Vuoden viimeiset katselut tai oikoluvusta riippuen kastelut ovat täällä. Kaikki loppuu aikanaan. Kuten myös tämä vuosi, jolloin saimme kokea koronaa, maskisuosituksia ja länsimaista kurjuutta. Saimme myös jotain hyvääkin. Blogi jatkuu vuoden loputtuakin, aina vain ja aina vain. Loputon sonnan haju ei haihdu, vaikken mitään haistakaan. Matkasimme Turkuun ja sieltä takaisin. Nyt asiaan ja haisevat jauhannat sikseen.
KUVAPUTKEN PIENET JOULUT
Ennen uutta vuotta ja koronasta parantumisen jälkeen saimme lopulta pidettyä Kuvaputken perinteisen pikkujoulun. Siellä ei tosin toveri Kurkkuharjan kanssa tänä vuonna katsottu mitään jouluelokuvia, koska joulu meni jo. Sen sijaan aloitimme illan katsomalla jotain ugandalaista leffaa ostamaltani DVD:ltä. Aitoon tapaan leffa oli poltettu päin helvettiä eikä soitin suostunut toistamaan sitä. Joten tungimme levyn läppäriin ja yritimme katsoa sitä sen kautta. Kone selvisi elokuvan kanssa noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen se alkoi huutaa hoosiannaa, että armahtaisimme sen kärsimykseltä. Oli parempi näyttää elokuvalle eject-nappia ja miettiä jotain mutaa katseluun. Ehkä palaamme joskus katsomaan Ugandan poikien taidetta, jossa muun muassa syötiin epämääräistä puuroa ja piiskattiin kepillä lapsia.
28.12.2020: One Cut of the Dead (2017)
Sitten asiaan. Katsoimme elokuvia. Ugandan sotkujen jälkeen jonkin japanilaisen metaelokuvan, jossa kuvataan zombileffaa, kun samaan aikaan oikeat zombit syövät kuvausryhmän. Pienenä temppuna alussa nähdään puolituntinen yhdellä otolla kuvattu splatterikohtaus, jossa zombit syövät kuvausryhmän. Tämän jälkeen ruudulle pamahtaa elokuvan nimi ja palataan ajassa kuukausi taaksepäin. Sitten kerrotaan, kuinka elokuva on saanut budjettinsa ja näytetään, mitä todella tapahtui. Kekseliäs kokonaisuus voisi jossain toisessa tilanteessa olla hyvä, mutta paskanjauhannan taustakohinana se ei toiminut toivotulla tavalla, ollen aivan liian laadukas katseltavaksi toisella silmällä.
28.12.2020: Scared Stiff (1987)
Tunnelmaan ja fiilikseen paremmin iskenyt kasarin loppupuolen kauhuelokuva, jossa pariskunta ostaa yllättävästi talon jostain intiaanien hautausmaan päältä. Hohdosta ja Elm Streetistä tehokeinoja varastava pätkä on paikoin todella tylsä, mutta loppuun on säästetty kovia paukkuja. Huipennuksessa nähdään savua, mörköjä, elokuvaa kuvaava kuvausryhmä ja ties mitä muuta unenlogiikkaa noudattavaa törkyä. Loppuratkaisu on ratkiriemukkaan päätön, ihan kirjaimellisella tasolla.
Totesin muuten toverille, että olen katsonut tämän tyylisiä leffoja liian paljon, vaikkei Arrowin julkaisemassa BD:ssä juuri mitään moittimista ollutkaan.
28.12.2020: Palveluksessanne, Miss Daisy (1989)
Sarjassamme hyvät ideat illan päätteeksi eli katsotaan se Morgan Freemanin leffa, jossa hän ajeluttaa takakireää valkoista rasistiakkaa 1940-luvulla. Idea muuttui heti hauskasta huonoksi, kun saimme huomata, että Scanboxin DVD:n kuvanlaatu oli silmiä särkevän surkea. Itse elokuvaan ei juuri kokemusta parantanut, sillä sen väkisin väännetyt aksentit, niin sanottu tärkeä sanoma ja kaikki muukin lähinnä vituttivat koko ajan. Elämästä toki opittiin, kuten tällaisessa leffassa sopiikin. Joskus olisi kuitenkin parempi jättää hassut ideat toteuttamatta.
Pakenin muuten pikkujouluista ennen elokuvan loppumista. Viimeinen kymmenen minuuttia siis jäi näkemättä, mutta en usko menettäneeni mitään, vaikka toveri minulle tekstasikin, ettei elokuva enää yksin katsottuna ollutkaan yhden tähden paskaa. Uskoo ken tahtoo.
