Toivottavasti vappunne neljän seinän sisällä karanteenissa oli mukava. Itselläni se meni ihan rattoisasti: ei päässyt marssimaan, munkit jäivät tekemättä ja simasta tuli jonkinlaista holitonta gintonicia, mutta autoinpahan kaveria muutossa, katsoin jokusen elokuvan, pääsin saunaan ja liikuin sekä ulkoilin runsaasti. Kuvaputki ilmoittaa muuten virallisena kantanaan, että pitää vappua työväenjuhlana. Teekkarit, porvarit ja muut varkaat viettäkööt varjojuhliaan vaikka Kataisen syntymäpäivänä, jollei proletariaatin panos kelpaa kemujen aiheeksi. Että haistakaa haisujuusto, saata…
29.4. Turbo Time (1983) (PC)
Pengottuani videoarkistoja Antonio Climatin nimellä löysin sattumalta tällaisen digitoidun kasetin, josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Kyseessä on F1:sten ja moottoripyöräkilpailujen ympärillä pyörivä dokumentti, joka tuo ruudulle kasoittain onnettomuuksia, mutta myös muuta hurjastelua. Miksikään veriseksi mondoiluksi en ala Turbo Timea mainostamaan, vaan siinä nyt lähinnä kaasutellaan, kisaillaan ja välistä kaadutaan. Parissa kohtauksessa käy huonommin, menopelit syttyvät tuleen ja muiden muassa lentävä suomalainen Jarno Saarinen menettää henkensä. Elektropumppu jytää taustalla niin syvältä ja kovaa, että soundtrackia popittaisi mieluusti leffan ulkopuolellakin. Italialaisten puheiden päälle hölötetty englanti ei sen sijaan kestä kuuntelua. Huvittavin ja samalla typerin kohtaus nähdään vähäpukeisten muijien pyllistellessä rasvaranteisten urhojen lomassa elokuvan eräässä vaiheessa. Lopulta hyvin tylsä tekele, jota voi suositella italialaisen roskan harrastajien sijaan kaiketi lähinnä moottoriurheilusta kiinnostuneille.
29.4. Työttömän pöytäkirja (1994) (PC)
Kanerva Cederströmin dokumentti kertoo, ettei työttömänä ole kivaa. Outoa, itse kun ehdin jo käsittää Sipilän koplan puheiden perusteella, että suurin osa laiskaa kansaa päinvastoin yrittää velmuilla itseään vapaaherraksi/rouvaksi kortistoon minkä ehtii ja ainut keino näiden viheliäisten olentojen kuriin saamiseksi on pakottaa heidät kepillä orjatöihin ilman palkkaa. Mene ja tiedä, mutta kai ne meitä fiksummat ja vaaleilla valitut näitä populistidokkaristeja paremmin tietävät, miten maa makaa.
Työttömän pöytäkirja jättää ankean ja masentavan olon. Sen päähenkilön elämä on itsesyytöksissä ja köyhyydessä rypemistä (tosin itse ihmettelin, siitäkin huolimatta että spaddun hinta lienee sitten ysärin puolivälin kallistunut melkoisesti, kuinka ravinnostaan noin pahasti tinkivällä on varaa ostaa joka kauppareissullaan pari askia PalliMälliä), kursseilla käymistä, työpaikkojen hakemista (ja niistä hylsyt saatuaan pettymysten kestämistä), naapuritalon ihmisten ikkunasta tarkkailemista, suunnittelua ostettavista asioista ensimmäisen palkan saatuaan ja jäykän byrokratian sekä virastohenkilökunnan vittuilun sietämistä. Samaan sotkuun lisätään vielä masennus ja siihen määrätyt lääkkeet. Välistä kuullaan uutisia siitä, kuinka työttömien määrä on yhä nousussa. Toisin sanoen: se ei ole vain jotakin jollekin tuntemattomalle tapahtuvaa, vaan se voi käydä myös juuri sinulle.
