Kuvaputken kirjoittaminen on kiinnostanut jo ties kauanko kuin kilo paskaa, joten hoidetaan tämä velvollisuus taas pois alta niin pian kuin suinkin mahdollista…
2.8. Fantastinen matka (1966) (BD)
Löysin kirjastosta tällaisen pienimuotoisen tieteisoutouden, jossa armeija kutistaa joukon tiedeihmisiä mikroskooppisen pieniksi ja lähettää heidät henkitoreissaan makaavan tyypin elimistöön, tarkoituksenaan päästä äijän aivoihin pelastamaan tämä. Alkupuoli keskitytään puhumaan pehmoisia ja valmistelemaan matkaa pieneltä loputtomuudelta tuntuvan hetken verran, mutta ihmiskehon sisäpuolelle päästäessä karkaa meininki ihanan villiksi miehistön joutuessa taistelemaan puolustusjärjestelmää vastaan ja kiihdyttämään kulkupelillään stopille pistetyn sydämen läpi: tekijöiden esittäessä kaiken otsa rutussa vailla pienintäkään itseironian häivää. Sisuksissa seikkailu esitetään 60-luvun psykedelian keinoin värikylläisenä ja elokuva tuntuukin joltain tivoliin siirretyltä Olipa kerran elämä -animaatiosarjan jaksolta. Myös Donald Pleasence on mukana. Ihan mukiinmenevä tapa käynnistää loma.
4.8. Marokko (1930) (DVD)
Ray Manzarek kehui ohimennen Marokkoa juuri lukemassani kirjassaan Light My Fire, niin ajattelin sitten yleissivistyksen vuoksi katsoa leffan alta, kun se kerran kirjastosta löytyi. Odotukset eivät olleet suuret, koska en liiemmin perusta näistä aikansa amerikkalaisista klassikoista, mutta muukalaislegioonalaisen ja kapakkalaulajan rakkaustarina onnistui lyömään imuvoimallaan ällikällä, etenkin loppunsa puolesta, joka ei suoranaisesti lunasta Hollywood-romanssin onnellista täyttymystä. Lavastus toimii ja lopulta itseni kävi sääliksi myös elokuvan setämiestä, joka vaikutti himoitsevan vanhan pukin sijaan olevaan tunteidensa puolesta vilpitön. Eläinten retuuttaminen alussa ärsytti.
5.8. Baby of Macon (1993) (DVD)
Sekosin korona-aaltojen välissä jälleen auenneista kirjaston lainamahdollisuuksista ja varasin aivan liian ison kasan kaikkea katsottavaa, joista yritän nyt selviytyä ennen mökkireissua verenmaku suussa. Siksipä näiden leffojen puoliväkinäinen katselu liukuhihnalta ei ole ollut kovin mielekästä. Peter Greenawayn Baby of Macon alkoi sekin nopeasti maistua saippualta ja ärsyttävän tekotaiteelliselta, iljettävän oraakkelin kiljuessa ennustuksiaan yläilmoista ja elokuvan muistuttaessa lähinnä jotain teatteriesitystä. Kupletin juonena tapahtumat sijoittuvat vuosisatojen takaiseen Italiaan Maconin kaupunkiin, jota riivaavat puute ja lapsettomuus. Joku vanha nainen synnyttää ”Jeesus-lapsen”, jota tämän sisko väittää omakseen ja neitseellisesti maailmaan siinneeksi. Katolisella kirkolla on asiaan toki oma sanansa sanottavana.
