Voin jo paremmin, vaikka olenkin edelleen sairaslomalla. Huomaan nimittäin väsyväni fyysisesti vielä hyvin herkästi, jonka seurauksena kylmä hiki puskee huokosista kuin roskainen tuulahdus kuolettavana jouluna. On kuitenkin aika kirjoittaa jälleen blogia, koska leffojen katselu on vaivattoman aivotonta puhuu pyhien aikaan.
21.12.2020: 15 minuuttia (2001)
Takakireä Robert De Niro esittää poliisia, joka on median suosiossa ja antaa lausuntoja Kelsey Grammerin juontamaan tunnettuun roskatelevisio-ohjelmaan. Edward Bursnin esittämä palotarkastaja sen sijaan on kokematon esiintyjä ja erään tulipalokeikan yhteydessä hän ajautuu törmäyskurssille De Niron kanssa. Samaan aikaan jotkut Itäblokista tulleet janarit alkavat kuvata murhia ja haluavat saavuttaa tällä tavoin amerikkalaisen unelman. Tämä kokonaisuus on täyttä sotkua, kun käsikirjoitus on liiankin monimutkainen soppa, ilman sen suurempaa näkemystä mistään.
15 minuuttia voisikin olla ihan mielenkiintoinen mediasatiiri, jos se ei yrittäisi olla ajoittain niin perkeleen vakavasti otettava kuvaus aiheestaan. Paikoin absurdeiksi menevät murhatilanteet ja niin sanotusti kaiken kuvaaminen kuitenkin heijastavat kivasti nyky-yhteiskunnan tarvetta mässäillä hireveyksillä. Muutaman ihan mojovan yllätyksenkin ansiosta leffan jaksaa katsoa loppuun, vaikkei sillä ole mitään syytä kestää miltei kahta tuntia.
22.12.2020: Keskimaan cowboyt (2002)
Shane Meadowsin ohjaamassa tylsässä draamakomediassa Robert Carlyle palaa kotikonnuilleen, koska hän on nähnyt televisiossa entisen tyttöystävänsä epäonnistuneen kosinnan. Hyvin kehnolla ja ennalta arvattavalla huumorilla varustettu leffa ei jaksa kiinnostaa ja nukkuminen olikin paljon mukavampaa. Ihan kelvollisten näyttelijöiden yhteistyö onkin ainoa asia, joka pitää elokuvan edes jollain tapaa kiinnostavana. Hiukan eriskummallisesti spagettiwesternmaiset musiikit eivät sovi kuvastoon, mutta luovat kokonaisuudesta tyylillisesti erikoisemman. Ikävä kyllä musiikkivalinnat eivät kanna loppuun asti ja jossain vaiheessa nekin muuttuvat perinteisemmäksi kevyeksi popiksi. Kaiken kaikkiaan pettymys ohjaajaltaan, jolta olisin odottanut enemmän väkivaltaa ja juntteja gangstereita.
SE KÄY KUIN TANSSI
23.12.2020: Asema 49 (2004)
Olen jo pidempään halunnut katsoa tämän palomieselokuvan. En tiedä, miksi…
Tumppumies
Joaquin Phoenix on palomiehistä parhain ja hän rakastaa työtään. Esimiehenä toimii virnistelevä John Travolta ja vanhempana duunikaverina vittumainen Robert Patrick. Pieni vittuilu kuuluu myös paloaseman periaatteisiin, jonka vuoksi leffassa on huumoria. Pääpaino on kuitenkin erään tehtävän yhteydessä, jossa Phoenix jää jumiin palavaan taloon ja alkaa muistella elämäänsä ja urotekojaan.
Asema 49 on yllättävän hyvä draamaelokuva, jonka jaksaa katsoa vaivattomasti alusta loppuun. Sentimentaaliset musiikit, hyvät näyttelijät ja perinteikäskin draamankaari takaavat väkevän elokuvan, jolle on selkeästi pedattu Oscareita. Käsikirjoituksen pomppiminen kahdessa aikajanassa on myös raikas ratkaisu ja se toimii paremmin kuin aluksi uskaltaisi kuvitella. En silti arvosta amerikkalaista unelmaa, vaikka palomiesten hengenpelastustaidoista olenkin häkeltynyt. Elämää se vain on.
