Kerrankin aion ajan puutteessa olla jaarittelematta: Kuten otsake kertoo, haluan osoittaa pahoitteluni koskien julkaisemaamme Peilin takana -kirjaa. Rustasin näes Noidan kirot -jutussani, jotta elokuvan unikohtauksessa esiintyvän karvaisen peikon tarkoitusperät tuskin koskaan tulevat selviämään. Noh, luinpa sitten myöhemmin tarkemmin unihalvauksesta ja suomalaisesta hahmosta nimeltä painajainen, joka kuvataan monesti mustana peikkona, joka istuu nukkuvan päällä. Koska olen hajamielinen ihminen, en osaa sanoa, selvisikö tämä vasta kirjamme mentyä jo painoon vai aiemmin, jolloin yksinkertaisesti kai unohdin, että olin ylipäänsä kirjoittanut tästä Teuvo Puron filmistä kirjaamme. Joka tapauksessa moinen itsensä munaaminen vituttaa suunnattomasti ja olen suorastaan pohtinut korjaavien paperilappujen lisäilyä kirjastoon päätyneiden kappaleiden väliin. Ainakin voin esittää korjaukseni tässä plokissa, jota tuskin kukaan Peilin takana -projektiin osallistumaton lukee. Toisaalta voin myös rauhoitella mieltäni ajattelemalla, että yhtä harva kai lukee sitä itse opustakaan.
Mutta nyt vedän mutkat suoriksi. Koska nämä kasaantuneet kommentit sapettavat melkein yhtä paljon (taas valehtelin), hakkaan ne nyt hemmettiin alta. Lyhyesti ja ytimekkäästi lailla Hesarin, tällä kertaa ihan oikeasti. Elokuvien katseluinto on viime aikoina hieman laimentunut entisestään, sillä olen palannut nostalgisiin maisemiin innostumalla nuoruuterni kuuluneista tietokonepeleistä. Jos ja kun itseäni jonkun verran tunnen, tämä lienee taas sellainen ohimenevä aalto, jonka aikana annan 70% huomiostani tälle uudelle asialle maksimissaan viikon-parin ajan, sitten unohdan sen tyystin ja palaan takaisin vanhoihin uomiini filmihulluuteen ja kirjamatoiluun. Oli miten oli, männäyönä pelasin loppuun Sam & Max: Hit the Roadin, tämän plokin jälkeen pitäisi aloittaa Fallout 2.
Ulkona paistavasta auringostakaan ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa, sillä eilen tuli talsittua välttävä kahden ja puolen tunnin lenkki ja tänään varmaan tiedossa taas jotain samanlaista. Ja koska minun ei pitänyt jaaritella mutta sen kuitenkin aloitin, lopetan mongerrukseni nyt seinään toteamalla vielä nopeasti, että aamuani hymyilytti muisto siitä, kuinka koko Laajakuvan toimitus kieltäytyi joskus lehden alkuvaiheissa Episodin tarjoamasta kesätyömahdollisuudesta.
Oletteko muuten koskaan kuulleet raskasta hengitystä huoneessa, jossa olette yksin?
19.5. Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) (DVD)
Pekka ja Pätkä -kaanonin ties monesko elokuva on kiinnostanut jo pitkään siitä psykoottisesta syystä, että samaan aikaan kun suurin osa tämän maan filmituotannosta on ollut sovinnaista komediaa, draamaa ja vastaavaa, ja jopa rutiköyhissä Turkissa ja Nigeriassa on tehty kiinnostavampia ja vauhdikkaampia leffoja, yhdistää tämä pahamaineinen sarja yhdessä ainoassa osassaan sisäänsä niin ihmissyöntiä kuin villiä länttäkin. Pekka ja Pätkä ottavat ensimmäiselle henkivakuutuksen ja ajautuvat korvausrahoja hamutessaan johonkin koomaan, jossa seikkailevat muiden muassa trooppisissa ja inkkarien sekä länkkärien maisemissa, unohtamatta tietenkään armeijaa.