Kuulemme päähenkilön pohtivan, ettei olisi selvinnyt tästä elämänsä jaksosta, jos olisi etukäteen tiennyt millaista se tulisi olemaan ja lopulta näemme myös hänen työllistyvän. Itselleni tästä kaikesta tuli ainakin kova ahdistus ja onnellinen olo sekä siitä että tuloni ovat säännölliset että elämästäni löytyy ihminen joka välittää minusta. Yksin neljän seinän sisällä päivästä toiseen oleminen vailla tuloja ja syyllistettynä kuulostaa liki vankilatuomiolta, jonka kestoa ei ole määritelty.
Ajankohtainen dokumentti etenkin nyt, kun joka kymmenes suomalainen on ilman duunia.
29.4. Mayumi: Virgin Terrorist (1990) (PC)
Yritin kirjoittaa tästä arvostelun. Sitten tajusin, ettei siitä tule mitään. Kuten ei paljoa muustakaan kirjoittamisesta tällä hetkellä. Tämän verran sain aikaiseksi:
”Korean demokraattisen kansantasavallan joulukuussa 2011 edesmennyt Rakas johtaja, kaksoissateenkaaren ja taivaalle syttyneen kirkkaan tähden alla syntynyt Kim Jong Il oli tunnetusti suuri filmihullu ja toimi maansa näivettyneen elokuvateollisuuden ylimmässä johdossa ennen nousua diktaattoriksi isänsä, Suuren johtajan ja Ikuisen presidentti Kim Il Sungin paikalle. Paitsi että puuttui (yllättäen kyseenalaistetun legendan mukaan) jo lapsena ensimmäisen pohjoiskorealaisen elokuvan, My Home Villagen (Nae kohyang, 1949) epäuskottavaan pumpulilumeen, Kim myös kirjoitti elokuvateoriaa käsittelevän kirjan Yŏnghwa yesul ron/On the Art of the Cinema (1973), haali vertaansa vailla olevan elokuvakokoelman (joidenkin lähteiden mukaan kollektiivisen kansan johtaja olisi omistanut kymmeniä tuhansia nimikkeitä käsittävän yksityisen filmiarkiston, jonka aarteet olivat paitsi tavallisten ihmisten ulottumattomilla, monet nimikkeistä myös näiltä rangaistuksen uhalla kiellettyjä) ja oli mukana lukuisissa maansa elokuvaproduktioissa, kuten kansantasavallan perustajan sissivuosinaan kirjoittamaksi väitetyssä Verilöyly: Veren meressä *(Pibada, 1969) tuottajan roolissa. Myös elokuvamaailman suurtapahtuma, Pjongjangin kansainväliset elokuvajuhlat, näkivät päivänvalonsa Kim Jong Ilin ollessa todellisessa vallankahvassa.
(*Pohjois-Korean suurlähetystö esitti elokuvaa Suomessa heikohkolla menestyksellä: se oli 30 tilastoidulla katsojallaan vuoden vähiten yleisöä kiinnostanut filmi.)
Rakkaan johtajan intohimo seitsemättä taidetta kohtaan ei kuitenkaan jäänyt puuhailuun työläisten paratiisin rajojen sisäpuolella. Elokuvien ohella hänen kerrotaan käsikirjoittaneen omien kansalaistensa lisäksi myös monen ulkomaalaisen kohtalon, eikä vähiten hänen alaisuudessaan toimineen viraston suorittamien terroritekojen ja kidnappausten avulla. Koska ihmisten sieppaus oli Pohjois-Korealle tuttua kauraa, päätti Kim virkistää maansa näivettynyttä elokuvakulttuuria 1970-luvun loppupuolella laittamalla agenttinsa palauttamaan pohjoisen puolella syntyneen, Korean sodan jälkeen etelässä suosituksi kivunneen ohjaaja Shin Sang-okin ja tämän ex-vaimon, näyttelijätär Choi Eun-heen takaisin kotiin. Etelä-Korean diktaattori Park Chung-heen epäsuosioon vast’ikään joutuneen Shinin ura oli lähtenyt laskukiitoon, eikä Choillakaan mennyt paljoa paremmin. Kim Jong Il saattoikin kokea itsensä suoranaiseksi hyväntekijäksi antaessaan näille uuden mahdollisuuden kokonaisine tuotantoyhtiöineen, liki loputtomine resursseineen ja monine tavallisilta pohjoiskorealaisilta puuttuvine etuoikeuksineen. Toki tätä edelsivät pakoa yrittäneen Shinin tapauksessa pitkät vankilavuodet oppimassa uskollisuutta ahtaassa sellissä, mutta se onkin jo aivan oma tarinansa.