23.12.2020: Call (2020)
Korealaisessa jännityselokuvassa nuori nainen soittelee menneeseen ja muuttaa sitä kautta tulevaisuutta. Suhteellisen monitasoinen juoni on hidastempoinen, mutta kiinnostava kokemus, jonka aikana kokee jännitystä ja jopa inhoa. Korealaiseen tapaan käsikirjoitus ei noudata mitään perinteistä sapluunaa, vaan tarjoilee yllättäviä hetkiä. Nukuin kuulemma loppupuolella paljon, sillä unihiekka vei minut siniseen uneen. Pidin kuitenkin Callista, jota voin suositella kaverilleni, joka ei pidä The Beatlesin musiikista.
JOULUN ROJUT
24.12.2020: Joe-sedän perilliset (1994)
Kirk Douglas esittää rikasta Joe-setää, jonka perinnön perässä kaikki kullanonkija sukulaiset ovat. Parkinsonin taudistaan nyttemmin tunnettu Michael J. Fox yrittää todistaa Joe-sedälle välittävänsä hänestä aidosti, jotta saisi kahisevan perinnön. Juonellisesti hyvin tyypillistä komediaa edustava leffa ei oikeastaan ole huono, muttei kovin hauskakaan. Ikään kuin sieltä Aku Ankan taskukirjasta nyysitty juoni sentään sisältää lopussa ihan hauskan yllätyksen, joka saisi Spede Pasasenkin ilahtumaan.
Lupasin antaa tämän DVD:n anopille myöhästyneenä joululahjana.
24.12.2020: Turvatalo (2012)
Tylsässä leffassa Denzel Washington esittää jotain CIA:n entistä agenttia, joka tietovuotaa agenttien likaisia tietoja julki. Ryan Reynoldsin esittämä turvatalon pitäjä joutuu jahtaamaan Washingtonia ympäri Etelä-Afrikkaa, joka ei ole ollenkaan niin tiivistunnelmaista kuin se sopisi olla. Juonittelua ja niin sanottuja toimintakohtauksia on paljon, jotka tekevät tästä keskinkertaisen toimintajännärin. Lopussa olevat käänteet eivät ole yllättäviä eikä toimintakaan jaksa pitkän aattopäivän päätteeksi olla sellaista, joka ilahduttaisi väsynyttä isää. Oletin, että tässä olisi oltu enemmän siellä turvatalossa, kuten nimestä voisi päätellä.
PASKAN MÄÄRÄ ON VAKIO ELI KADOTETTUA OIKOLUKUA ETSIMÄSSÄ
Tästä edes en vastaa edes sitä vähää mistään laadukkaasta tekstistä tai mistään järkevästä muutenkaan. Lukeminen omalla vastuulla. Mielensä pahoittajille ja kielipoliiseille näytän keskimmäistä sormea kuin Dennis Hopper punaniskoille Easy Riderin lopussa. Olkaa hyvät! Tai pahat. Ehkä rumat!
25.12.2020: Soul – Sielun syövereissä (2020)
Disney plussasta katsottua. Soul on Pixarin elokuva, jossa on kiehtovaa kuvastoa, surrealismia ja menevää jazzia. Sielun matkaa ja kuolemanjälkeistä elämää tutkiva leffa oli niin kiehtova, että jopa kolmevuotias tyttäreni jaksoi katsoa sen englanninkielistä versiota. Varttuneemmille katsojille se esitti tällaisia ympäripyöreitä pohdiskelun aiheita kuin myös ilon hetkiä. Etenkin animaation surrealistinen sävy jaksoi ilahduttaa, kuten tietysti Trent Reznorin elektroniset musiikit ja tunnelma ylipäätään.