Lähtökohdat kihelmöivät, mutta sudenkuopaksi kaivetaan kamala dialogi, lauluosuudet ja se tosiseikka, että lapsillehan tätä on kirjoitettu. Huomionarvoisin seikka on kannibaalikohtauksen (aikansa suljettua Suomea heijastava ja suoraan sanottuna enemmän tietämättömyydestä kuin rasismista kumpuava) poliittinen epäkorrektius. Siitä huolimatta tämä episodihan ei ole jäänyt moralistien hampaisiin, toisin kuin pahamaineisempi Pekka ja Pätkä neekereinä, joka on herättänyt ”keskustelua” esittämiensä ennakkoluulojen (joita ei oikeastaan ole, sillä kenkälankkimiehet, jotka esiintyvät leffassa ohimenevän vilahduksen ajan muun perseilyn varjolla, saavat tavallisilta suomalaisilta osakseen ainoastaan ihailua) sijaan pelkän nimensä perusteella. Koska kukaan ei ole puhunut Pekan ja Pätkän ketjukolaroinnin kieltämisestä, voidaan johtopäätöksenä, kuten Nikke Knatterton sanoisi, olettaa kieltomeuhkaamisen takana olevan joukon pahansuopia ihmisiä, jotka eivät ole vaivutuneet edes tutustumaan asiaan, mitä vastaan taistelevat. Moista natsimaista kirjanpolttotoimintaa vastaan sen sijaan saa ja pitääkin tapella.
19.5. Predators (2010) (BD)
En tiedä mikä meikäläiseen meni (ehkä jotain pilaantunutta aterian ainesosien yhteydessä?), mutta jostain syystä varasin kirjastoon joskus juuri koronakriisin puhjettua niin kutsutun Predator kolmosen. Siinä vaiheessa kun kuukausien päästä sain ilmoituksen, että varaamani aineisto olisi viimein noudettavissa, alkoi katumus jo nostaa päätään, enkä oikeastaan enää muistanut, miksi idea tämän katselusta oli tuntunut hauskalta.
Voi voi. Eipä sitä hauskuutta kyllä elokuva sitten edes yrittänytkään tarjota. Jos Pekka ja Pätkä ketjukolarissa oli poliittisessa epäkorrektiudessaan melkeinpä seuraava Veit Harlanista, Predators oli sitten se kolikon kääntöpuoli. En edes jaksa kirjoittaa tähän suolletusta hahmokavalkadista, joka on olevinaan fiksusti ja suvaitsevaisesti kirjoitettu, mutta kätkee sisäänsä kaikki mahdolliset stereotypiat (=rasismit) aina hiljaisesta ja miekkailun taitavasta japanilaisesta vahvaan ja pelottomaan naishahmoon.
En sano että siinä olisi jotain väärää, että kerätään hahmot jokaisesta eri rodusta, kumotaan esim. sukupuoliroolit ja esitetään suurimpana pahiksena valkoinen jenkkitohtori (niinhän se taitaa aika pitkälti olla…), mutta se joka väittää, ettei tätä ole tehty pelkästään Hollywoodin hillot tänne -mentaliteetin varjolla (jokainen perustauno ympäri maailmaa voi samaistua johonkin tyyppiin, paitsi oikeastaan se valkonaamapoika [näiden hahmot ovat pelkureita, raiskaajamurhaajia ja pettureita], joka nyt varmasti muutenkin on pääasiallisena kohdeyleisönä). Tämä ratkaisu tuntuu yksiulotteisuudessaan aivan yhtä rasistiselta ja loukkaavalta.
Mieleen tulee naisvihasta syytetyn feministi Gillian Flynnin kommentti siitä, ettei hän halunnut kirjoittaa Gone Girliin sitä stereotyyppistä hyvää tyttöä, jota häneltä odotettiin, vaan vahvan naisroiston, sillä voihan myös naaras tasa-arvon nimissä olla aivan yhtä paha kuin uroskin (kuten virkkeen aloitin, tästähän ”kriitikot” sekosivat täysin, sillä EIHÄN NAINEN SAA OLLA PAHA! Se on MISOGYNISMIA!). Moniulotteisuuden ja aidosti kaikki hyväksyvän maailmankatsomuksenhan pitäisi tiivistyä pähkinänkuoressa niin, että samat roolit löytyvät jokaisesta ihmisryhmästä. Se ei ole sitä, että yritetään nostattaa hei toisten itsetuntoa, ettei kukaan nyt pahoittaisi mieltään: moinen kuuluu omaa identiteettiään rakentavien, hauraiden lasten esikouluun, ei splatteria ja väkivaltaa pursuavaan toimintarymistelyyn: olkoon vaikka kuinka samalla tuotu esille myös niitä kuolemanpartioita, Los Zetasia tai Yakuzaa hyvänsä.