En jaksanut keskittyä pahemmin ensimmäiseen tuntiin, kunnes eräs flippauskohtaus, joka alkaa demonikakaran ryhtyessä paasaamaan häiritsevällä äänellä ja härän puskiessa tieteilijän kuoliaaksi niin että tämän sisälmykset roiskuavat pitkin seimeä, toi ruudulle muutakin kuin repliikkien lausumista lavalla. Sitten ei taas tapahdu mitään ja aloin ajatella filmin mainostettua raakuutta ylisanoiksi, kunnes lopummalla nähdään off-screeninä esitetty, mutta silti niin karmivaksi saatu, roolihahmon kuolemaan johtava ja näyttelijättärelle traumat aiheuttanut kirkon masinoima massaraiskaus, jonka jälkeen olin luvalla sanoen itsekin niin suoranaisessa shokissa, etten jaksanut enää pahemmin reagoida esimerkiksi pikkulapsen ruumiin palotteluun juuri ihmeemmin. Greenaway itse kommentoi elokuvansa vastalauseeksi viihteellistetylle väkivallalle, jota tulvii kaikkialta samaan aikaan, kun alaston vauva koetaan yhteiskunnassa tabuksi.
5.8. Sleepaway Camp IV: The Survivor (1992) (PC)
Laitoin paskaa pyörimään YouTubesta samalla kun tein ruokaa. Virallisesti julkaisematta jäänyt Sleepaway Camp IV on kursittu nuotiotarinoiden ja muutaman muun todella heikon uuden kohtauksen ohella kokoon lähinnä kolmen aiemman elokuvan materiaaleista ja saa pohtimaan, onko uudella vuosituhannella surullisen päivänvalonsa nähnyt Return to Sleepaway Camp nyt sitten olevinaan sarjan neljäs vaiko viides osa. Ei tätä tietenkään keskeneräiseksi jääneenä projektina voi oikeana elokuvana arvioida, vaikkei aivan yhtä sekavasta sillisalaatista olekaan kyse, kuin vaikkapa Grizzly II: The Predatorin roskiksesta yhteen teipattujen filminpätkien tapauksessa.
5.8. Olipa kerran… Sergio Leone (2018) (PC)
Tumppi sanoikin tästä tv-dokkarista kaiken tarpeellisen omassa plokimerkinnässään jokunen viikko takaperin.
6.8. Vetyihminen (1958) (PC)
Pidimme Tumpin kanssa leffapäivän ja muistelimme tosiaan vapaan maailman valloilleen päästämän pikkupojan uhreja kauhun ajan alkamisen 75-vuotispäivänä katselemalla Ishiro Hondan omituisen hirviöelokuvan, joka alkoi vetypommin räjähdyksellä, minkä jälkeen oikeastaan mitään maininnan arvoista ei tapahdu, ennen kuin tästä syntynyt vetyihminen käy muutaman kerran sulattelemassa itseään ruudussa. Tämä filkka taisi olla vielä alkuperäistä Godzillaakin puisevampi tapaus.
6.8. The Tripper (2006) (PC)
Ronald Reaganiksi pukeutunut murhaaja tappaa hippejä kirveellä metsässä elokuvassa, joka on valmistunut hetki pahan akselin edesmenneen johtajan kuoleman jälkeen. Osa efekteistä on ihan kivoja ja poliittinen satiiri toki hyvällä asialla, mutta 2000-luvulla näitä tuotoksia piinaa sen totisuuden puute, mikä teki 1980-luvun älyttömimmistä roskaleffoista niin huvittavia. Tämä The Tripperin kaltaisten filmien tiedostava hullunkurisuus kun lähinnä ärsyttää. Jossain kohdassa kukkaislapset kävelivät kameran edessä perseet paljaina vailla sen suurempaa ennakkovaroitusta ja ainakin leffa alkoi herättää keskustelua amerikkalaisen elokuvateollisuuden hapatukselta suojautumisesta.
6.8. Raakalainen (1986) (BD)
No nyt! Raakalainen on sisäpiirin klassikko, josta oli puhetta lukuisissa Jesus Franco -maratoneissa ja muissa leffailloissa, kunnes joskus erään huuruisen eksploitaatioputken päätteeksi katsoimme siitä jonkun kämäisen vhs-ripin vuosia takaperin. Nyt tuli nostalgiamielessä verestettyä muistoja ja katsottua tämä rähinä oikein kunnon hd-tasoisena kamana.
