Katse kohti uutta viikkoa. Kohta kaikki taas kuitenkin kielletään.
3.8.2020: Rakastaa… ei rakasta (2002)
Jatketaan näiden kierrätyskeskuksen ilmaiselokuvien perkaamista. Joskus viime vuonna vaimo näki tästä trailerin ennen jonkun toisen elokuvan katsomista. En kuollaksenikaan tajua, miten kaikki tällainen voikin jäädä kummittelemaan mieleeni. Oli, miten oli, siitä se klassinen ajatus sitten jäi pyörimään mielensopukoihin.
Rakastaa… ei rakasta onkin yllättävän hyvä pätkä, jota ei suinkaan kannata kansikuvan perusteella lytätä. Elokuvaa katsoessamme vaimo totesi, että Audrey Tautou on kovin suloinen (mielestäni tuon naisen hymyssä on kuitenkin jotain kieroa), ja hänet mieluusti näkisi niin sanotun psykopaatin roolissa. Kovin kauas tuosta tokaisusta ei tarvinnut mennä, sillä Tautou esittää elokuvassa erotomaania, joka rakastuu tulisesti sydänlääkäriin. Harhaiset kokemukset voimistuvat tarinan edetessä ja kokonaisuus saa sairaanloisia piirteitä, vaikka loppua kohden Tautoun hirveitä tekeviä hahmoa kohtaan alkaa kokea sääliä. Viimeinen kuva on toteutettu oivallinen pilke silmäripsessä, joka jättää leffasta kuitenkin ristiriitaisesti hyvän olon tunteen.
4.8.2020: Cocktail (1988)
Nyt vittu helvetti! Armeijasta vapautuva Tom Cruise haluaa pörssimeklariksi, koska sitähän amerikkalainen unelma juppien kasarilla on ollut. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, ja nuori Cruise päätyy baarimikoksi nykiläiseen räkälään, jossa hänen oppi-isäkseen ryhtyy aivan tolkuttoman vittumainen Bryan Brown. Cruisen ja Brownin välille muodostuu erikoinen kilpailusuhde, joka pilaa koko elokuvan.
Typeriä päätöksiä tekevä Cruise on tässä leffassa huonoimmillaan, ja valtavaa myötä häpeää aiheuttava ihmissuhde-coctail on pelkästään tympeä tarinankerronnan pohjanoteeraus.
Ikäväkseni sain myös huomata, että vain murto-osa elokuvan kestosta on kuvattu Jamaikan rantabaareissa – suurimman osan leffasta tapahtuessa Nykin ”kuumimmissa” menomestoissa, kun Cruise ja Brown tanssivat vaivaannuttavasti ja heittelevät pulloja kilpaa.
Maskipakkoa odotellessa
5.8.2020: Pahat nukkuvat hyvin (1960)
Kirjaston aarteiden metsästys osa 666!
Minä olen nukkunut hyvin, mutta se on paskanjauhantaa, sillä Kurosawa tekee jälleen kerran hyvän jännärin. Sanottavaa ei näin jälkikäteen ole paljon, vaikka alkukohtauksena nähtävät häät ovat vangitsevan hienosti tehdyt. Niiden jälkeen tarina etenee juonittelusta toiseen ja paljastaa populistisesti sanottuna korttinsa vasta viimeisillä minuuteilla.
Päätinpä muuten pitää taukoa kirjaston leffojen kanssa, koska tajusin oman kokoelmani sisältävän paljon paremmin väsyneeseen mielentilaan sopivia leffoja, joita Pahat nukkuvat hyvin ei missään nimessä edusta.
Pieni leffapäivä
6.8.2020: Vetyihminen (1958)
Hiroshiman räjähdyksen 75-vuotispäivänä, menehtyneiden muistoa kunnioittaen, päätimme toverini ja hyvän leffaystäväni Kurkkuharjan kanssa katsoa Ishirô Hondan vähemmän tunnetun klassikon.
Pommituksen seurauksena viemäristä nousee vetyihminen. Kököillä tehosteilla höystetty leffa on todella tylsä, jossa suurin osa ajasta kulutetaan yökerhoilla ihmettelemässä puolialastomia tanssityttöjä tai katsomassa, kun hallitus pelaa Scotland Yardia toimistohuoneessa. Vetyihminen ei ole tarpeeksi pohdiskeleva eikä huono ollakseen hyvä. Se masensi meitä molempia.