Elokuvia yli kaiken rakastanut Shin ohjasi ja tuotti demokraattisessa kansantasavallassa kasan filmejä, joista maininnan ansaitsevat etenkin Pohjois-Korean ensimmäinen ninjaelokuva Samuraininja ja muutamien Godzillassakin mukana olleiden japanilaistekijöiden avulla valmistunut, kulttimaineeseen yltänyt kaiju Pulgasari. Rautaa syövän kumipukuhirviön toisen tulemisen (tarina oli filmattu Etelä-Koreassa jo toistakymmentä vuotta aiemmin) jälkimainingeissa vuonna 1986 Shin ja Choi onnistuivat pakenemaan Wienissä Yhdysvaltain suurlähetystöön, saaden turvapaikan Kimien perivihollisilta. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet uskoa pariskunnan tarinaa ihmisryöstöstä. Tämän myötä Shin päätyi ohjaamaan vuonna 1990 draaman Mayumi: Virgin Terrorist, joka perustui pohjoisnaapurin agenttien muutamaa vuotta aiemmin suorittamaan eteläkorealaisen lentokoneen räjäyttämiseen.”
Eipä itse elokuvasta pysty sanomaan muuta, kuin että pommin posahtaminen (johon puolet budjettia tuhlattiin) näyttää hävyttömältä ja että tässä oli myös ihme sekoilua koneeseen kiiruhtavien taulapäiden muodossa. Tai kaipa olisin voinut, mutta ei vain nyt pysty.
30.4. Poron hahmossa pitkin taivaan kaarta (1993) (PC)
Koska naisystäväni on työn sankari ja hoitoammattinsa vuoksi duunissa myös vappuna, yritin piristää ankeaksi mennyttä, vuoden tärkeimmäksi kokemaani juhlapäivää pitämällä elokuvalliset vappubileet ja katsomalla jollakin lailla työläisyyteen tai työväenaatteeseen liittyviä leffoja. Vähän oli kieltämättä silti veto poissa, nimikkeisiin ei oikein jaksanut keskittyä ja etenkin kotiin päästyäni homma alkoi luisua enemmänkin oluen naukkailuksi. Tulipahan jotain silti nähtyä, vaikka Kim Il Jongin tuottama nelituntinen Verilöyly: Veren meri lopulta jäikin katsomatta loppuun (eikä vähiten kamalan kuvanlaatunsa ja YouTuben auttamattoman väärillä jäljillä olleen automaattikääntäjän vuoksi).
Vappubileitten (*tööööööt…*) ensimmäinen nimike oli Markku Lehmuskallion intraan digitoitu Poron hahmossa pitkin taivaan kaarta, joka valikoitui mukaan siksi, että ovathan nämä poropaimenet niitä työn todellisia sankareita vailla lomia tai muita työväen etuja, mutta kuitenkin seuranaan läpitunkematon parvi hyttysiä silloin kun lumi ei yllä polviin asti. Dokkari on oikeastaan sekä hyvässä että pahassa sitä samaa, kuin Lehmuskallion muutkin nenetsien pariin sijoittuvat elokuvat: arvokas kuvatallenne katoavasta elämänmuodosta ja visuaalisuutensa sekä tunnelmallisten sävellystensä osalta runolliselle nimelleen kunniaa tekevä, mutta käy paikoitellen pahasti tyhjäkäynnillä, minkä ohella itse en voi sietää tehokeinoa laittaa tyyppejä tuijottamaan vakavina hiljaa kohti kameran linssiä. Tässä nähtiin myös porojen silpomista ja teurastusta, jotka sopisivat graafisuutensa puolesta vaikka italialaisten mondo-shokumentteihin.