Clive Barkerin kuuleman mukaan naisvihamieliseen novelliin perustuvassa filmissä jossain irlantilaisella pellolla on ilmeisesti nököttänyt iät ja ajat kivifallos, jonka kylän miehet päättävät yks kaks kammeta paikaltaan. Helvetin uumenista hyppää esille hurvan pelottava raakalainen, jonka kuminaamio repsottaa sinne tänne ja punaiset led-silmät toimivat miten sattuvat. Hirviö aloittaa hirvittävän rähinän, heittää spagetit maahan, tappaa satunnaisia ihmisiä, sieppaa lapsen ja kusee papin päälle, mikä on itsekin jo hurahtanut tämän kelkkaan – onhan jumalanhuoneen mosaiikki-ikkunassakin raakalaisen kuva. Barker ei kuulemma pitänyt lopusta, sillä siinä nainen ajaa jollain Veenus-symboolilla miehisen raivon vertauskuvan takaisin maan uumeniin – vain jotta tämä puskisi jälleen päänsä mullasta esiin viimeisessä kohtauksessa.
Nostin pisteet 4,5 täyteen viiteen. Tämä on elokuvia, jotka on pakko katsoa vähintään viiden vuoden välein.
6.8. Great Monster Yongary (1967) (PC)
Päästyäni kotiin päätin vielä pistää samalla kun piirsin taustalle pyörimään Kim Ki-dukin (huomasin kirjoitushetkellä, ettei tätä tyyppiä pidä sekoittaa siihen toiseen Kim Ki-dukiin, joka saattaa ainakin länsimaiselle tulla mieleen ensimmäisenä… hitto kun meilläkin olisi kaksi Aku Urban Louhimiestä) ohjaaman kaijufilmin, jossa sarvinaamainen hirviö laittaa pahvista tehtyä Etelä-Koreaa pirstaleiksi. Ainut joka ymmärtää monsterin tunteita on pikkukaiffari, joka on nähnyt tämän tanssivan ja mistä yrittää kertoa aikuisille. Silti jopa kloppi tajuaa lopulta jonkun kaasun tapettua otuksen, että näin oli kuitenkin parempi: niistä steppiaskelista huolimatta.
7.8. Lällärit lakoon (1980) (DVD)
Clint Eastwood pelleilee jonkun elokuvansa jatko-osassa orangin kanssa. Tämäkin katsottu väkisin osana kirjastoprojektia. Vaikka apinalla on hyvä svengi päällä, itseäni tämä komiikka ei naurattanut lainkaan ja jos nyt totta puhutaan, elokuvan jälkeen olin niin harvinaisen hattuuntunut, ettei mieleni edes tehnyt enää katsella hetkeen mitään.
10.8. Malcolm X (1992) (DVD)
Spike Leen mammuttimainen, vajaat 200 minuuttia kestävä elämänkertaspektaakkeli käy läpi Malcolm X:n tarinan pikkuroistosta fanaattiseksi ja ihmisvihamieliseksi Nation of Islamin aktivistiksi ja järjestön sisäisen valtataistelun myötä valaistuksen kokevaksi, itsenäisesti ajattelevaksi saarnamieheksi, joka lopulta tapetaan ”omiensa” toimesta puhujalavalle. Todella nopeasti etenevän filmin aikana käsitellään asenteita laidasta laitaan ja se tuntuu teoksena henkisesti melkoisen kypsältä ja ääriajattelun sijaan konsensusta hakevalta. Leen paras elokuva yhdessä Bamboozledin ohella. Tällä kertaa kirjastourakka ei tuntunut vastentahtoiselta.
10.8. Africa Speaks! (1930) (PC)
Safkaa vääntäessäni vilkuilin samalla jotain 30-luvun amerikkalaista eksploitaatiodokumenttia Afrikasta, jossa leijonat hyökkäilivät porukan kimppuun ja niitä ammuskeltiin. Myös pygmit bailasivat.