Tässä oli myös paljon CGI:tä ja viittauksia alkuperäiseen Arskan (oman genrensä) kasariklassikkoon, mikä tuntui suorastaan rienaukselta. Ja oikeastaan koko leffa oli vain aivan helvetin tylsä. Ainut hyvä puoli taisikin olla näkymättömälle ystävälleen puhuva Larry Fishburne, vaikka tämänkin hahmo oli muutoin suoraan kankkulan kaivosta repäisty.
19.5. Säälimättömät (1968) (DVD)
Nyt hei! Piti kirjoittaa lyhyesti, mutta nämä kommentit taas venyvät ja kohta olen jälleen lähtökohdissa, kun en saa tätä tekstiä paria leffaa enempää eteenpäin, mutta katson kuitenkin sen nimikkeen tai pari päivässä. Eli nyt alan tsempata ja taannuttaa tätä jupinaa sinne Helsingin Sanomien (ehkä ne oikeasti käyvät siellä jonkun Leffatykin järjestämän koulun ”Näin kirjoitat kansalle, joka ei jaksa saati halua lukea elokuvasta kahta lausetta pitempää tekstiä”?) linjalle.
Don Siegelin perinteisessä kyttäleffassa paskalakkipari juoksee äärimmäisen stereotyyppisesti esitetyn hirviörikollisen jäljillä. Lopulta toinen menettää katsojankin sulattavassa kliimaksissa henkensä, miehelleen mielessään uuden mahdollisuuden suoneen vaimon itkiessä tämän perään. Poliisin työ kuvataan raskaana, huonopalkkaisena elämäntapana, jossa nämä oman elämänsä uhraavat sankarit tekevät kaikkensa pitääkseen järjestystä yllä epäinhimillisten psykopaattien täyttämillä kaduilla ja ihmisoikeuksiksi kutsuttua paskaa ajavan byrokratiakoneiston heittäessä hiekkaa heidän ladulleen. Siegelille tyypillisesti vastaus ongelmiin tuntuu olevan fasismi. Samalla hänen kykynsä myydä teesinsä viihdyttävässä paketissa edes sen puolentoistatunnin ajaksi toisinajattelijalle on ilmiömäinen.
25.5. Joy Ride 2: Dead Ahead (2008) (DVD)
Palasin takaisin Karjalasta, joten mitäpä muutakaan sitä katsoisi, kuin leffaa jota ei edes tahtoisi nähdä. Joy Ride ei ole itselleni tuttu, mutta ilmeisesti sillä ei ole väliä, sillä viitteitä ensimmäiseen osaan ei tuntunut jatkiksessa esiintyvän. Joukko tienposkeen jäänyttä nuorisoa murtautuu autiolta vaikuttavaan kämppään ja ritsaa sieltä löytämänsä kaaran, saaden peräänsä sadistisen leikin käynnistävän murhanhimoisen rekkakuskin. Michael Myersin ja Jason Voorheesin naamiot on vaihdettu lippalakin alta tummina pilkottaviin kasvoihin, joiden piirteistä on mahdoton saada selvää. Ärsyttävä ja patakliseinen leffa tuntuu joltain Haute Tensionin, Kauhun kilometrien ja perusslasherin risteytykseltä, vastenmielisellä kidutuksella höystettynä. Nauroin sentään kolmannen aallon emopunkille, joka sekin on lopulta hahmona kirjoitettu viidessä minuutissa huoltoaseman vessan seinään.