AIKAMUOTOJEN VIIDAKOSSA (MATKALLA)
29.12.2020: Kaunotar ja Kulkuri (2019)
Sillä aikaa, kun olin viettämässä törkeää pikkujoulua, vaimo ja tytär katsoivat näytellyn version Kaunottaresta ja Kulkurista. Aamulla tytär halusi katsoa elokuvan myös minun kanssa, tietysti suomeksi puhuttuna. Elokuvahan on törkyä, vaikka sen katsoisi millä kielellä tahansa. Historiaa vääristellään, kun suuri osa varakkaista on muutettu tummaihoisiksi ja mukana häärii myös aasialainen lääkäri. Muutenkin kaikki tuntuu tuiki turhalta ja uusintaversioksi leffa on kaikin puolin typerä. En keksi enää muuta. Katsokaa elokuva, se vetää sanattomaksi.
29.12.2020: Audition (1999)
Takashi Miiken shokkikylvetystä iltaan. Ostin tuossa taannoin Arrowin alesta Auditionin blu-rayn. Hankinta olikin hyvä, sillä kyseessä on laadukas julkaisu, jonka esipuheessa nöyrä Miike kertoo kiitollisena siitä, kuinka hän on ilahtunut siitä, että ihmiset vielä jaksavat katsoa hänen vanhaa elokuvaansa.
Kiri, kiri, kiri!
Tosin leffa onkin sitten vanhentunut niin, ettei sen shokeeraava loppu enää ole sieltä pahimmista päästä, vaikka se edelleenkin on vastenmielinen. Sitten sananen juonesta, koska kiiruhdan jälleen asioiden edelle. Leskeksi jäänyt mies päättää järjestää feikki koe-esiintymisen, josta hän etsii itselleen uutta vaimoa. Mies ihastuu erääseen naiseen, joka paljastuu hyvin sadistiseksi nartuksi. Hetki sitten mainitsemani inhorealistinen loppuhuipentuma sisältää surrealistisia painajaisia kuin myös väkivaltaista kiduttamista. IMBb:n tietojen valossa pääosatar, Eihi Shiina, on todellinen metodinäyttelijä, joka oksensi oikeasti koiran ruokakuppiin kuvauksissa. Kuvottavan kuvastonsa lisäksi elokuva tarjoilee viiden tähden draamaa, joka on Miikeltä hyvin harvinaista. Ohjaajansa paras elokuva, jos minulta kysytään.
Seuraavaksi/joskus katsomme Japanin ikiliikkujan filmografiasta vaimon kanssa Ichi the Killerin, jonka splattaaminen on muistikuvien mukaan sen verta överiä, ettei sitä voi ottaa missään mielentilassa tosissaan.
31.12.2020: Brightburn (2019)
Perinteisen uuden vuoden visiittimme aikana pelasimme Afrikan Tähden retkikunnat lisäosaa. Katselimme toki myös leffoja, koska minähän en osaa niitä ilman elää. Ehdotin jotain katseltavaksi Viaplaysta, jota meillä ei kotona ole. Joten siitähän tämä sitten lähti.
Nuori pariskunta ei voi saada omaa lasta, ja kuin tyhjältä taivaalta heidän takapihalleen tippuu avaruusalus, jonka sisällä on pieni vauva. Siinä juoni nopeasti kerrottuna, sillä Brightburn on kuin käänteinen versio Teräsmiehen syntytarinasta. Eli mitäpä, jos vanha kunnon Teris olisikin pahis. Leffa yhdistelee elementtejä kauhusta, scifistä ja supersankaroinnista. Meininki on yleisesti melko tylsää, vaikka väkivaltainen tylytys pääseekin tulemaan puun takaa. Parhaimmillaan filmi pohtii kasvatuksen pieleen menemistä, muttei oikein missään vaiheessa käy pelottavaksi tai realistiseksi kuvaukseksi aiheestaan. Tuntuukin kuin pelkästään väkivaltaisilla tapoilla olisi tahdottu peittää kehnoa ja laiskaa käsikirjoittamista. Lopussa Michael Rooker rähisiee uutisankkurina, kuinka pallinaamainen superpahis tuhoaa kokonaisia kerrostaloja silmistään tulevilla lasereilla.