Dokumentti sekä alkaa että loppuu venäläisessä kaupungissa sijaitsevasta museosta, jossa ihmiset pällistelevät narujen sisäpuolelle pystytettyä jurttaa. Voiko olennaisinta enää paremmin pelkin kuvin kertoa?
29.4. Pilvilinna (1970) (PC)
Vappubileet jatkuivat vielä toisella työpaikalla katsotulla intraan digitoidulla elokuvalla. Tämä istui teemaan, sillä se sijoittui vasemmistoradikaalien opiskelijoiden maailmaan.
Pilvilinna on taas yksi oman aikansa tuote. Ajatus elokuvakoulusta juuri valmistuneiden opiskelijoiden tekemästä raikkaasta, uudistushenkisestä nuorisokuvauksesta on jotain muuta, kuin jähmeän ja vaivaannuttavan lopputuloksen reaalitodellisuus (mielenkiintoista onkin, että näyttelijöiden joukosta löytyy myös Tapio Suominen, joka kymmenen osui vuotta myöhemmin samaa yrittäessään naulan kantaan pienessä helmessään Täältä tullaan, elämä!). Toki katukieli on elänyt puolen vuosisadan aikana melkoisesti, mutta 2020-luvun katsojasta jutustelu ”Hei, poltetaaks pilvee?” kuulostaa suurin piirtein samalta, kuin Visa Mäkisen Yön saalistajissa nähty huumeveikko Reunan flippailu. Edistyksellinen maolainen dialogi sopii muutenkin sitä jähmeästi tulkitsevien näyttelijöiden suuhun kuin rusinat kiljuun, tuntuen samalla tavalla päähän päntätyltä ja vaivalloisesti ulkomuistista ladellulta kuin Julisteiden liimaajien vastaava julistus.
Ainakin Pilvilinna jäi historiankirjoihin kameran takaa löytyneestä Pirjo Honkasalosta, joka sai kunnian olla ensimmäinen kokoillan fiktioelokuvan Suomessa ikuistanut nainen. Anteeksi tästä joka ikisessä leffaa koskevassa jutussa mainitusta triviatiedosta. Pakkohan siitä kai kuitenkin oli jälleen muistuttaa.
30.4. Kiinatar (1967) (DVD)
Nyt ollaan vaikeilla vesillä: vuoksi vaiko luode, siinäpä kymysys. Kuten sanoin, olivat vappufiilikseni aika matalalla tasolla, enkä nyt ihan suoraan sanoen kokenut juhlavimmaksi tavaksi viettää huhtikuun viimeistä saapumalla töistä kotiin ja katsomalla yksikseni hikiluukussani Godardia, jota kohtaan tunteeni ovat olleet aika ristiriitaiset muutenkin. Maolaisista opiskelijoista Pariisin mellakoiden kynnyksellä kertova uuden aallon poliittinen esseefilmi Kiinatar on kyllä kiinnostanut kovasti, mutten tuntunut saavan siitä nyt paljoa enempää irti, kuin kellon vilkuilua. Paras puoli on korvamadoksi jäävä biisi Mao Mao, yhdellä näyttelijättärellä on myös kiva otsatukka. Pitää ehkä katsoa tämä joskus uudestaan.
