Virrataan uuteen viikkoon, minkäs muun kuin leffojen parissa, mutta sitä ennen pientä pohdintaa autoritarismista. Kuka on sinun suosikki diktaattori?
Olen tutkinut ”historiankirjoja” ja jotain nettisivustoja. Etenkin Diktaattoripörssi on kiinnostava paikka kuluttaa aikaa. Lisäksi te rakkaat lukijat voitte lukea uutisia Valko-Venäjän nykytilanteesta. Elämme ajatuksen tasolla kiehtovia aikoja.
10.8.2020: You’re Next (2011)
Uusintakatselun paikka. Sellaista sattuu välillä, mutta You’re Next iskee nauruhermoon sekä koti-invaasion nälkään. Simppelin hyökkäyksen ympärille saadaan rakennettua toimiva tarina, jossa hyökkääjät joutuvat niin kutsutun viimeisen tytön uhreiksi. Yksin kotona leffoista tuttuja taktiikoita hyödykseen käyttävä sankaritar on oppinut isältään selviytymistaitoja, jotka ovat raikkaita kauhuelokuvan kerrontaan.
Veriseksi menevä stoori on muutenkin hyvin mukaansa tempaava, vaikkei sen loppuratkaisu mikään järin yllättävä olekaan. Silti hauskan, kammottavan ja jännittävän välimaastossa palloileva leffa on todella hyvä. Vahva suositus, jos haluat katsella jotain muuta kuin sitä perinteistä kauhua.
11.8.2020: Mortal Kombat (1995)
Jostain syystä Mortal Kombatin pariin tulee palattua noin kymmenen vuoden välein, vaikkei se hyvä leffa olekaan – ei edes nostalgiamielessä. Sen aukkoinen juoni on silti nopeatempoinen, eikä se käy tylsäki missään väliä. Lisäksi tunnari on edelleen aivan törkeän kova, vaikka sitä kuullaan liian vähän. Parempaan eksploitaatiohenkeen, sitä tahtoisi kuulla jokaisessa taistelukohtauksessa.
Näinpä päin helvettiä leikattu, hahmoillaan vääriä ratkaisuja tekevä ja sotkuinen Mortal Kombat on tolkutonta törkyä. Pelisarjan väkivallasta riisuttu leffa sopii vähän pienemmillekin, mutta sen tehosteet ovat vanhentuneet aika saatanan huonosti (jos ne koskaan hyviltä edes ovat näyttäneet).
Parhaana juttuna tietysti luonnenäyttelyn maestro, Chirstopher Lambert, käy höpöttelemässä mitä sylki suuhun tuo, ja väittää sen olevan tärkeää ja nauraa lakonisesti kaiken päälle. Lambertia on kuitenkin harmillisen vähän, mutta onneksi vastapainona nähdään iki-ilkeää Tagawaa, joka toden totta haistelee vihaisena suolistokaasuja ja kerää sieluja pitkin elokuvan etenemistä.
Mukana menossa myös maskipakkoa noudattavat Sub-Zero, Scorpion ja Reptile!
12.8.2020: Kotkat kuuntelevat (1968)
UFF:sta 50 sentin hintaan poimittu Kotkat kuuntelevat on hyvää poikien korkkaria, jossa känninen ja hyvin egoistinen Richard Burton varastaa show’n. Clintin leffaksi mainostettu kommandoretki sisältää yllättävän vähän hapannaamaista Clintiä, mutta se ei meininkiä haittaa. Operaatiossa nämä kaksi sankaria lähtevät pelastamaan itävaltalaisesta linnasta jotain amerikkalaista sodankäynnin eksperttiä. Sotaleffaksi meininki on myös enemmän agenttimaiseen seikkailuun painottavaa tekemistä, joka ainakin allekirjoittanutta miellyttää huomattavasti enemmän kuin sotahelvetin läpikäyminen.
