24.4. Kinopaniikki (1993) (PC)
Päätin alkaa katselemaan intraan digitoituja Joe Dante -elokuvia. Tosin kun tätä kirjoittaessani olen päässyt jo Explorersiin asti, alkaa hiljalleen tuntua siltä, olisiko järkevintä pysäyttää koko projekti tähän plokimerkintään numero yksi.
Lasten avaruusseikkailuja maanläheisempi Kinopaniikki osoittautui onneksi oikeasti kiehtovaksi leffaksi, ollen siinä samalla tuota Danten perus nostalgisointia jonnekin lapsuutensa maisemiin. Kuuban ohjuskriisin vuoksi ydinsotauhan paraatipaikalle Key Westiin sijoittuvassa komediassa (anteeksi kliseinen toisto) William Castlelta vaikuttava elokuva-alan yrittäjä saapuu ihastuttamaan lapsia sekä uudella elokuvallaan muurahaiseksi muuttuvasta miehestä että kokemuksen tehostamiseksi siihen lisätyillä erikoismausteilla, kuten tärisevillä penkeillä, saliin ryntäävällä teema-asuisella näyttelijällä ja valkokankaan läpi lepattavalla sienipilvellä. Erityisesti leffaa varten tehty feikkifilmi (The Mant vai milläs nimellä sitä kutsuttiin…) kitiinikuoriotukseksi muuttuvasta äijästä nauratti hölmöine repliikkeineen paikoitellen ääneen ja meininki on kaikessa amerikkalaisuudessaan parhaimmillaan katossa lailla jättiötökän. Ja selvittiinhän siitä suuresta pommistakin.
24.4. Riemurasia (1987) (PC)
Kyllä nykyään on mälsää. Onneksi meillä on Riemurasia, se unohtamaton televisioilta! John Landisin, Joe Danten ja ”parin tyypin” ohjaama leffa ei varsinaisesti täytä perinteisen elokuvan määritteitä, vaan on rakennettu surffailuksi mitä absurdimpia ohjelmia tarjoavien kanavien välillä. Tähän sisältyy niin mainoksia kuin elokuvia, joista tärkein on tietenkin alkuperäisnimen lunastava 50-lukulainen C-luokan tieteisseikkailu Amazon Women on the Moon. Vaikka leffa piruilee oman aikansa telkkaritarjonnalle, naurattaa se yhä paikoin hysteerisesti, eivätkä vitsit jää ymmärtämättä. Nyt puolestani rustaan tätä niin pakkopullanomaisesti ja puolinukuksissa, että antaa olla. Kuvaputken signaali on vaihteeksi heikko… järven peikko.
24.4. Erään rakkauden tarina (1950) (DVD)
Michelangelo Antonioni ei taida olla meikäläisen juttu, vaikka parista tämän elokuvasta (Kuten Ammatti: Reportterista) olen hieman enemmänkin pitänyt. Erään rakkauden tarinassa on kyllä hienot musat ja onnistunut kuvaus, mutta itse filmiä ei jaksa seurata lainkaan. En tiedä mikä tässä nyt sitten on, mutta se että ihmiset luuhaavat mielenkiinnottomissa paikoissa ja keskustelevat keskenään, on mielestäni ehkä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä aivan hirvittävän puuduttavaa. En jaksa keskittyä kenenkään luennointiin tai koe minkäänlaista himoa vakoilla keskenään kadulla tai ravintolassa rupattelevia ihmisiä, niin tällaisen toiminnan tuijottaminen illalla kotisohvalla on mielestäni kaikkea muuta kuin hauska tai mieltä avartava kokemus. Toiset tykkäävät moisesta, kuten myös liivateviinikumien puputtamisesta tai sikanaamioon pukeutumisesta. Katsokaa nyt tuota julistettakin! Maksaisitko nähdäksesi elokuvan, jota markkinoidaan moisella? Minä en maksaisi. Lopussa sentään jo tapahtuikin jotakin.
25.4. Kylä (2004) (DVD)
En tiedä mistä olen saanut päähäni, että M. Night Shyamalan olisi jotenkin hauska ohjaaja (ehkä syynä on verkkokalvoilleni ikuisesti piirtynyt kuva kiukuttelevasta Mel Gibsonista ahtamassa The Signsissä suuhunsa perunamuusia?). Särkymätön oli aika lailla oikea, joskin tylsähkö elokuva, joka ei naurattanut yhtään ja Kylä puolestaan, etenkin tällä toisella katselulla, vain ja ainoastaan ala-arvoista ja mitäänsanomatonta paskaa, jonka twisti ei hetkauttanut edes sillä ensimmäisellä kerralla milloin lie teini-ikäisenä. Pieni kommuuni elää metsän keskellä olevassa asutuskeskuksessa 1700-luvun hengessä, peläten puiden kätköissä majailevia hirviöitä: mutta onko kaikki oikeasti sitä, miltä vaikuttaa? Mitään tunnelmaa ei ole ja kaikki on aivan saamarin puuduttavaa, elokuvan edetessä kuin rollaattorilla matkaava eläkeläinen kohti roskakatosta ja kaiken ollessa yhtä palkitsevaa, kuin tämän vilkaisu laatikkoon vain todetakseen, ettei siellä ollutkaan mitään dyykattavaa. Katselen jatkossa mieluummin vaikka vessanpöntön sisältöä kuin jotain tällaista mysteeriä lähes kahden tunnin verran. Kiitos vaan sulle Hollywoodin sylttytehdas kun tarjoat meille viihdettä.