30.4. Jees ja just (1943) (PC)
Isänmaallisen miehen, Armas J. Pullan kirjoittama vammailukomedia sotavuosilta. Vääpeli Ryhmy ja vänrikki Romppainen ajautuvat vangeiksi Neuvostoliiton linjojen taa. Kommunistiryssät esitetään koomisina ääliöinä, elokuvassa naukkaillaan sipuliviinaa ja siitä löytyy myös kissa nimeltä Mörökölli. Leffa katsottiin paremmaksi laittaa jäähylle sodan päätyttyä, mutta onneksi siitä on jälleen mahdollista halutessaan nauttia: onni on vapaus kaataa laskiämpäri päähänsä, jos siltä vain sattuu tuntumaan. Itse mieltäisin tämän samalle tasolle vaikkapa Hot Shotsin (näin sen tosin yli puoli elämää takaperin, mutta ainakin alkukohtaus oli muistaakseni Arafateineen jotain vastaavan kaltaista), eli loukkaamaan pyrkivänä komediana, joka lopulta onnistuu tehtävässään ainoastaan vähättelemällä katsojansa makutottumuksia.
Näitä Ryhmystä ja Romppaisesta kertovia leffoja olisi muuten kolme ja alunperin ajattelin katsella ne maratonina, mutta jopa minä aloin kokea sen saattavan olla ideana mielenterveydelle tuhoisa ja luovuin leikistä. Vappulistalle tämä pääsi, koska elokuvassa hyökätään työläisten paratiisiin. Ja onhan tuo juliste nyt yksi oman aikansa mieleenjäävimpiä! Valmistin tämän aikana tofusta nakkeja, joiden kavereiksi uunipellille pilkoin lohkoperunoita. Hyvä vappenmatten tuli joo. *Töööt…*
Ai niin! Elonetistä poimittua: ”Vääpeli Ryhmy on siviilissä pölyimurikauppias ja vänrikki Romppainen linja-autonkuljettaja Vihdin-Helsingin -linjalla. Tällä kirjailija selittää heidän neuvokkuutensa ja kykynsä selviytyä tilanteesta kuin tilanteesta.”
30.4. Pako (1982) (VHS)
Vappubileet päätti tv-elokuva, jossa Stalinin Neuvostoliittoon paratiisia etsimään lähtenyt John Savagen näyttelemä jenkkiproletaari joutuu gulag-leirille paistamaan rottia henkensä pitimiksi. Kieltämättä tässä oli jonkinlaista rosoisuutta josta pidin ja leirikuvaukset lumikasaan rakennetussa häkissä hytisevästä Savagesta saivat ihon kananlihalle. Järjestän nyt kilpailun siitä, miksi tämä lukeutui vappulistalleni: oikein vastanneiden kesken arvotaan mahtava elokuvapalkinto!
Paon jälkeen oli tarkoitus katsoa vielä se Veren meri. Kai se jotain pari tuntia pyöri taustalla, mutta sitten tuli olo että kun keskittyminen on tätä tasoa ja kaljatkin loppuneet, ehkä parempi laittaa kone kiinni ja käydä nukkumaan. On niitä paskempiakin vappuja elämästä löytynyt…
1.5. Felidae (1994) (PC)
Itse vappupäivänä elokuvallinen teemailu sai väistyä syrjään ja päätin mieluummin katsoa leffan, jonka oikeasti halusin nähdä. Felidae on saksalais-tanskalainen giallo-henkinen animaatio, jossa kissa selvittää lajitoveriensa äärimmäisen raakoja murhia kaupunkimiljöössä, jonka tapahtumapaikkoja ovat niin katot, autiot rakennukset kuin puistotkin. Välissä nähdyt unijaksot ovat surrealistisia, leffa piirretty sekä animoitu hyvin ja osa hahmoista kirjoitettu niin eläviksi, että niiden hengissä pysymisestä huomaa välittävänsä. Tätä vastoin tarina alkaa ottaa löysää ratkaisua kohden edetessään, mikä on monen näytellynkin giallo-elokuvan murheena. Gore on välistä hyvin häijyä ja seksiäkin luvassa, mutta lopulta Felidae pelaa enemmän tunnelmallaan, kuin markkinoimalla itseään halpahintaisesti shokkiefekteillä tai rivouksilla.