6.8.2020: The Tripper (2006)
Ronald Reagan-naamariin taakse piiloutunut sarjamurhaaja tappaa yli-ikäisiä teinejä jossain peräkorvessa. Tämä David Arquetten ohjaama poliittisesti satiirinen slasher on ilmestynyt parikymmentä vuotta liian myöhään ollakseen relevantti. Ainoastaan käytännöntehosteet jaksavat innostaa jonkin aikaa, mutta psykedeeliset hippihappoilut ja digitaalisen muovinen kuvaus vievät lopulta kaiken kiinnostuksen elokuvan sisällöltä.
Menossa on muuten mukana köyhänmiehen Teemu Selänne, joka hetken hämmästelyn jälkeen paljastuu Jason Mewesiksi.
6.8.2020: Raakalainen (1986)
Tutkimusmatka pimeään paljastaa meistä salaisia piirteitä. Älä pahoita mieltä, mutta opi tuntemaan ympäristösi, sillä minä katson paljon sairasta paskaa.
Seuraavaksi mainospuhe! Tämän elokuvan arvostelun voi lukea Laajakuvasta. Se on edelleen ajankohtainen teksti, vaikka olen kirjoittanut sen miltei seitsemän vuotta sitten. Toinen mainos liittyy Peilin takana -kirjaan, jota voi lainata kaikista hyvin varustelluista kirjastoista tai tilata omakseen Amazonista, ja muutamista valikoiduista kotimaisista verkkoputiikeista. Raakalainen siis löytyy Laajakuvan verkkosivulta ja tuosta kirjasta – ja voi pojat, kuinka hyvä se edelleen on.
Arrowin blu-ray on todella hyvän näköinen ja ensimmäinen kerta kuin näen vuosia pelkäämäni leffan leikkaamattomana. Clive Barkerin novelliin perustuvan elokuvan kohokohtana voinee mainita Raakalaisen kusemassa hautuumaalla pakanapapin päälle. Jos mieli pahoittuu herkästi, voi Barkerin visiot nähdä myös hyvin naisvihaisina, koska spagetit pitkin lattiaa paiskova Raakalainen muun muassa raivostuu kuukautisveren tuoksusta.
Kovalla campilla tehty leffa on kuitenkin kaikkea muuta kuin mieltä pahoittava novelli.
6.8.2020: Singles (1992)
Cameron Crowen ohjaama elokuva sinkuista on täynnä hyvää musiikkia suoraan 90-luvun Grunge-ajan Seattlesta. Mainioiden nuorien näyttelijöiden kemia toimii ja romanttiseksi komediaksi elokuva sisältää monia hyvin käsiteltyjä nuorten aikuisten kipukohtia. Valloittavat keikkahetket, humoristinen miimikko ja tissitohtorina nähtävä Bill Pullman kruunaavat hyvän mielen kokonaisuuden. Matt Dillonia on muuten mahdoton ottaa enää missään vakavasti, koska Sekaisin Marista pilasi hänen uransa muutama vuosi myöhemmin.
7.8.2020: Meren raivo (2000)
Michael Ironside on sitä mieltä, että George Clooneyn ja Mark Walhbergin täytyy lähteä kalastamaan, mutta meri raivostuu tästä Ironsiden ideasta. Merileffojen pioneeriohjaajan saksalaisen Wolfgang Petersenin Meren raivo on ajoittain jopa raivostuttavan amerikkalainen paatos. Yksilön menehtymistä katastrofin keskellä korostavan tarinan totutus on niin sentimentaalista, että se alkaa siirapin tavoin takertua pitkin reisiä. Kokonaisuutta kohennetaan James Hornerin yltiödramaattisilla musiikeilla, jotka toki istuvat elokuvaan paremmin kuin koukku kalan leukaan. Loppuhuipennus sementoi ”perustuu tosi tapahtumiin” dramatiikan.
Lisää pohdintaa…
Huomiota herättää kuitenkin epämääräinen sivujuoni, jossa purjehtimassa olleet satunnaiset ihmiset pelastetaan myrskyn silmästä. Erikoinen ratkaisu, joka pitkittää jo valmiiksi pitkää pätkää liikaa.
7.8.2020: K.O.V.A. (1978)
Stallone esittää Rockyn ja Rambon välissä tehdyssä pitkäveteisessä draamassa kovapintaista liiton miestä, joka saa kenkää tehtaalta. Myöhemmin hän alkaa veljeillä järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, ja ottaa häälahjaksi vastaan talon. Paikoin onnistuneesti Yhdysvaltojen poliittista ilmapiiriä puiva teos, on vaikea ottaa tosissaan, vaikka se naama pokkana vääntää katsojalle rautalangasta aiheensa vakavuuden. Hyväuskoisen duunarin rooliin Stallone sen sijaan on kuin luotu, ja hänen kasvutarinansa korruptoituneeksi mieheksi on kieltämättä hyvä.
