Haluan jakaa kanssanne, te Taivaallisen rauhan aukion määrällänne täyttävät lukijani, erään pienen kohtauksen nyky-Suomesta, jota eilen pääsin todistamaan. Koska työaikani ja muun päiväohjelman väliin jäi vähän pienehköä suurempi tauko, tepastelin paremman tekemisen puutteessa erääseen Hellsingin puistoon nauttimaan auringonpaisteen ohella Leo Lastumäen elämänkerrasta ja pintillisestä kylmää lager-olutta. Huomasin puistoon talsiessani sen laidalla ihmisiä silmä kovana vahtaavien kissalanpoikien pakettiauton, mutta koska kaikki muutkin istuskelivat rennosti penkeillä kaljat käsissään, napsautimpa omankin tölkkini auki ja istahdin alas.
Sivut kääntyilivät rattoisasti ja häiriöittä. Läheiselle levähdyspaikalle kerääntyi siinä sivussa myös kolme tummempaa kaveria birralaatikkonsa kanssa. Eivätpä ehtineet kovin kauaa istuskella, ennen kuin luolasta ulos astuneiden ja sinne kahlehdituiksi jätettyjen valvojiksi laitettujen auto alkoi lipua kohti tätä kyseistä penkkiä. Sen enempää keskustelua en onnistunut kuulemaan, mutta lopulta eräs kyseisen seurueen jäsen sanoi kovempaan ääneen, että he kyllä lähtevät. Porukka alkoi hajaantua, mutta heistä yksi, enemmän humaltunut alkoi pois talsiessaan huutaa yleisölle, että jostain syystä ainoastaan afrikkalaiset komennetaan pois, mutta muut saavat kyllä juoda. Kun musta mies juo, se juo kunnolla, ettäs tiedätte. Ilmeisesti nämä sanat menivät liian pitkälle, sillä poliisit painoivat kaasua, kurvasivat poistuvan protestoijan viereen, laittoivat tämän rautoihin ja pistivät autoon. Se siitä lämpimästä kevätpäivästä.
Ei kommentoitavaa. Jostain syystä myös muiden puistossa istuneiden tunnelma taisi latistua, sillä aika moni nousi tämän jälkeen penkiltään ja jatkoi matkaansa. Oikeus oli jälleen voittanut.
Koska olen hapan marisija, vielä sananen Suomen rehellisistä maatalousyrittäjistä: olenko ainoa, jonka mielestä on niin ikään paradoksaalista, että samaan aikaan kun työttömyys on Suomessa koronakriisin vuoksi huipussaan, maatiloille ei millään löydy kausityöntekijöitä? On jokseenkin hassua, että näihin duuneihin on kuitenkin hakenut tuhansia ihmisiä, Hesarin haastattelujen perusteella muiden muassa paikkaa kipeästi tarvitsevia irtisanottuja/lomautettuja nepalilaisia, joille maataloustyöt ja traktorit ovat ennestään tuttuja. Puhumatta tietenkään kaikista niistä muista, joilla ei ehkä ole alalta kokemusta, mutta sitäkin enemmän intoa tehdä työtä ja oppia. Samalla näiden ihmisten joukosta tulee pesunkestäviä faktoja siitä, että jos he saisivat duunia, säästäisi myös valtio heidän työttömyysmaksuissaan pitkän pennin.
Mitä tekee suomalainen, EU-tukia nauttinut maajussi? Sanoo että ei kelpaa, kun me halutaan tuontityövoimaa itäplokista, ne kun tekee työt halv… siis on ahkeria ja osaa hommansa. Voe voe, kohta jää sato tulematta ja nyyh nyyh, on tää niin ikävää kun ei työntekijöitä saara.
Entäpä Suomen hallitus? Sen sijaan että jyrähtäisi että on tämä nyt saatanan kummaa ja nostaisi kissan pöydälle kaikkien talkoopuheiden ja yhteishengestä paasaamisen keskellä moisen tempun tekevien sankarien käytöksestä, alkaa rauhoitella että kyllä me sieltä Ukrainasta teille vielä tuhansia työntekijöitä tuodaan, hei ei mitään hätää hei!