26.4. Life (2009) (DVD)
Erään aikakauden päätöksenä oli, että tänään tuli katsottua loppuun viimeinen kokonainen kirjastosta löytynyt David Attenboroughin selostama luontodokumenttisarja, jonka virkaa sai ajaa BBC:n tuottama Life. 10 jaksoon jaetussa ohjelmassa vieraillaan jälleen kerran niin sade- kuin havumetsissä, aavikoilla, napa-alueilla ja meren pohjassa, ja nähdään eläimiä tekemässä niitä samoja asioitaan, jotka ovat alkaneet tässä välissä jo tulla sangen tutuiksi. Sikäli näiden dokkarien katselu alkoikin jo tässä välissä maistua hieman pahvilta ja osasta kohtauksia tuli olo että hetkinen, enhän vain ole nähnyt tätä jo jossain muualla?
Tätä kirjoittaessani vieressäni on vesiautomaatti, josta ihmiset ottavat useita kertoja päivässä pienen muovimukin, täyttävät sen, juovat tyhjäksi ja heittävät mukin roskikseen, vain ottaakseen seuraavalla kerralla taas yhden pienen muovimukin. Koronakriisi saattaa olla ongelmistamme lopulta pienin.
26.4. Mio poikani Mio (1987) (VHS)
Ruotsalais-norjalais-neuvostoliittolainen yhteistuotanto kansainvälisellä näyttelijäkaartilla, mikä siirtää Astrid Lindgrenin lastenkirjan ”taianomaisesti” valkokankaalle – tai ainaikin kapiselle videonauhalle. Toveri Tumppi löysi Mion minulle puistonpenkin sijaan jostain taloyhtiönsä roskiksesta ja nyt oli sitten hyvä aika viimein vilkaista, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Eipä siinä, ottovanhempiensa taakkana oleva Mio-poika (alkuperäistekstissä ennen maagiseen maahan saapumistaan Bosse, suomennoksessa puolestaan Jussi) haetaan oikean isänsä (kunkku) toimesta tämän kaukaiseen, unenomaiseen valtakuntaan, jossa hän hämmästelee sitä sun tätä, kunnes lähtee pelastamaan maan asukit kivisydämisen ja ruotsiksi dubatun Chritopher Leen ikeestä. Erikoistehosteet ovat hellyyttävän kökköjä ja elokuvasta välittyy sitä tekemisen meininkiä, mutta ei tämä nyt mikään viihdepommi lopulta ollut. Toisaalta enpä kai muuta aiempien näkemieni Lindgren-filmatisointien ja neuvostosatujen perusteella odottanutkaan.
”Jussi-pussi joka puuta…”
27.4. Tennessee Buck (1988) (PC)
”Steve Manchester on saanut kokea elämän suuret ihanuudet – kuten kauniit naiset ja metsästysretket. Mikä olisikaan luonnollisempaa kuin että hän veisi myös kauniin vaimonsa Jessican häämatkalle Afrikan villiin viidakkoon. Kun opas katoaa salaperäisellä tavalla, joutuvat he taistelemaan tiensä yksin viidakon halki.
Silloin heidän tielleen osuu legendaarinen Tennessee Buck, joka on kuristanut yli tuhat krokotiilia ja jonka kaulalla riippuu maaginen amulentti. Viidakon vaarat vaanivat ja ihmissyöjät valitsevat uhrinsa.” -FIx-kasetin takakansi
Amerikkalais-srilankalaisena yhteistyönä syntynyt elokuva sijoittuu siis oikeasti jonnekin Aasiaan, joskin siinä nähtiin kovasti afrikannorsuilta näyttäviä eläimiä. Tämä oli muuten juuri sitä väkivaltaviihdettä, josta koneenkäyttäjä dokumentissa Taivasta vasten puhui!
Köyhän miehen Indiana Jonesia Dinosauruslaakson tuhon jalanjäljissä, joka sijoittaa seikkailunsa viidakosta löytyvän kannibaaliheimon pariin. Jos Indyt ovat isolle yleisölle salonkikelpoista seksismiä ja rasismia, Tennessee Buck on tätä huomattavasti räkäisemmin ja rehellisemmin, eksploitaation keinoin. Esikuvansa tyylillä pukeutuva, viitisen tuntia päivässä juopottelua treenaava törkyturpa pieksee nyrkkeilymatsissa vastustajaansa astalolla takaapäin (tosin ampuihan Indianakin sapeliaan heilutelleen lakanakaverin keskelle hiekkatietä) eikä jätä käyttämättä mahdollisuutta kantaa alkuasukasheimon päällikön tarjoilemaa naista majaansa kiksautettavaksi. Buckina (jonka nimi tuo mieleen erään repliikin Tobe Hooperin Eaten Alivesta) nähtävä David Keith vastaa yllättäen myös ohjauksesta ja tämän parina nähdään Playboyn ”leikkikaverina” ”muistettava” Kathy Shower, jonka alastoman ja voihkivan ruumiin ihmissyöjäheimon naiset öljyävät hitaasti leffan ehkä maineikkaimmassa kohtauksessa. Tässä oli myös tiikereitä ja apina.
