Tervetuloa kidutuskammioon! Tällä viikolla kävimme Korkeasaaressa ja Luonnontieteellisessä museossa. Molemmat reissut olivat onnistuneita kokonaisuuksia, vaikka illat ovatkin menneet jälleen kummitusten parissa. Viikonlopun teemat paljastuvat sinne asti lukeville. Luvassa on pitkä savotta kaikille teille uskollisille koirille.
6.7.2020: Saatanan riivaama (1983)
Mikähän minua riivaa? Kun tällaista täytyy tunkea tuutista ulos…
Saatanan riivaama on kyllä jo Amityvilleksi sellainen riman alitus, ettei siitä keksi mitään hyvä sanottavaa. Tuntuu kuin koko elokuva olisi tehty vain sen takia, että voidaan esitellä kolmiulotteisia efektejä. Selväähän se on, etteivät ne ole mitenkään maata mullistavia, ja koko meininki on hyvin tylsää paskaa.
Huomasin elokuvan vain loppuvan, enkä edes ollut siitä pahoillani. Richard Fleischer on muuten ohjaajana käyttänyt aivan vääränlaisia tarkennuksia, koska kuva on jatkuvasti sumea. Lieneekö tämä sitten ollut jokin tarkoituksellinen kikka hyödyntäessä kolmatta ulottuvuutta…
7.7.2020: Kirottu (2013)
Turkulaiset kävivät viihdyttämässä vuorostaan meidän viikkoa. Turun vierailun aikana minua harmitti suuresti, koska Slendermanin katsoessa eräs katsojista piti sitä pelottavana. Joten minun oli aivan pakko näyttää hänelle Kirotut eli tuttavallisemmin Conjuringit. Näistä lienee jo kaikki tarpeellinen sanottu aika päivää sitten.
8.7.2020: Kirottu 2 (2016)
Katselepa ylempi kommentti, jos osaat lukea.
9.7.2020: Veitset esiin – Kaikki ovat epäiltyjä (2019)
Kaikki tosiaan ovat epäiltyjä, vai ovatko?
Kepeää murhaviihdettä torstaihin tarjoili Veitset esiin, joka on pahamaineisen Rian ”The Last Jedi” Johnsonin ohjaama Cluedo/Cristie -pastissi. Daniel Craig on hyvin vapautuneen oloinen selvittäessään ”itsemurhan” tehneen dekkarikirjailijan kuolemaa. Juonen monitasoisuutta ja kerrontaa ei kannata liiemmin avata, eikä minulla oikeastaan ole rahkeita kirjoittaa siitä mitään järjellistä. Leffa on tosiaan viihdearvoiltaan paljon Star Warseja parempi teos, jonka näyttelijäkaarti on vailla vertaansa. Myös lavasteissa on käytetty luovuutta. Sen pituinen se.
10.7.2020: Pelon ilmapiiri (2001)
Toveri Kurkkuharja osti tämän minulle UFF:sta kymmenen sentin huimaan hintaan. Kiitos kovasti!
John Travoltan poika näkee, kun hänen uusi isäpuolensa (Vince Vaughn) tappaa Steve Buscemin. Kaikkien mukaan poika tietysti valehtelee, koska se on hänen tapaistaan. Travolta on ainoa, joka uskoo poikaa, mutta kukaan ei usko häntä.
Pelon ilmapiiri on hölmö jännäri, joka ei päätä huimaa. Ote pysyy sopivan roskaisena, jonka vuoksi sitä on yllättävän kivutonta seurata. Etenkin Travoltan oikeuden mukainen puuveneiden rakentaja on hahmona varsin huvittava yhdistelmä tärkeilevää perheen isää ja omasta elämästään nauttivaa lusmua. Vaughn sen sijaan onnistuu omana itsenään olemaan jälleen kerran aivan helvetin rasittava. Buscemin mulkosilmäinen, koripalloa huorien kanssa katselava, gangsteri, on onneksi mielettömän hyvä hahmo vastapainoksi Vaughin urpoilulle.
Loppuhuipentuma muuten on täyttä tuubaa, jossa Vaughn yrittää polttaa Travoltan ja tämän venepajan. Kiinnijääminen on ainoa vaihtoehto, koska Vincentti ei tiedä, että zippoa ei kannata sytyttää, jos kädessä on tinneriä tai tärpättiä.
Sotahelvetti
Päätin vielä juhlistaa maailman poliisin itsenäisyyttä näin viikkoa myöhemmin.