Kokonaisuus jää silti hyvin pintapuoliseksi kosketukseksi työväenluokan kokemista ongelmista, mutta kummallisuutena Stallonen filmografiassa elokuva on pakollista nannaa kaikille hänen faneilleen. Ainakin se on parempi kuin se pahamaineinen kädenvääntöleffa.
7.8.2020: Rattiraivo (2020)
Kävimme muuten pitkästä aikaa elokuvissa.
Dokumentaarisessa elokuvassa läski vihanhallintaongelmainen Russell Crowe saa liikenneraivokohtauksen, ja alkaa vainota yksinhuoltajaäitiä ja tämän läheisiä. Realistinen kauhutilanne muuttuu yllätysten kautta absurdiksi takaa ajoksi, jossa Crowe pääsee pitkästä aikaa irrottelemaan kunnolla. Kaahailukohtaukset oikeasti salpaavat hengen ja brutaali väkivalta pääsee tulemaan puskurin takaa. Meininki on hyvää aina viimeiseen iskulauseeseen asti, joka jättää loppuhuipennuksesta varsin hölmön fiiliksen. Kokonaisuus silti jäänee hyvän ja etenkin viihdyttävän puolelle.
Kunniankukko laulaa himosta
8.8.2020: The Host (2006)
Joskus vuonna 2006 viimeksi nähty Bong Joon-Hon hirviökauhuleffa on korealaiseen tapaan paljon enemmän kuin pelkkää efekteillä mässyttelyä. The Host ottaa oivallisesti kantaa jopa nykyiseen sairaaseen tilanteeseen, pohtien viruksien alkuperää, karanteeneja ja ihmisten omaa vapaudentahtoa. Hallituksen salailut muodostavat herkullisen juonen, jota kohennellaan toimivilla hirviökauhuhetkillä, kun Han-joesta Souliin nousee mutanttimainen jättikala. Hiukan ajanhampaan purema otus on silti hyvin toteutettu eikä sitä näytetä liian paljon. Kaaos sen sijaan on aitoa sekoilua, joka yhdistää vanhat kaijut honkkarimaiseen huutamiseen.
Huumorilla, kauhulla, jännityksellä ja poliittisella jännitteellä varustettu The Host on kestänyt siis aikaa jopa paremmin kuin uskalsin kuvitella. Ehkä juuri sen vuoksi, että tällä kertaa keskityin enemmän hahmojen välisiin suhteisiin, kun siihen, kuinka siistiltä se hirviö nyt oikeastaan näyttää…
8.8. – 9.8.2020: Matkustaja 57 (1992)
Sain kunnianhimoisen ajatuksen katsoa Matkustaja 57:n heti The Hostin perään. Se idea ei lentänyt kovinkaan pitkään, koska aloin nähdä unikuvia. Joten kone lennettiin varikolle, josta sen sitten lensi uuteen nousuun seuraavana iltana.
Mitpä sitten, Matkustaja 57 on Wesley Snipesin toimintaa puhtaimmillaan. Ukko heittää hyvää mustaa huumoria pitkin pätkän, ja iskee muutamat karateiskut pahisten niskaan. Alle puolentoista tunnin kestoisessa leffassa psykopaattinen Bruce Payne kaappaa lentokoneen, jonka matkustajana nyt sitten sattuu olemaan tällaisiin tilanteisiin erikoistunut Snipes. Meininki on ajankuvaan nähden sopivan suoraviivaista, ikävän rotusortavaa ja viihdyttävää lentokonekaappausta.
9.8.2020: Saalistaja (2003)
Vanha ja väsynyt Tommy Lee Jones hälytetään jostain Kanadan perämetsistä metsästämään hyvin pahasti seonnutta Benicio Del Toroa. Kosovossa sodanarvet ovat muovanneet Del Torosta piileskelevän tappokoneen, joka hallituksen mukaan on erittäin vaarallinen muun muassa kauriinmetsästäjille.
William Friedkinin sotahelvetin jälkipyykkiä pesevä Saalistaja on melko sekava leffa, jossa Jones juoksee hikihatussa pitkin Portlandia, eikä oikeastaan edes vaikuta niin ammattitaitoiselta kuin katsojille halutaan antaa ymmärtää. Samaa voi sanoa Del Torosta, joka jättää partakarvojaan ex-vaimon lavuaariin. Eipä tästä sen enempää, vaikka oletin tarinan olevan enemmän metsässä tapahtuvaa jahtaamista, mutta sen sijaan Friedkin menee kuvainnollisesti metsään.
Tähän on hyvä päättää katsaus. Muistakaa taistella ympäri maailman!