25.5. Deadline (2009) (DVD)
Brittany Murphy on traumojen riivaama flippaileva käsikirjoittaja, joka ihan kiusallaan muuttaa suureen kummituskartanoon, jossa alkaa katsella talossa aiemmin asuneen pariskunnan jälkeensä jättämiä videonauhoja. Alkupuoli leffasta on oikeastaan melkeinpä toimivaa (jos nyt unohdetaan joku peilissä vilahtava aave), sillä jännite rakentuu näyttämisen sijaan pelottaviin ääniin ja katsojan mielessä syntyvään odotukseen siitä, että kohta tapauhtuu jotakin: myönnänkin keskittyneeni tähän alkupuoliskolla hyvinkin intensiivisesti. Valitettavasti kaikki lässähtää totaalisesti elokuvan alkaessa twistailla kuin köyhän miehen M. Night Shyamalanin järjestämän diskon tanssilattialla konsanaan ja loppu on ärsyttävää ja vaivaannuttavaa soopaa. Peukutusta kuitenkin tarinaan kirjoitetusta (ja sen enempää korostamatta jäävästä) naisparista, joka on raikas tuulahdus perinteisten heteroteemojen keskellä.
26.5. Gone Girl (2014) (BD)
Kirjoitin tästä hieman enemmän toisaalle.
26.5. Tehtävänä murha (1967) (DVD)
Seijon Suzukin surrealistisessa yakuza-leffassa on mielenkiintoista kerrontaa ja visuaalisia jippoja, mutta omituiset ratkaisut eivät yksistään jaksa kannatella elokuvaa aivan loppuun saakka. Tämä toi etenkin alussa mieleen Cattet’n ja Forzanin samanlaiseen runsaaseen visuaalisuuteen luottaneen elokuvan Let the Corpses Tanin.
27.5. Mogambo (1953) (BD)
Clark Cable, Grace Kelly ja Ava Gardner ovat safarilla viidakossa. Viihde-elokuva ei itseäni pahemmin viihdyttänyt ja sen suhtautuminen eläimiin suorastaan vitutti. Oman aikansa peili myös ehkä, mutta tätäkin kirjoittaessani mm. Afrikassa salametsästetään uhanalaisten lajien viimeisiä edustajia sukupuuttoon, mikä Mogambossa esitetään romanttisen seikkailun merkeissä. Vastenmielistä. Maisemat ovat kivoja.
27.5. Rio Lobo (1970) (DVD)
Toisten mielestä kait kuolematon klassikko, itsestäni parhaimmillaan peruskiva länkkäri Howard Hawksilta, missä John Waynen esittämä jenkki lyö sisällissodan jälkeen hynttyyt yhteen entisen konfederaation upseerin kanssa oikeuden nimissä. Jaksoin katsoa keskittyneenä noin puoliväliin asti, jonka jälkeen alkoi tehdä mieli tehdä kaikkea muuta.
28.5. Neurons to Nirvana (2013) (PC)
Ajatuksia herättävä dokumentti psykedeeleistä mahdollisena lääkitsemisen muotona ja lääkefirmojen bisneksistä sekä tajuntaansa laajentavia massoja pelkäävistä poliitikoista. Tekninen toteutus syö tehoja pahasti, etenkin rumien YouTube-klippiensä osalta. Myös ”mystinen” toteutus vie tehoa asiasisällöltä, saaden dokkarin tuntumaan enemmänkin ”ihan vitun rennolta”.
28.5. The Social Network (2010) (DVD)
Tuli olo että kun David Fincherin tuotannosta on enää kaksi leffaa jäljellä, sama kai se filmografia on sitten katsoa loppuun. Haluan uskoa tässä olleen pointtia siitä, kuinka ihmiset siirtävät elämänsä oikean maailman sijaan sosiaaliseen mediaan ja että hahmot olivat tarkoituksella iljettäviä, mutta lopulta Facebook-elokuvan katsominen ei kyllä kiinnostanut yhtään: etenkin, kun Antti Alasen Elokuvantekijät-kirjan mukaan tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta.
28.5. The Girl With The Dragon Tattoo (2011) (BD)
Ihan ok, tilaustyötä haiseva ja tv-sarjalta maistuva trilleri, jonka paras puoli on kuvauskaluston roudaaminen Ruotsiin. Nyt on Fincher sitten lopullisesti hallussa.
Kaksi elokuvaa saa nyt jäädä toiselle kerralle. Ei enää jaksa. Hej hej.