VUOSI VAIHTUI JA SÄKKI SE VAIN HEILUI
1.1.2021: Eteenpäin (2020)
Pitihän sitä jotain lastenkin leffaa katsoa, koska perhelomallahan tässä oltiin Turussa. Joten Eteenpäin oli sopiva valinta. Ilmeisesti joku jossain on pahoittanut mielensä elokuvassa esiintyvästä homoseksuaalisesta hahmosta, mutten itse ainakaan edes tätä hahmoa huomannut.
Kaksi haltijaveljestä saavat mahdollisuuden tavata edesmenneen isänsä yhden päivän ajan, jos onnistuvat tekemään taikoja, jotka ovat ajansaatossa unohtuneet. Kyseessä on seikkailuhenkinen pätkä, joka on ikään kuin Pixarin versio Zootropoliksesta, jossa moderni yhteiskunta puetaan fantasiaelokuvan vaatteisiin.
Katsoimme Disney plussasta englanninkielisen version, koska lapset leikkivät ”duploilla”.
1.1.2021: The Grudge (2020)
Nariseva tyttö on täällä taas, kun Kauna astelee uuteen lukuunsa! Luulin tätä uusintaversioksi, mutta ilokseni olinkin väärässä.
Jokin aivovuoto on päässyt tapahtumaan, sillä uusin The Grudge ei ole niin huono kuin sitä kuvittelisi. Ajallisesti kahden ensimmäisen amerikkalaisen remaken väliin solahtava tukkakauhuleffa on tunnelmallinen art house -kauhu. Väkinäiset säpsäyttelyt ovat vähemmissä, kun pääpaino enemmän varjoissa ja ikkunoista heijastuvissa aaveissa. Lopputulos on myös yllättävän groteski ja uutta virtaa yhteen kuluneimmista kauhuista pumppaava. Ainoastaan näyttely sekä juonenkuljetus useissa eri ajoissa syö filmin tehoa.
Olen ehkä seonnut lopullisesti jo heti vuodenvaihteessa, mutta voisin suositella tätä eräälle vihaiselle ystävälleni, joka varmasti ilahtuisi filmissä nähtävä köyhänmiehen Bill Pullmanista, joka polttaa stressaantuneena röökiä ketjussa.
PALUU KOTIIN TAI TOISIIN SOTIIN
2.1.2021: Countdown (2019)
Joku sairaanhoitaja lataa puhelimeensa applikaation, joka kertoo hänelle hänen kuolinaikansa. Naisella on enää vajaa kolme päivää aikaa selvittää, miten hän voi estää oman kuolemansa ja diabolisen appin salaisuudet. Countdown on yhden idean varaan rakennettu, mutta suhteellisen kieli poskella tehtyä kauhua, jonka parissa viihtyy yllättävän vaivattomasti. Mitään järkeähän missään nähtävässä ei ole eikä pätkän tunnelmakaan ole järin pelottava. Kertakatseluna parempi kuin odottaisi, muttei mikään mestariteos genressään. Elokuvantekijät kehittivät mainosmielessä oikean sovelluksen, jolla kaikki voivat selvittää oman kuolinhetkensä. Ihan hauska idea, joskaan ei mikään uusi sekään.
3.1.2021: Polaroid (2019)
Kun tällaisen kertaviihdekauhun makuun nyt kerran päästiin. Polaroid ei olekaan enää kieli poskella tehtyä kauhua. Se on täysin tosissaan toimitettua tuubaa, jossa jotkut teinit ottavat kuvia vanhalla polaroid-kameralla. Kameralla otetut kuvat laukaisevat demonisen tapahtumaketjun, jossa kuvassa esiintyvät henkilöt päätyvät heittämään lusikat nurkkaan. Juonta avataan porrastetusti ja loppuun säästetyt käänteet tekevät leffasta vain entistä typerämmän. Idea tuonee myös mieleen takavuosien thaimaalaisen Shutter-elokuvan, jonka hyytävä tunnelma saa vieläkin ihoni kananlihalle. Tästä roskasta ei voi sanoa samaa.
Tässä oli tosiaan mun ensimmäinen vuosi Kuvaputken majesteettina. Tehdään seuraavasta vuodestakin vähintään yhtä paska. Leffojen merkeissä tietysti, kun eiköhän tuo ruttokin niiden rokotteiden tultua saada nitistettyä. Roskaviikon kootutkin saattaa tulevassa tehdä yllätyspaluun. Nythän on vuosi 2021. Scifiä on luvassa, koska miksipä ei? Nyt kuitenkin heitetään jälleen viikoksi hyvästit!