25.12.2020: Viimeinen partiopoika (1991)
Jälleen kerran sain valituksia illan leffavalinnasta, vaikka kyseessä onkin pesunkestävä toimintakomedia, jollaisia Tony Scott parhaiten osasi tehdä. Ilmeisesti kukaan elokuvantekijöistä ei ollut tyytyväinen leffan lopputulokseen, vaikka kokonaisuus toimii iskulauseitaan myöden aina viimeiseen kuvaan asti. Voisin kertoa jotain juonesta ja sen varmaan teenkin, kun aika sallii.
Aika ei sitä sallikaan, koska olen vitun väsynyt pitämään tätä blogia ja voisin hyvinkin olla yhtä krapulainen kuin Bruce Willis tässä pätkässä, vaikken ole pitkään aikaan juonut tippaakaan alkoholia.
TAPANINPÄIVÄN TAPITTELUT
26.12.2020: Toy Story 4 (2019)
Tytär tykkää kovasti Toy Story -elokuvista. Etenkin niiden Woodysta. Sarjan neljäs osa ei olekaan niin pelottava kuin alkuun arvelin. Se on jopa sympaattinen kuvaus lelujen salaisesta elämästä ja sen jatkumisesta, vaikka lelut vaihtaisivat omistajaa. Sopivan seikkailuhenkinen animaatio on myös kauniin näköinen ja sulkee ympyrän lopullisesti, jättäen haikean fiiliksen. Olemme nyt katsoneet hänen kanssaan kaikki neljä leluelokuvaa, joista oma suosikkini on kolmonen, mutta sen tunnelma saattaa olla vielä vähän liian karu kolmevuotiaalle, joten vielä parin vuoden ajan sitä ei kannata katsoa uudelleen.
26.12.2020: Ensihoitaja (2020)
Kusipäinen ensihoitaja menettää kävelykykynsä onnettomuudessa ja alkaa piinata entistä tyttöystäväänsä Piinaavat hetket seuraavat toisiaan ja naapurin räksyttävä piski tapetaan lihan palaan piilotetuilla neuloilla. Loppuhuipennus on absurdia kuvastoa, mutta toimii silti jännittävän viihdyttävänä ja inhottavana elävänä kuvana, jonka aikana viimeisetkin sympatia pisteet rampaa kusipäätä kohtaan ropisevat romukoppaan. Voisin jopa väittää leffan olevan parempaa kamaa Netflixin salaisista kansioista. Vaimon valinta, koska minä ehdotan kuuleman mukaan aina jotain vanhaa.
26.12.2020: Pianonopettaja (2001)
Ensihoitajan jälkeen olikin sitten hyvä palata pitkästä aikaa Michael Haneken kyyniseen maailmaan. Pianonsoittaja on hanekemaisen nihilistinen kuvaus seksuaalisesta patoumasta ja sen purkautumisesta. Harmillisesti vain ensimmäinen tunti leffasta käytetään aivan muiden asioiden käsittelyyn, jota voinee pitää pohjustuksena lopetukselle.
Juonesta voinkin todeta, että siinä vanhana piikana esiteltävä elitistinen soitonopettaja on kateellinen lahjakkaammille oppilailleen, ja hänelle muodostuu kiero suhde nuoreen poikaoppilaaseen. Ennen tätä aikaa kulutetaan pornokauppojen takahuoneissa haistellen mällirättejä ja fantasioiden sadomasokistisesta seksistä. Viimeinen tunti elokuvasta onkin täyttä viiden tähden draamaa, vaikka loppuhuipennus jättää kokonaisuudesta silti ristiriitaisen kuvan.
26.12.2020: Get Duked! (2019)
Ajattelinpa, että nyt katsotaan jotain hauskaa illan päätteeksi. Jotain, jolle voisimme vaimon kanssa yhdessä nauraa. No, metsään meni tämäkin yritys, sillä Get Ducked! on vaivaannuttavan huono kauhukomedia, jossa neljä Jonnea laitetaan jonnekin Skotlannin ylämaille samoamaan. Paikalle osuu joukko maalaisjuntteja, jotka tykkäävät metsästää… voitte arvata loput. Leffa on rytmitetty mahdollisimman paskalla hip hop -musiikilla ja vitseillä, joiden aikana sen päähahmoille toivoisi veristä kuolemaa, mutta sellaista ei saada. Mikään ei toimi ja nukkuminen on oikeastaan parempi vaihtoehto kuin tällaisen kanssa kärvistely.