27.4. Gremlins 2 – uusi pesue (1990) (VHS)
Riiviöt palaavat Danten tyylisessä jatko-osassa, jossa kiinalaiskaupan pitäjä on kuollut ja Gizmo joutunut sen tontille pystytetyn jättimäisen ostoskeskuksen huipulla sijaitsevaan laboratorioon Christopher Leen koe-eläimeksi. Ykkösestä tutut hahmot sattuvat samaan taloon ja pian vodaa niskaansa saanut karvaturri aiheuttaa pytinkiin uuden terroriaallon.
Pidän Gremlinsin jatko-osasta ykköstä enemmän siksi, että se on suoraviivaisempaa, mielikuvituksellisempaa ja anarkistisempaa sekoilua. Ruudulle tulvii niin piirrettyä, alkoholin huuruista kokkiohjelmaa kuin tympääntyneen Draculan leffatuokiota ja riiviöt sekoilevat urakalla kulloiseenkin aiheeseen sopivissa asuissa, aina viehkeää kaunotarta myöten. Myös tilaustyönä tehdyn ykkösen epäloogisuuksille jaksetaan naljailla. Hieman ihmettelin, ettei videokasetilta löytynyt muinoisella telkkarikatselulla bongaamaani Hulk Hogania, jonka nimi kuitenkin luki lopputeksteissä. Sitten huomasin IMDb:stä tämän esiintyvän ainoastaan teatteriversiossa, VHS:n korvatessa painijan John Wayne -kohtauksella.
Löysin kasetin muuten jostain kierrätyskeskuksen saa ottaa -hyllystä joskus vuonna nakki. Nyt tajusin kotelon avatessani, että se oli nauhoitettu itse joltain taivaskanavalta ja tajusin hassuilta näyttäneiden kansienkin olleen leikatun sanomalehden ohjelmatekstistä. Huomasin myös, että kasetin nimiteipissä luki Gremlins 2:n alla himmeäksi kumitettuna Ernest joutuu poseen, mutta valitettavasti leffan jälkeen ruudulla alkoikin pyörimään joku komediallinen pukudraama, ilmeisesti vielä suurin piirtein puolivälistä elokuvaa.
28.4. Explorers – tutkimusmatkailijat (1985) (PC)
Palataan Explorersiin – eli kuten jo sanoinkin, tämä oli aivan beetlehemistä. Taianomaisessa ja perin juurin amerikkalaisessa lastenrainassa joukko kiusattuja poikia rakentaa avaruusaluksen ja matkaa tapaamaan omituista elämänmuotoa, joka on muodostanut käsityksensä ihmiskunnasta kaappaamiensa televisiolähetysten myötä. En jaksa kirjoittaa tästä sen enempiä, sillä pelkkä leffan nimen maininta saa niskani särkemään ja vie halut katsoa enää yhtään elokuvaa tällä viikolla. En ihmettelisi, vaikka kyseessä olisi Joe Danten huonoin työ.
28.4. Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) (DVD)
Tuli sellainen olo, että jotain pitää saada pyörimään taustalle samalla kun askartelen 30-vuotispäiväkorttia, ja kun kotimaisissa elokuvissa harvemmin tapahtuu muuta kuin puhutaan, valikoin sitten Suomen Filmiteollisuuden ensimmäisen elokuvan tähän tarkoitukseen. Sanokaa mitä sanotte, mutta olihan tämä kyllä sitä 30-luvun patrioottista isänmaapaskaa, halusi sen nähdä millaisena ajankuvana hyvänsä. Armeijaa hehkutetaan ja koneilla lennellään, sotapojat pelastavat ihmisiä et cetera, et cetera. Loppukuvassa lentsikka kaartaa liehuvan siniristilipun yllä. Animaatiojakso tosin oli mielenkiintoinen.
Vielä olisi tästä Erkki Karun sarjasta jäljellä keskimmäinen osa, Meidän poikamme merellä, joka olisikin sitten jo pidempi teos… Tästä tulikin mieleen, että tämä kolmas osa olisi alunperin kestänyt kaksi tuntia, mutta leikattiin neljännesosan lyhyemmäksi huonon yleisömenestyksen vuoksi. Ilmeisesti kansa ei sitten jostain syystä halunnut tällaista edes silloin muinoin, aikana ennen kansandemokraatteja ja rock’n’rollia.