Edes vajaa kahden ja puolen tunnin kesto ei haittaa, sillä leffassa tapahtuu jatkuvasti jotain jännittävää. Kuvaus on lisäksi upean näköistä, vaikka jotkut studiossa kuvatut trikit ovat vanhentuneen näköisiä. Pidän silti yli kaiken juuri 60-luvun elokuvien filmin värimäärittelystä, joka ei ole realistista, mutta sitäkin kauniimpaa – ikään kuin maalauksellista.
13.8.2020: Highlander: Kuolematon (1986)
Koska vaimolle pitää opettaa Lambertismia.
Katselukokemus toisaalta opetti taasen minulle, ettei vaimolle ehkä sittenkään kannata opettaa Lambertismia.
Highlander sen sijaan on mielestäni uskomaton. Siinä yhdistyy kaikki hyvänhuonon elokuvan merkittävimmät ainekset. Kuten eräs puliukko joskus Malmin ostarilla minulle ja ystävälleni totesi, ei tällaisia elokuvia enää tehdä, ja kuka näitä ideoita oikein keksii. Idea tosiaan on vertaansa vailla, kun kuolemattomat taistelevat keskenään palkinnosta, joka on elokuvan suurin kysymysmerkki.
Vaimoa askarruttivat erityisesti kuolemattomia ikä, tuon palkinnon merkitys ja Sean Conneryn epämääräiset vastaukset kysymyksiin, joita emme edes kysyneet.
Roskaa potkii eteenpäin Queenin loistava soundtrack, jossa kuullaan lukuisia moderneja klassikoita. Etenkin Who Wants to Live Forever sopii ääniraidalle kuin Christopher Lambertin kuollut katse valkokankaalle. Sanokaa mitä sanotte, mutta ensimmäinen Highlander on kulttikamaa, jossa ultimaalisena pahiksena nähtävä Clancy Brown muun muassa sikanauraa jokaisessa kohtauksessaan.
14.8.2020: Äärirajoilla (1996)
Kiukkuinen Gene Hackman tekee ihmiskoikeita, koska hän haluaa parantaa alaraajahalvaantuneet.
Lääketieteellisiä dilemmoja käsittelevä Äärirajat on varsin tylsä kaksi tuntinen, vaikka loppua kohden Hackmanin sekopäämoodi pääsee paremmin esille. Sitä ennen Hugh Grant hämmästelee ympärillään tapahtuvia asioita, eikä pysy kärryillä käsikirjoituksen monimutkaisuudessa. Pohdiskeleva elokuva ei oikein sovi hänen habitukseen, joka on lähinnä vain vaivaannuttavaa. Lisäksi Danny Elfmanin taikaa huokuvat musiikit ovat totaalisen väärässä filmissä.
Onneksi sentään loppuhuipennus on hyvä, kun J.K. Simmons kiusaa Grantia…
14.8.2020: Riot (2015)
Hetken päähän pistosta päätin sitten kuitenkin lainata kirjastosta leffoja. Tällä kertaa jotain täysin aivotonta ja sitä kautta saastetta silmille. Riot ei oikeastaan edes ole Dolph Lundgren -elokuva, vaan se kertoo enemmän jostain pyykkilautavatsaisesta tyypistä, joka passitetaan vankilaan. Jossain kohtaa Lundgren moppaa vankilan lattioita, ja mitään järkevää ei tapahdu ennen viimeistä varttia. Koko touhusta paistaa suoraan videolle kama, jollaisia löysi ennen vanhaan huoltoasemien kassoilta. Ikävä kyllä digitaalinen kuvaus syö parhaan terän ja Lundgrenin paljastuessa poliisiksi, on koko leffa jo pilattu. Miksi minä käytän aikaani tällaiseen?
PS. Varasin lisää vanhanliiton toimintasankarien leffoja kirjastoon. En osaa lopettaa.