10.8. Rasistisia piirrettyjä (PC)
Jatkoin teemalla katsomalla viisi nyttemmin kiellettyä piirroslyhäriä, joista moni esiintyi myös Spike Leen Bamboozledin loppumontaasissa. Afroamerikkalaiset nähdään suurihuulisina, vesimelonia syövinä ja yleisesti ottaen laiskoina, enkä oikeastaan edes pidä näistä aikansa vastaavista ”videopätkiksistä” muutoinkaan yhtään enempää, olivat hahmot sitten kissoja, koiria tai mitä hyvänsä. Betty Boop -juttu alkoi jo oikeasti ärsyttämään pelkän nimikkohahmonsakin puolesta, eikä Väiski Vemmelsäärikään ole koskaan mieltäni positiivisesti liikuttanut. Katsotut piirretyt olivat Scrub Me Mama with a Boogie Beat (1941), All This and Rabbit Stew (1941), Making Stars (1935), Little Black Sambo (1935) (olin muuten nähnyt tämän näemmä aiemminkin, mutten edes muistanut koko asiaa, ennen kuin huomasin jo pisteyttäneeni sen) ja Jungle Jitters (1938), jossa mustat näkevät kauppamatkustajan suurena lintupaistina ja tunkevat tämän pataan, ellei hän nai heidän valkoista mummokuningatartaan.
10.8. Kohtalokkaat numerot (1988) (DVD)
Jatkoin leffapäivää taas yhden kirjastokatselun merkeissä. Tässä Peter Greenawayn ohjauksessa naiset ryhtyvät hukuttamaan miehiään mustan huumorin merkeissä, mutta itse en jaksanut innostua laisinkaan. Kaipa tälle olisi ollut parempi aikansa ja paikkansa…
Kesälomamatka helvettiin
10.-11.8. Hellraiser I-III (1987-1992) (DVD)
Vuonna 2002 esitti Nelonen televisiossa videolain vapautumisen jälkipyykeissä aiemmin kiellettyjä filmejä teemalla Kesäyön kauhua, jonka ohjelmistosta löytyivät mm. kaksi ensimmäistä Hellraiseria. Vaikken elokuvia tuolloin katsonutkaan (jo kakkosen ensimmäiset sekunit tuntuivat goreen tottumattomasta teinistä niin rankoille, että vaihdoin omatoimisesti kanavaa alta aikayksikön), jäi konsepti kutkuttamaan mieltäni ja päätin nyt yhden elokuisen illan puitteissa katsastaa uusiksi kaanonin kolme ekaa kuvaelmaa. Ykkösen olin nähnyt aiemmin jo kahdesti, kakkosen ja kolmosen puolestaan kertaalleen.
Ensimmäisessä Hellraiserissa mies ostaa kaukomailta kuution, jota räpläämällä hän avaa portin helvettiin, jonka piinasta pääsee maahan tippuneiden veripisaroiden myötä vuosia myöhemmin pakenemaan. Vaikka elokuva on yhä sangen sairas ja paikoitellen painostavakin (kauhuteema ikuisine kidutuksineen ja kimppuusi käyvine läheisine perheenjäsenineen), ei se enää onnistunut järkyttämään samalla tavalla kuin ensikerralla joskus ammoisina aikoina. Loppupuoli alkoi olla jo lähinnä hölmöä ja nykytermiä käyttääkseni videopelimäistä, kenobiittien puskiessa kimppuun joka nurkan takaa suoranaisesti liukuhihnalta ja kuution ollessa liian helposti aukeava, jolloin kenen tahansa sen hyppysiinsä ottaneen olisi teoriassa pitänyt pystyä kutsumaan hiviöt maailmaan tuolta istumalta. Tämän kaiken antaa kuitenkin anteeksi, elokuvan kaavan tuntuessa realistisen sijaan tarkoituksellisen painajaismaiselta. Kenobiitit itsessään luovat nahka-asuineen ja ”äärimmäisen kivun ja nautinnon sanomineen” mielikuvan jonkinlaisesta huippuunsa viedystä S&M-fantasiasta. Nuorempana tämä kaikki ahdisti itseäni niin paljon, että kiikutin DVD:n divariin vaihtoon.