Nyt vittu oikeasti! Tätäkö tämä 2020-luvun Suomessa on? Maailma on kriisissä, maa on kriisissä, ruokatuotanto on kriisissä ja työtilanne on kriisissä, mutta tehhään nyt niin että farmari saa kitinänsä läpi ja vitut kaikista sen vikinän ja itsekkyyden vuoksi kärsivistä. Jos Uusimaa suljettiin, ihmisten kokoontumista rajoitettiin, yritykset ajettiin löysään hirteen ja vanhukset eristettiin odottamaan kuolemaansa yksin palvelutaloihin, olisiko ehkä jonkinlainen kollektiivipoikkeuslaki myös paikallaan, että tämä tilanne saataisiin aisoihin? Vai onko eräällä rakkaalla hallituspuolueella ja sen entisen johtohahmon koplalla jälleen kerran kabinettikerho koolla keskustelemassa voitoista ja tulevasta vaalikäyttäytymisestä, jotka ovat massatyöttömyyden aiheuttamaa ihmisten kärsimystä, kotimaisten kasvisten mahdollista saamatta jäämistä ja valtion budjettia tärkeämpiä asioita?
Harvoin olen jaksanut enää suuttua politiikasta kunnolla, mutta tämä parhaillaan käynnissä oleva härskiys on kyllä kaiken huippu. Ja samaan hengenvetoon (siis kirjaimellisesti eilisen Hesarin viereisellä sivulla) on juttu siitä, millä keinoin hallitus yrittää kannustaa porukkaa maatöihin. En osaa enää sanoa, pitäisikö tästä uutisoinnista muistella, kuinka Isoveli nosti viikottaiset suklaa-annokset 40 grammasta 30 grammaan, vaiko jotakin holodomoriin liittyvää? Saatana!
Ai niin, katsoin myös pari elokuvaakin.
5.5. Star Pilot (1966) (PC)
Italialaisessa kökkö-scifissä professori Salmi (IMDb:n mukaan Solmi) löytää ryhmineen Sisiliasta avaruuslaivan, jonka miehistö kidnappaa heidät mukaansa avaruuteen aluksen talkootyöntekijöiksi. Sen jälkeen löytetään luurankoja neuvostoliittolaisen tähtiristeilijän ohjaamosta ja käydään planeetalla, jossa apinaotukset hyökkäävät löytöretkeilijöiden kimppuun. Samalla ilmenee maapallon tällä välin tuhoutuneen ydinsodassa, minkä vuoksi uusi sivilisaatio on perustettava kovasti maata muistuttavalle planeetalle, jonne tyypit lopulta rantautuvat.
Tämä kaikki kuulostaa todella hauskalta, mutta on hävyttömän tylsää aina sinne saakka, kunnes ulkoavaruuteen vihdoin ja viimein päästään (melko iso osa leffaa kun luuhaillaan Italian maaperällä käyskentelemässä maankamaralla, ihmettelemässä luolasta löytyvää alusta ja lopulta ennen yläilmoihin nousua sen sisuksissa vääntämässä kättä vangitsijoiden kanssa). Samalla tehdään selväksi se, että Maon kiinalaiset eivät ole pahoja, vaan amerikkalaisten ystäviä.
Star Pilot tuli jälleen katsottua digitoidulta videokasetilta ja tämä kotimainen vhs-formaatti lieneekin se järkevin tapa nähdä elokuva, sillä taisin saada suurimman ilon nauhan kääntäneen henkilön tavasta käyttää suomen kieltä.
5.5. Nykytaiteen museo (1986) (PC)
Koska Kiasman rakentaminen venyi aina ysärin loppupuolelle saakka, päätti kuvaajana paremmin tunnettu, mutta myös taiteilijana toiminut Antti Peippo rakentaa nykytaiteen museonsa dokumentin keinoin. Elokuvassa nähdään taiteilija-ateljeita niissä valmistuvine töineen ja valmiita teoksia esillä erilaisissa gallerioissa, kuullaan artistien kommentteja ja ajatuksia sekä yleisesti ihmisten mielipiteitä kyseisen näyttelytilan tarpeellisuudesta. Vaikka taitelijoiden monologimaiset jorinat eivät lopulta erityisemmin kiinnostaneet, on Peippo saanut dokkariinsa mielenkiintoisen tunnelman, katsojan liki uskoessa olevansa tuon mielikuvitusmuseon tiloissa katselemassa sinne aseteltuja taideteoksia ja kuuntelemassa takahuoneissa tekijöiden analyyseja niistä.
Mielenkiintoinen filmi ja taidekeskustelun kannalta arvokas tänäkin päivänä (dokumentoidessaan ihmisten tunteita ennen Kiasman rakentamista), joskaan en tiedä kuinka kiinnostavaa katsottavaa tämä nyt oikeasti kokonaisuutena oli.