15.8.2020: The Expendables (2010)
Kymmenen vuotta on mennyt tämänkin ensi-illasta, joten uusintakatselu oli paikallaan. Siinäkin mielessä katselukokemus oli paikallaan, etten muistanut leffasta juuri mitään.
Parasta tässä on ilmeisen sekaisin oleva Dolph Lundgren, joka vetää pahiksen roolinsa jonkinlaisessa psykoosissa. Eric Roberts ilkeilee jonkun banaanivaltion diktaattorin kanssa ja Mickey Rourke ei poistu tatuointistudioltaan, mutta heittelee siellä veitsiä seinään ja pullistelee Jason Stathamin kanssa.
Kymmenen vuoden jälkeen meininki tuntuu paremmalta eikä sitä enää tarvitse katsoa nostalgiamielisenä kumarruksena vanhoille hyville ajoille. Stallonen botox-naama herättää myös enemmän huvitusta kuin ihastusta. Arska ja Willis käyvät vittuilemassa Stallonelle.
15.8.2020: Meltdown (1995)
The Expendablesin jälkeen koin vielä tarpeelliseksi katsoa jotain Jet Lin tuotannosta. Ilokseni löysin kokoelmani pimeältä puolelta Meltdownin, joka vieläpä sattui olemaan pahamaineinen englanniksi puhuttu versio.
Niinpä tietysti… Li ei ole tässä edes pääosassa, sillä tarina kertoo enemmän jonkun helvetin ärsyttävän toimintatähden ympärille muodostuvasta pelleilystä. Suuri osa kestosta irvaillaan Bruce Leen maneereille. Tämä kerrostalossa tapahtuva leffa on kuin heikko honkkariversio Die Hardista. Ehkäpä leffan parhaassa kohdassa pääpahis heittää läjäpäin käärmeitä naisten vessaan, jossa yksi naispoloinen on jumissa. Loppuhuipennus on kovaa toimintaa, jossa on tulta ja munaa. Ikävä kyllä loppu ei pelasta heikkoa kokonaisuutta.
Kaikki Lin kohtaukset tuntuvat muutenkin olevan pikakelattuja.
16.8.2020: The One (2001)
Superkovaa The Matrixin ja The Highlanderin apinointia. The One on oikeastaan niitä leffoja, jotka olen joskus nähnyt, mutta joiden olemassa olon olen sysännyt jonnekin toiseen todellisuuteen. Jet Li esittää jotain superrikollista, joka pomppii aikapoimujen kautta eri madonreikiin, joista hän sitten pomppii eri todellisuuksiin, tappaen jokaisesta todellisuudesta oman itsensä. Pointti tässä on, että Li saa megavoimat, jos hänestä tulee universumin ainoa jäljellä oleva Li.
Puuduttavassa scifissä Jason Stathamilla on vielä hiuksia päässä, mutta hänen naamansa näyttää olevan 45 astetta vinossa jokaisessa kohtauksessa. Li taistelee lopussa itseään vastaan, ja stunttityöskentely onkin elokuvan parasta antia liitelypotkuineen. Musiikkipuolesta vastaavat milleniumin uudet metallipellet, joiden musiikki ääniraidalla on kaikista vaivaannuttavinta. Jopa vaivaannuttavampaa kuin vanhentuneet teleporttitehosteet.
Ja mitäpä vielä: Kaikki Lin kohtaukset tuntuvat muutenkin olevan pikakelattuja.
Nyt juoksen sinne, mistä tulinkin.
Mutta yksi juttu vielä. Palatakseni vielä diktaattorien ihmeelliseen maailmaan. Jos jaksoit lukea tämän tekstin loppuun asti, tajuat varmaan myös ensimmäisen kappaleen olleen äärimmäisen synkkää huumoriani. Jos taasen pahoitit mielesi, se ei ole ongelma minulle. Palataan asiaan viikon päästä. Pohjois-Amerikassa kuulemma pelataan jo jääkiekkoa. Ainakin maalivahdeilla on maskit.