VIIMEINEN VESISOTA
27.12.2020: The Forest of Love (2019)
Sion Sono jälleen lempi aiheensa eli metaelokuvan parissa – mukana myös sarjamurhaajia, pervoja, koulutyttöjä, itsemurhia, paloittelua ja paskaa bändimusiikkia. Kaikkea, joka voisi olla hyvää kamaa. Silti miltei kaksi ja puolituntinen leffa on kuin vuoristorata, jonka aikana koetaan kaikki mahdolliset tunteet ilosta tylsistymiseen. Mitään järjellistä selitystä elokuvan kestolle ei ole, vaikka se tuntuukin jatkuvasti tykittävän sisältöä ulos. Se on vain yksinkertaisesti aivan liian pitkä ja vasta viimeinen puoli tuntia on vangitsevaa katseltavaa. Onhan tuota ennen toki paloiteltu ihmisiä ja harrastettu muutakin sadistisen mukavaa, joka naurattaa lähinnä vaivaannuttavasti. Joka tapauksessa The Forest of Love ei lunasta sille asettamiani odotuksia, vaan on enemmän tylsä ja pitkä piimäinen vetelys. Sonon katalogista suosittelen enemmin katsomaan Antipornon, joka on kestoltaan ja teemoiltaan paljon kompaktimpi paketti.
27.12.2020: Vivarium (2019)
Nuori pari haluaa ostaa unelmiensa talon ja he päätyvät ostamaan taloa lähiöstä, jossa kaikki näyttää samanalaiselta. Asunnonesittelijän jättäessä pariskunnan taloon, he huomaavat olevansa labyrinttimaisen lähiön vankeina. Oven eteen toimitetaan vauva, joka kasvaa normaalia nopeammin. Ohjeeksi annetaan, että hänet tulee ”kasvattaa”. Vivarium on yllättävän ahdistava kokemus elämän arkisesta kiertokulusta, jossa käytetään hyödyksi lähiön tarjoamaa pastellisävyistä ympäristöä kuin Truman Show’ssa konsanaan. Elokuva on kaiken katsomamme jälkeen sopivan mittainen eikä käy missään vaiheessa kovinkaan tylsäksi. Jotain hyvääkin tässä siis katseltiin, hyvä niin.
27.12.2020: Rankka pakomatka (1996)
Ploki poloinen alkaa olla tässä tältä erää. Sitä ennen vielä yksi elokuvakatselu, joka on Rankka pakomatka. Kyseessä on todella lahjakkaan Kiefer Sutherlandin taidonnäyte. Juonessa Reese Witherspoon pakenee poliiseja, koska nistiäiti on pidätetty itsensä myymisestä. Auton sammuessa keskelle moottoritietä Sutherlandin iso paha susi nappaa hänet kyytiinsä. Jollain tapaa kieroutunut versio Punahilkasta on kiehtovan erilainen elokuva, joka on kuin oksennettu John Watersin universumista tähän todellisuuteen. Väkivalta, vitsit ja paska näyttely kaikki tukevat toisiaan. Vielä, kun soppaan heitetään Danny Elfmanin todella friikki soundtrack, on elokuvanautinto taattu.
Vaimo muuten koki yllätyksen, koska kuvitteli nähneensä tämän, mutta sekoittikin leffan toiseen Witherspoonin filmiin. Hän tykkäsi kuitenkin tästä, vaikka kyseessä onkin ”vanha” elokuva. Tässä se taas oli. Yksi viikko mun elämästä. Elokuvaa se on edelleen.
Tarkimmat saattoivat myös huomata, ettei täällä mitään vitun joulua ollut kuin ehkä korkeintaan päivämäärien muodossa. Nyt heippa!