Hellbound – Hellraiser II jatkaa siitä mihin ykkönen lopetti, verilöylystä selvinneen tyttären herätessä mielisairaalasta poliisikuulusteluun. Järkeä ja logiikkaa löytyy vielä ykkösosaakin vähemmän, alkaen siitä, miksi flikan samaa tarinaa kertova poikaystävä olisi päästetty vapauteen ja hänet puolestaan itse jätetty virkavallan pääepäillyksi lukkojen taa. Muita hölmöyksiä ei kannata edes alkaa luettelemaan, sillä niitähän riittäisi siinä missä verta ja ruumiitakin, joita alkaa kertyä pilviin ulottuvaksi keoksi pahan äitipuolen palatessa patjan kautta helvetistä ja traumojaan palapeleillä käsittelevän mykän tytön avatessa hyppysiinsä saamallaan kuutiolla portin manalaan. Jatko-osa ottaa ykköstäkin surrealistisemman vaihteen silmäänsä ja elokuva tuntuu aivan pirunmoiselta ja visvaiselta huonolta tripiltä (siitäkin huolimatta, etten happoa koskaan ole nauttinut) ja vaikka etenkin loppu on niin silkkaa idiootti-campia kuin olla ja vain voi, nautin aivot narikkaan ja keho lataamoon -henkisestä katselusta jälleen erittäin paljon.
Hellraiser 3: Hell on Earth onkin sitten jo aivan luokatonta soopaa, joka yrittää paitsi typerästi syventää Pinheadin hahmoa ja antaa hänelle tarinan sekä tehdä tästä inhimillisemmän – asia, mikä rikkoi ykkösen psykoottista hirmuisuutta jo kakkososassa, sillä hirviöt tuppaavat menettämään tehokkuutensa, kun niille annetaan ”kasvot” – myös muovata tämän pahasta puolesta jonkinlaisen freddykruegermaisen kauhuelokuvan sketsihahmon. Tällä kertaa kakkosen psykedeelisessä lopussa nähty helvetinkone on muuttunut patsaaksi, jonka uumenista piikkipää herää henkiin ja alkaa vaatia verta Boiler Room -nimisen rock-klubin johtajalta.
Tunnelmaa ei ole laisinkaan, sankarittaren tarinaa pohjustetaan Vietnamin sodan aiheuttamilla suruilla ja aina välistä Pinheadin enkelimäinen minä tulee neuvomaan naista paholaismaisen puolen kukistamisessa. Lopulta pelleily karkaa täysin käsistä uusien, hassuiksi tehtyjen kenobiittien lähtiessä vaeltamaan kaupungin kaduille ja heitellessä tehtailemiensa murhien väliin one-linereitään samalla, kun itse pääpiru esittää Jeesusta ja laittaa papin syömään päästään kaivamaansa lihaa ehtoolliseksi. Tehosteetkin näyttävät rumilta.
Jenkkituotantoa oleva kolmonen oli se kyltti, joka viitoitti sietämättömän pitkäksi venytetyn sarjan aivan uusille, lähinnä aina vain alaspäin menneille poluilleen, jonnekin kauas kahden omaperäisen ja häiritsevän brittileffan tunnelmita. Legendaarista Future Film -laatua edustavan DVD:n takakansi tarjoaa paitsi väärät krediitit, myös peräti ihan tietoiskun, joka väittää Hellraiser III:a kakkosen ohjanneen Tony Randelin elokuvaksi.