11.7.2020: Vihollisen keskellä (2001)
Helvetin sai luvan aloittaa Vihollisen keskellä, joka saa aikaan muistot vuodelta 2002, jolloin tällainen elokuva riitti isoon mainoskuvaan bussin kyljessä tai julistekuvaan kadun varrella. Nyttemmin pelkillä näyttelijöillä ei voida enää ratsastaa näin, sillä katsojat odottavat niitä kuuluisia supersankareita kesäelokuviltaan. Joten eräällä tapaa tässä on havaittavissa yhden aikakauden päätös.
Gene Hackman on helvetin kiukkuinen, koska Owen Wilson tahtoo vain pelata amerikkalaista jalkapalloa armeijan leivissä. Suivaantunut Wilson tosin jättää erokirjeen, mutta viimeisellä tehtävällään serbialaiset ampuvat hänen lentokoneensa keskelle vihollisten maata. Alkaa kova kissahiirileikki, jossa Hackman nostaa Wilsonin pelastamisen tärkeimmäksi tehtäväksi, koska se on Amerikan kansalaisten tahto. Onneksi elokuva ei suinkaan ole tätä, ja se pääsee jopa yllättämään pohtivalla asenteellaan, miksi yhden amerikkalaisen henki olisi tärkeämpi kuin uuden sodan aloittaminen.
Ilahduttavasti myös serbialaiset sissit puhuvat äidinkieltään keskenään, joka on suhteellisen harvinaista amerikkalaisessa elokuvassa.
11.7.2020: Isku Mogadishuun (2001)
Kuten toveri Kurkkuharja totesi, tässäpä vasta huono elokuva, joka saa voimaan pahoin. Amerikan sotilaiden ylistyslausetta ei pelasta edes Hans Zimmerin mukiin menevä musiikki tai sekopäärooleistaan tunnetut Kim Coates ja Tom Sizemore. Yli kahden tunnin kesto tuntuu täydeltä propagandalta, jossa Yhdysvaltain armeija sotkeutuu sotiin, joihin heitä ei haluta mukaan. Sitä on rauhanturvaaminen. Lopussa pidetään puhe siitä, kuinka kukaan ei kuitenkaan ymmärrä, mistä sodassa on kyse. Siinä on kyse taistelutovereista ja muusta paskasta. Anteeksi tämä purkautuminen, mutta elokuva todella sai minut vihaiseksi. Mitään hauskaa sanomatta, elokuvassa nähdään myös kusen polttama keltainen filtteri ja toiminta ei ole realistista nähnytkään, vaikka T. Poussu Ilta-Sanomissa näin kehtaa väittääkin. Sanoopa muuan Jone Nikula toisessa arviossa elokuvan olevan väkivaltaisen hieno kokonaisuus. Pitäkää tunkkinne. Minä lähden lipettiin.
11.7.2020: Tears of the Sun (2003)
Enpä tietenkään lähde lipettiin ennen kuin sotahelvetti on loppuun käsitelty. Viimeinen kärsimysnäytelmä on nimeltään Tears of the Sun, jossa mustaksi naamansa maalannut Bruce Willis seikkailee Nigeriassa. Hien ja sateen pyyhkiessä mustan värin Willisin naamalta pois, paljastuu elokuva yksinkertaisesti vain tylsäksi. Amerikkalaista näkemystä Afrikasta korostaa nigerialaisten savimaja-asunnot, joita on koristeltu banaaneilla.
Suoraan sanottuna en enää tässä vaiheessa sotahelvettiä tiennyt, minkä vuoksi tässä soditaan. Eipä sillä kaiketi ole sen vuoksi väliä, että leffa saadaan lopetettua isoon räjähdykseen, kuten kunnon Hollywood-pätkä kuuluukin.
Loppupohdintana, elokuvan on ohjannut afroamerikkalainen, joka vain entisestään korostaa sitä, kuinka häilyväksi heidän käsityksensä esi-isistä on muuttunut. Haluan myös korostaa, etten ole rasisti, koska joku varmasti pahoittaa taas mielensä pointeistani.
Helvetistä pohjoiseen
12.7.2020: 400 kepposta (1959)
Tästä plokkauksesta on tulossa näemmä pitkä pätkä, joten viikkoa on hyvä jatkaa IMDb-rojujen keräilyllä. Tryffelin 400 kepposta lienee yksi viime aikojen tärkeimpiä katsomiani leffoja. Kera aamukahvin, se toden totta, on vallan hyvä tapa aloittaa sunnuntai. Neorealismia ja ranskalaista uutta aaltoa tarjoileva mustavalkoinen filmi on kaikin puolin hieno elokuva, jonka upeutta en osaa tämän enempää sanoiksi pukea.
12.7.2020: Risto Reipas ja Nalle Puh (2018)
Tuskin minulla olisi mitään tarvetta katsella elokuvaa aikuistuneesta Risto Reippaasta, ellei tyttären suosikki animaatiot tälle hetkellä olisi Nalle Puheja.
