyy ehdottomasti katsoa uudestaan lähitulevaisuudessa. Siinä välissä ehdin pelata lisää Final Fantasy -pelejä, jotka myös ovat mieleeni. 4/5
17.4.2020: Pan’s Labyrinth (2006)
Perjantai-illan essential watch numero 101 (tai enemmän). Pan’s Labyrinth on itselleni ollut aikanaan tärkeä elokuva viitoittaessa tietä kohti elokuvan taikaa ja fantasiaa. Loisteliaasti todellisuutta ja fantasiamaailmaan pakenemista yhdistelevä elokuva on Guillermo del Toron parasta antia. Epätasaisen ohjaajan niin kutsuttu pääteos on täynnä uskomattoman yksityiskohtaisia fantasiaelementtejä kuin myös hirviöitä. Hirviöistä hirvein on kuitenkin todellisuuden fasistinen kapteeni, joka Espanjan sisällissodan aikana vannoo Francon nimeen ja suorittaa julmia tekoja toisensa perään.
Fasistikapun tytärpuoli pakenee arkea fantasiamaailmaansa, joka ei jää lopulta edes metaforan tasolle. Lopun alleviivaus on hiukan laimea, mutta kokonaisuus on niin väkevä, että sen antaa anteeksi. Antakaa te myös minulle anteeksi epämääräinen muminani. 4/5
18.4.2020: Armoton (1992)
Clint Easwood taitaa parhaiten jäähyväiset. Lukuisia kertoja niin sanotusti lopettanut näyttelijäohjaaja on aina palannut takaisin suosikkitaiteensa pariin. Armoton kuitenkin päättää erään aikakauden, olemalla hänen viimeinen länkkärinsä. Voi veljet, minkälainen länkkäri se onkaan! Clint on liian vanha palkkionmetsästäjäksi, mutta puolisokean Kidin suostuttelun jälkeen hän lähtee vielä viimeisen kerran hevosen selkään. Kohteena ovat kaksi bordellissa huoran pahoinpidellyttä cowboyta, joita sheriffinä toimiva Gene Hackman tuntuu suojelevan vähän turhankin innokkaasti. Aivan helvetin mainio Hackman ilkeilee, rakentaa taloa ja lopussa ruoskii Morgan Freemanin hengiltä. Junalla kaupunkiin saapuu vielä Richard Harrisin tappava englesmanni, jonka Hackman pieksee asiaan kuuluen muotopuoleksi.
Loppu on silkkaa sentimentaalisuutta, kun Clint viimeisen kerran tekee näitä juttuja. Elokuva on omistettu Sergiolle ja Donille. Tuo saa kieltämättä tunteet pintaan. 4,5/5
19.4.2020: Onnen kiertolaiset (1987)
Onnen kiertolaiset on elokuva, joka ei naurata, mutta on silti aivan helvetin hauska. Eihän sellaista voi olla olemassa. Kuivan brittiläinen huumori on mieleeni, kun narsistinen näyttelijälupaus Withnail ja ”minä” lähtevät maaseudulle hakemaan inspiraatiota. Sateinen sää on alati läsnä, kana joudutaan teurastamaan ruuaksi ja polttopuiksi kelpaavat tuolinjalat. Meininki oikein huokuu sellaista aitoa boheemiuden ihailua, joka näkyy päähahmojen vaatetuksessa, kaupunkiasunnon rosoisessa sisustuksessa ja ainaisessa juopottelussa sekä huumeiden väärinkäytössä. Musiikit olivat muuten ajankuvaan sopivat. 4/5
Jotain muutakin varmaan pitäisi vielä sanoa, mutta en sitä nyt saa aikaiseksi. Palataan asiaan viikon kuluttua.
Tässä vielä kuva Morgan Freemanista:
