Kuvaputki esittää tällä viikolla! Paljasjalkainen toimittaja tarjoaa teille elokuvien ystäville, asiaa elokuvista. Ei niinkään tiukkaa sellaista, mutta mukana menossa huolestunut Liam Neeson!
18.5.2020: Teräskehä (2002)
”Valtteri Mäen” (suomennos) ohjaama vankilaleffa on mukavan erilainen kuvaus nyrkkeilystä ja vastakkain asettelusta. Alussa Ving Rhamesin voittamaton mestari passitetaan kalterien taakse, koska hänen väitetään raiskanneen nainen. Jäämieheksi kutsuttava Rhames on kaikkea muuta kuin kylmäpäinen ja menettää hermonsa jatkuvasti, kun samaan aikaan eristyksessä tikkutaloja rakenteleva Wesley Snipes valmistautuu roolityönsä kautta tosielämän linnakutsuun.
Nämä jätkät sitten halutaan kovasti teräskehään katsomaan, kumpi on kovempi. Katsojana en osannut päättää kumman puolella olen, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, kuinka filmi tulee päättymään. Voin sanoa ilokseni lopun olleen hyvä ja elokuvan keston siedettävä. Myös tähän modernin aikakauden ”minä myös” –sana vastaan sana, juttuun otetaan kantaa ennen kuin siitä tuli muodikasta.
18.5.2020: Puhallus (1973)
Robert Redford tekee legendaarisen veijarimusiikin taustalla huiputuksia. Paul Newman istuu vaatteet päällä kylpyammeessa. Meininki on verkkaista ja puijauksen tuntua on jatkuvasti ilmassa. Nykypäivän mittareilla twisti ei enää ole niin puskista tuleva, mutta sen rakenteluun käytetään hyvin aikaa. Tunnelma on hyvin aikakautensa oloista, joka taasen tekee filmin seuraamisesta helpompaa. Eli toisien sanoen: Lavasteet, puvustus ja etenkin se musiikki ovat a-luokkaa.
Huomasin vihelteleväni elokuvan tunnusmusiikkia heti filmin loppumisen jälkeen. Juuri tällaiset leffat haluan joskus tulevaisuudessa näyttää tyttärelleni. Puhallus on hyvä portti elokuvataiteeseen, jossa viihdyttävyys ja taidokkuus yhdistävät voimansa.
18.5.2020: Non-Stop (2014)
Kirjaston arkistoista kävin penkomassa tällaisen helmen vapaa/sairaspäivän ratoksi. Liam Neeson ei ole hullu, kun hän astuu lentokoneeseen, jossa terroristit salaisesti ja kellontarkasti tappavat myrkyllä matkustajia. Kaikki vaikuttavat syyllisiltä ja alan todella uskoa Neesploitationin olevan oikea asia. Onneksi Liam-setä on valppaana ja lopussa kone saadaan yliampuvien räjähdysten saattelemana Islannin maaperälle. Tätä ennen Neeson on vetänyt kaikkia matkustajia turpaan, ryypännyt Julianne Mooren kanssa ykkösluokassa ja jotain piti vielä sanoa…
Eräs ystäväni pitää tätä todellisena pohjanoteerauksena, kun taasen toinen ystäväni pitää tätä tosi jännittävänä. Minun täytyy kallistua jälkimmäisen ystäväni kantaan, sillä ainoastaan loppu on huono. Sitä ennen tiivistunnelmainen elokuva on onnistunut tehtävässään eli viihdyttävyydessä. Onhan se hienoa, kun huolestunut Liam Neeson krapulaisena joutuu lennolle helvetiin.
20.5.2020: Tiikerin oma elokuva (2000)
Katsoimme tämän elokuvan yhdessä tyttären kanssa, koska meillä sattui olemaan vapaapäivä.
Voisin luonnehtia puolen hehtaarin metsää eräänlaiseksi vääristyneeksi kuvaksi todellisuudesta, jossa pehmolelut seikkailevat milloin missäkin. Väittämä on pesunkestävä, toisin kuin tiikerin raidat. Elokuvassa Tiikeri muuten etsii perhettään, ja Puh ystävineen päättää pukeutua tiikereiksi, koska heidän mielestään se on mukava yllätys. Aikuisen näkökulmasta elokuva on lähinnä piilokiusaamista, mutta tyttäreen meininki upposi yhtä hyvin kuin kivi vedenpohjaan.
Tavallaan siis ihan sympaattinen tapa aloittaa aivan liian aikainen aamu.
Helahoi!
Koska elämä on välillä juhla. Päätin pitää Helatorstain kunniaksi melkoisen pläyksen. Helahoito pistettiin jo vauhtiin, kun lähdimme vaimon kanssa Malmilta ystäviemme luota kotia kohti pirssikyydillä aamuyöstä. Matka meni vauhdikkaasti, jonka jälkeen nukkuminen oli poikaa, mutta mitä minä teille jostain tällaisista asioista kertomaan, koska tämä on leffablogi. Poraudutaan siis niin kutsutun krapulapäivän ytimeen.
21.5.2020: Teräskehä 2 (2006)
Minulla on sellainen perversio, että kun jonkin elokuvasarjan aloittaa, täytyy se katsoa kokonaan. Näin taitaa käydä myös Teräskehä-elokuvien kanssa. Jostain joskus luin, että tämä suoraan videolle julkaistu kakkososa on sarjan aloitusta parempi. Hommassa tosiaan on enemmän potkua, kun ensimmäisestä osasta tuttu Ving Rhames korvataan Michael Jai Whitella, joka joutuu tällä kertaa venäläiseen vankilaan keskellä kylmintä talvea. White esittää samaa jäämieshahmoa kuin Rhames, ja totuttuun tapaan hänkään ei osaa hillitä itseään. Kaikki muuten puhuvat tuhdilla venäläisellä aksentilla ja meininki on vielä ensimmäistäkin osaa korruptoituneempaa. Juoni on sikäli ekasta osasta tuttu, jossa vankilassa järjestetään tappeluita teräksisessä kehässä. Nyt kuitenkin soppaan heitetään paljon enemmän martial artsia, joka ainakin allekirjoittanutta ilahduttaa enemmän. Näyttely on ensimmäistä osaa selkeästi heikompaa, mutta energiset kamppailulajikohtaukset nostavat tämän erinomaisen hyväksi jatko-osaksi, jonka viihdearvo olemattomassa krapulassa on kohdillaan.
21.5.2020: The Commuter (2018)
Jottei sitä ihan pääsisi unohtamaan, niin Neesonia oli myös pakko katsoa!
The Commuter on tyypillinen elokuva Liam Neesonilta, jossa hän tällä kertaa joutuu metrojunassa juonittelun kohteeksi. Mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta filmi lässähtää todella nopeasti tylsäksi kissahiirileikiksi, jossa Neeson ei ole tarpeeksi huolestunut, mutta puhuu sitäkin enemmän puhelimeen. Loppu on Non-Stopin tapaan superyliampuva ja sen jälkeinen twisti katsojille liian helppo.
Palaan varmaan vielä tulevassa Neesonin maailmaan, mutta nyt näistä on parempi pitää taukoa!
21.5.2020: Nemesis (1992)
Maailman surkeimmaksi ohjaajaksi monesti arvostettu Albert Pyun on jälleen vauhdissa. Ikävä kyllä Nemesis on vain tylsä eikä suuremmin naurata. Potentiaalia tuohon naurupommiin on toki runsaasti, kun Olivier Gruner on erittäin huono näyttelijä, joka esittää jopa ilmeetöntä kyborgia paskasti. Juoni on aivan tolkuttoman sekava. Eihän siitä ota mitään selvää. Elokuvan alussa räjähtelee paljon ja ikkunoista hypitään läpi hidastusten saattelemana. Jarrutusvaiheessa filmi taasen ei kiinnosta tikun vertaa, joka tekee sen katselusta lähinnä vaivaannuttavaa. Lopussa juostaan jossain viidakon uumenissa ja hypätään lammikkoon kirjaimellisesti. Vihon viimeisen toimintakohtauksen tehosteet ovat surkeita, mutta naurattavat siksi enemmän kuin muu elokuva.
Viimeiset kuvat sementoivat aidon tuskakokemuksen, kun herra Pyun ei osaa millään laittaa stoppia elokuvan tarinalle, jolle tarjoillaan valehtelematta ainakin viisi hyvää hetkeä.
Elokuva oli pettymys myös senkin takia, ettei ilkeän näköinen Cary-Hiroyuki Tagawa näyttänyt ollenkaan ilkeältä. Tässä gif paremmasta Tagawasta:
V niin kuin viikonloppu
22.5.2020: V niin kuin verikosto (2005)
Mukana toteutuksessa ollut huuto.netistä ostettu blu-ray ja tietysti IMDb:n TipTop 250 -listaus, jonka mielipuolisuus on vankkumatonta.
Voisin toki tehdä tarkempaa vertailua tämän ja sarjakuvan välille, mutta en nyt jaksa enää ruveta penkomaan enempää tietoa Oopperan kummituksesta, natseista, Stalinista tai Orwellista. Alan Moore tuskin vihaa tätä niin paljon kuin muita sarjakuvafilmatisointejaan, sillä itse elokuvahan on toki ilman vertailua hyvin tyylikäs kuvaus anarkiasta ja terrorismista.
23.5.2020: Ready or Not (2019)
Muutaman vuoden takaisen You’re Next -pätkän mieleen tuova Ready or Not on mukavan nopeatempoinen kauhuleffa, jossa pelataan kuurupiiloa rikkaiden tapaan. Piiloutujaksi joutuu tuore vaimo, joka Saatanan nimissä täytyy uhrata ennen aamunkoittoa. Meininki on geneeristä, mutta viihdyttää tarvittavan hyvin. Lisäksi Saatana nyt vain sattuu olemaan pirullisen hyvä aihe elokuvalle. Perkelettä olisi toki suonut olevan enemmän mukana, mutta lopussa räjähtävät aikaiset kuin lapsetkin saavat poliittisesti epäkorrektin isän hymyilemään.
Mitään uusintakatseluarvoa en filmille lataisi, vaikka se kertalaakina ihan hyvin kera pizzan viihdyttikin.
Olette varmaan huomanneet, että tämä kaaos ei päästä teitä pahasta. Jatketaan!
Loputon loputtomuus ei lopu koskaan
23.5.2020: Midsommar – loputon yö (2019)
Kauhu on haasteellinen lajityyppi, jonka ymmärtäminen vaatii sen tekijöiltä kuin myös katsojilta tietoa ja tajua. Se mitä tällä kapulalla yritän, teille viestiä on, että Midsommar jatkaa Ari Aster voittoputkea kohti genren kultaista huippua. Pitkästä kestostaan huolimatta elokuva onnistuu tehtävässään. Se luo raadollisen kuvan menetyksen luomasta tuskasta ja siihen etsittävistä vastauksista. Aster lienee myös katsonut muutaman kerran Uhrijuhlan ja parit Ingmar Bergmanin avainteokset. Lähes kahden ja puolen tunnin keston huipentuma on audiovisuaalisesti todella hätkähdyttävä kuvaus lahkolaisesta juhannusriitistä.
Elokuvaa voisi syyttää pohjoismaisen juhannuksen vääristelystä, mutta kauhuelokuva kuin elokuva yleensäkin ovat fantasiaa ja fiktiota, joka ei yritä imitoida mitään todellista (vai yritääkö?). Liki kokonaan päivänvalossa tapahtuva keskikesän riitti on pakahduttavan ahdistava. Juuri tällaisesta mystiikasta minä pidän. Vahva suositus kaikille lukijoilleni.
24.5.2020: Nasun suuri elokuva (2003)
Nyt se vihdoin loppuu! Nyt kävi näin. Katsoimme tämän elokuvan tyttären kanssa sunnuntaiaamuna. Puh ja ystävät lähtevät etsimään Nasua, koska Nasulla on paha mieli. Hei hei täältä paljasjalkaisen toimittajan kulmilta taas viikoksi.