5.5. Yakuza Law (1969) (BD)
Teruo Ishii alkaa tuntua alati kiinnostavammalta ohjaajalta, ainakin mitä tulee tämän eräänlaista etukäteisinhoa herättävän filmografiansa nimiin ja synopsiksiin. Näitä vastenmielisyyttä ja luotaantyöntäviä väristyksiä pelkällä mainonnallaan herättäviä elokuvia ovat esimerkiksi Female Yakuza Tale: Inquisition and Torture, Inferno of Torture, Hot Springs Massage Geisha, The Joy of Torture, Orgies of Edo ja Horrors of Malformed Men (joka käsittääkseni käyttää eksploitaatiokikkanaan Hiroshiman uhreja). Kuvotusten ohella ei kannata tietenkään unohtaa absurdimpaa nimikettä Evil Brain from Outer Space tai ohjaajan uran loppupuolelle ajoittuvaa toista uusintafilmatisointia osittain helvettiin sijoittuvasta kauhuklassikosta Jigoku. J-sploitaation kummisedäksi kutsutulta Ishiiltä olen aiemmin nähnyt Meiko Kajin tähdittämän mainion eksploitaatioleffan Blind Woman’s Curse ja Sonny Chiba -mäiskinnät The Executioner 1 (heikko) ja 2 (parempi). Arrowin julkaiseman blu-rayn myötä katseluun päätynyt Yakuza Law tunnetaan sekin maailmalla puhuvammilla titteleillä Yakuza’s Law: Lynching, Yakuza Torture History – Lynching ja Record of Yakuza Punishment – Lynch Law!
Yakuza Lawin idea on yksinkertainen: kolmelle eri aikakaudelle sijoittuva antologiaelokuva, jonka teemana on tämän japanilaisen mafian sisäinen koodi ja sen rikkomisesta seuraavat rangaistustoimet. Jo alkukuvat vartaissa paistuvista gangstereista saavat aikaiseksi jotain samanlaista inhoa, kuin alkuperäisen Jigokun manalaotokset tai Hellraiserin kenobiittien toiminta ikuisen kärsimyksen ja nautinnon asialla. Tämä lyhyt välähdys helvetin esikartanosta toimii jonkinlaisena avaimena itse kellaritilojen oveen, jonka avautuessa päästään itse asiaan.
Toisistaan irralliset ja tarinoiltaan köyhähköt episodit nähdään feodaaliajan, keisarillisen fasismin ja nykypäivän (1960-luvun) Japanissa. Vaikkei raina onneksi mene pelkäämiini sadismin sfääreihin (en jostakin syystä tykkää katsella kidutusta, oli se kuinka lavastettua hyvänsä), ovat jokainen jakso arkisehkona esitetyltä sisällöltään, eivät alleviivaavalta kauhutunnelmaltaan (jota esim pimeys, musiikki tai vastaavat voisivat korostaa), lopulta niin synkkiä, raakoja ja julmia, että sen on vaikea olla aiheuttamatta tunteita. Perimmäisenä tarkoituksena tuntuukin olevan käppäisesti toteutetun splatterin tuominen ruudulle. Silmiä kaivetaan kuopistaan, käsiä leikellään ja ihmisiä valetaan betoniin, gangsterien monesti nauraessa räkäisesti vieressä. Myöskään legendaarista itsekritiikin muotoa sormenkatkontarituaaleineen ei ole unohdettu.
Eihän tässä kaikessa ole tolkun häivää, mutta juuri se tekee elokuvasta niin painostavan: järjettömät alamaailman lait, näiden ihmisten käsitys omasta yhteiskunnastaan ja heidän oikeudestaan tehdä toiselle mitä lystäävät yhdistettynä Yakuza Lawin kerronnassa esitettyyn faktaan, että nämä kuviot ovat olleet olemassa iät ja ajat, siirtyneet periodista toiseen ja pyörivät edelleen, tuovat olohuoneeseen todella ahdistavan tunnelman, jota voi verrata jo mainittuun helvettiin ja uhrejaan maailman ääriin seuraaviin kenobiitteihin. Räikeää ja räkäistä, shokeeraamaan pyrkivää ja pääosin b-tasoisesti tehtyä ryönäähän tämä on, mutta kauhuelokuvan havittelemia tunteita herättäessään mistään epäonnistuneesta pätkästä ei oikein voi puhua.
6.5. Ramses ja unet (1982) (PC)
Heikki Partasen erikoinen dokumentti faaraoiden Egyptin historiasta. Panteismiin uskoneen ja näyttelijöitä kammonneen ohjaajan omituisin työ kiertää kameran eteen laitetut hahmot kaukaa ja hyödyntää kuvitusmateriaalinaan suhteilla filmille saatua katukuvaa Mubarakin Egyptistä kakkaa keräävine lapsineen, ja ennen kaikkea keskittyessä tallentamaan tuhansia vuosia vanhoja ruukkuja, pyramideja, patsaita ja vastaavia. Näyttelijöitä kuullaan ainoastaan taustalla äänirooleissa.