Kuitenkin huomasin nauttivani tästä elokuvasta aidosti ja jopa nauroin muutamille siinä nähdyille vitseille. Sympaattiset pehmoleluhahmot heräävät hienosti henkiin elokuvan aikana, joka tekee katselusta mukavan kevyttä. Tarina itsessään on hyvin tyypillistä elämästä oppimista, jossa Reipas on kasvanut isoksi ja unohtanut taianomaisen lapsuutensa. Taika palaa kuin vahingossa hänen elämäänsä, jolloin kyyninen asenne ja työmaailman paineet saavat väistyä. Lopussa kaikki kääntyy hyvin ja perheen kanssa vietetty aika muodostuu töitä tärkeämmäksi.
Voisin jopa sanoa liikuttuneeni elokuvan viestistä, joka kertoo, etten ole täysin kyyninen kusipää, vaikka monet niin luulevatkin.
Scifi-sunnuntai
12.7.2020: Minority Report (2002)
Minority Report taitaa olla megaleffoistaan tunnetun Spielbergin parempaa tuotantoa. Vielä useammankin katselun jälkeen se jaksaa viihdyttää, vaikka sen sininen filtteri on silmille todella raskasta antia. Nostan silti tämän klassikoksi Tappajahain, Jurassic Parkin ja Indyjen rinnalle.
Leffa onkin tuosta filtteristä huolimatta tarinan vuoksi hyvä. Tom Cruise toki on oma itsensä, eli ei erityisen hyvä. Sen sijaan tänä vuonna kuollut Max von Sydow on varsin vakuuttava. Pitäisi varmaan myös kirjoittaa nämä kommentit nopeammin katselun jälkeen, jotta voisi sanoa enemmän Philip K. Dickin vaikutuksesta moderniin tieteiselokuviin ja niiden mainioihin käsikirjoituksiin. Tässäkin kirjasta käännetyssä elokuvassa parasta antia on käsikirjoituksen tarjoilemat mahdollisuudet tulevaisuuden näkymistä, joissa murhat voidaan estää ennen, kun niitä edes päästään tekemään.
12.7.2020: Paycheck (2003)
Kun tuossa äsken tuli kehuttua Dickin vaikutusta moderniin scifiin, niin päätimme jatkaa elokuvapäivää teeman mukaisesti. Paycheck on itselle tuttu jostain menneestä, jonka olen taidokkaasti pyyhkinyt pois. Jokin pakkomielle silti ajoi antamaan sille toisen mahdollisuuden, koska elokuvassa näyttelevä Ben Affleck myös uskoo toiseen mahdollisuuteen.
Affleckin esittämä insinööri suostuu työkeikkansa jälkeen pyyhkimään muistinsa pois, jottei häntä voida esimerkiksi syyttää mistään plagioinnista tai vastaavasta. Erään keikan mennessä pahasti pieleen, alkaa kujajuoksu, koska Affleck on päättänyt luopua palkkakuitistaan. Itselleen vihjeitä jättänyt insinöörimme alkaa selvittää, mitä viimeisen kolmen vuoden aikana todella tapahtui.
Kuten sanottua, Dickin lähdemateriaali on huippukamaa, mutta John Woon Hollywood-ohjaus on paikoin vaivaannuttavan heikkoa. Viihdetarkoituksella tällaisen kuitenkin jaksaa katsoa sen kaksi kertaa. Ehkä muistini poistaa tämän katselun, ja joskus katson elokuvan vielä kolmannen kerran, muistamatta siitä mitään muuta kuin Paul Giamattin hassun hatun ja lopussa ikkunasta lentävän CGI-kyyhkysen.
12.7.2020: Face/off – kahdet kasvot (1997)
Tässä sitten sunnuntain aasinsilta, jonka kautta katsoimme Kahdet kasvot. John Woon paras elokuva Hollywoodissa, ja muutenkin yksi ohjaajan parhaita teoksia. Aikaa hyvin kestänyt tomintapläjäys ei ole järjellä pilattu, mutta se on sitäkin toimivampi kokonaisuus. Travolta ja Cage pääsevät irrottelemaan kunnolla rooleissaan. Cage on kuin luotu näihin psykopaatin rooleihin, jonka Travolta taidokkaasti onnistuu kasvojen siirron jälkeen imitoimaan.
Juoni lienee kaikille ysärin eläneille tuttu, joten sen kertaaminen on sanojen tuhlausta. Sen sijaan itse pidän tätä viimeisenä näytteenä siitä, mitä toimintaelokuvan tulee olla. Ei tällaisia leffoja enää tehdä.
Halleluja! Viikkokatsaus loppuu tähän.