1.5. Killer Workout (1987) (PC)
Mieleni teki slasheria ja kun satuin huomaamaan kovolta löytyvän jumppa-aiheinen genren tuote, annoin paukkua. Killer Workout alkaa kohtauksella, jossa nainen kärtsää nahkansa palavaan syttyvässä solariumissa, mutta jää henkiin. Vuosia myöhemmin tapaamme hänet jälleen pyörittämässä kuntosalia, jossa kamera kuvaa kuvaamasta päästyään aerobic-trikoissa pomppivia tyttösiä. Sitten ”joku” ryhtyy listimään kuntoluolan asiakkaita valtavalla hakaneulalla ja pari lihaksikasta mölliä mättää toisiaan turpaan, minkä leidien ahdistelultaan kerkeävät. Musaraidalla pumppaa mahtava kasaridisko ja leffa on sangen hölmö, mutta kokonaisuus menettää jopa korniuden saralla tehonsa venyessään liiaksi, eikä murhaajan paljastuminen kiinnosta aikuisten oikeasti enää sinne asti päästyämme touhutipan vertaa. Ehkä huvittavinta on se, että leffan eräässä kohtauksessa veritöiden innoittamat raggarit spreijaavat salin ikkunaan tekstin Death Spa: kaksi vuotta myöhemmin joku valopää keksi tehdä hyvin samoilla teemoilla liikkuvan, mutta yliluonnollisilla elementeillä jatketun oman slasherinsa ja antaa sille juurikin tämän saman nimen.
Houkuttelisi laittaa kuvituskuvaksi originaalijuliste, jossa valtava imetyslaitteisto laskeutuu manaajamaisesti sädehtivän solarium-arkun ylitse, mutta toisaalta tämä vaihtoehtoinen on niin härski, etten voi jättää sitä käyttämättä.
1.5. Animated Soviet Propaganda part 2 (PC)
Toinen osa videolla 1997 julkaistusta Animated Soviet Propaganda -koosteesta, jonka esittelemät animaatiot ovat kyllä olleet suurimmalti osin katsottavia tahi mainioita, mutta minkä dokumenttipuolen (näytetään kohtauksia jo katsotuista piirretyistä samalla, kun kerrotaan mitä niissä oikein tapahtuu) katsomisen päätin ensimmäisen osan jälkeen jättää suosiolla väliin. Tämä osio kaksi käsitteli fasismiaiheisia lyhäreitä ja siihen kuuluivat teokset Kino-tsirk (1942), Ne toptat fashistskomu sapogu nashey rodiny (1941), The Vultures (1941), Zhurnal politsatiry No. 2 (1941), To You, Moscow (1947), Priklyucheniya krasnykh galstukov (1971), The Pioneer’s Violin (1971), Vasilyok (1973), Lesson Not Learned (1971), Vnimanie! Volki! (1970), 6. Istoriya odnoy kukly (1984) ja Eto v nashikh silakh (1970). Näiden joukkoon mahtui ykkösestä poiketen yllättävän monta mitäänsanomatonta ja jopa heikkoa rainaa, joissa tunnuttiin toistavan vain sitä samaa vailla suurempia uusia ideoita. Silti etenkin viimeinen, Lev Atamanovin ohjaama tarina hakaristimunasta syntyvästä linnusta, jota kapitalistit ruokkivat rahalla ja aseilla ja joka tarpeeksi isoksi kasvettuaan liitää tuhoamaan siviilien asuttamia kaupunkeja, mutta kohtaa lopulta lentonsa päätöksen päälleen syöksyvien rauhankyyhkyjen muodossa, on tunteisiin vetoava pieni mestariteos.