Teoreettisesti (ja Jussien sun muiden perusteella myös monen ihmisen mielestä) Partasen dokkarilla voisi olla olla paikkansa suomalaisen elokuvan historiassa, mutta sen tappajiksi käyvät juuri samat, mahdollisiksi vahvuuksiksi miellettävät tyyliratkaisut. Näitä ovat puuduttava eteneminen muinaisia, toinen toistaan muistuttavia esineitä ja kuvatauluja (tässä välissä lienee paikallaan mainita, että museoissa vieraileminen on eräs rakkaita harrastuksiani) hitaasti esittelemällä ja kuvamateriaalin taustalla kuultava, pääosin leppoisan setämäisesti veistelevän kertojan jutustelu, joka kiinnostavaa infopakettia enemmän kuulostaa jonkun mökistään löytyneen vanhan höperön sadunkerronnalta. Vaikka kuinka yritin ja yritin, en vain jaksanut keskittyä, vaan huomasin kerta toisensa jälkeen, etten ollut sisäistänyt yhtään mitään, mitä kuulemani dialogi minulle oli höpötellyt. Taustalla seesteisesti pyörivät Antti Hytin musiikit ovat ne toimivin puoli, jotka pelastavat Ramsesin tunnelmasta sen, mitä pelastettavissa ylipäätään on.
Kaikesta huolimatta arvostan Partasta ohjaajana, joka pala-animaatioidensa tai pasifistisen, luontoa kunnioittavan lastenkuvan Pessi ja Illusia ohella uskalsi laittaa pitkällisen panoksensa myös tällaiseen obskuuriin projektiin. Rauha tälle maailmastamme omien käsiensä kautta poistuneelle elokuvamiehelle, missä hän ikinä lieneekään.
6.5. Valkoinen kyyhkynen (1960) (DVD)
Tsekkoslovakialaisen uuden aallon alkuhetkiähän tämä taitaapi olla. Vahvasti symbolinen taidepläjäys on kankean ja tylsistyttävän sijaan kaikessa audiovisuaalisuudessa koreudessaan peijoonin mukaansatempaava. Valkean kyyhkyn lennon vertauskuvallisuutta tuskin tarvitsee kellekkään selostaa, ja tämä kaikki kiteytetään vielä loppukuvassa, jossa lintu lentää taivaalle vapauteen. Kamera ryhtyy panoroimaan kaupunkia, jonka sisälle siellä asuvat ihmiset vastaisuudessakin jäävät, osuen lopulta neuvostohenkisesti ylös kaukaisuuteen tuijottavaan, kuvataitelijan tekemään patsaaseen: moinen vahvan propagandan käyttäminen vielä vahvempana vastamainontana ei voi kuin ihastuttaa. Yhtään niin viehättävää ei ole siivekkäiden näyttelijöiden asema, sillä en jaksa uskoa näiden suostuneen rooliensa vaatimiin toimiin vailla huumeita tai vielä rankempia keinoja. Naisystäväni kiteytti tämän vanhaan totuuteen, että ihminen tekee inhottavia asioita taiteen vuoksi.
7.5. Valkoinen kääpiö (1986) (PC)
Alkaa aika loppua kirjoittamisen suhteen. Valkoinen kääpiö on tieteishenkistä draamaa, joka ei osaa päättää, olisiko apokalyptista jännitystä vai vakavaa taidesynkistelyä. Jäbä laskeutuu alas kaivoksiin, taustalla havaitaan ydinräjähdys ja tämä sairastuu leukemiaan. Sitten vaellellaan perinteisissä suomalaisissa kaupunkimaisemissa ja jauhetaan paskaa, etenkin lopussa kaurismäkeläisiksi vakiintunein sävelin. Viimein lyödään vielä kankaalle pohdintaa valkoisesta kääpiöstä, itsensä loppuun polttaneesta tähdestä. Kaiken yläpuolella roikkuu raskas mystiikan, symboliikan ja vakavan tekemisen meininki. Kaikesta päätellen tekijät ovat ajatelleet synnyttävänsä jotakin suurta, Suomen elokuvahistoriaan vahvan jalanjälkensä painavan jättiläisen, mutta onko kyseessä moinen vaiko ennemmin jokin omaa nimeään mukailevampi… jaa-a. Pertti Mutasen kuvausta nyt ei ainakaan pääse solvaamaan.
Ja nyt saa riittää. Palataan asiaan ensi kerralla, jolloin Kuviskerho katsoo pornoa. Siihen asti, pysykää häkeissänne.
