Vaikka 35-millinen filmi on paras tapa nauttia elokuvasta ja blu-ray puolestaan tällä hetkellä se otollisin formaatti kotikatselua ajatellen, on vanhoissa vhs-kaseteissa jotakin maagista, mitä kaipaa annoksen aina silloin tällöin. Tai kaipaaminen lienee väärä termi, ennemmin lienee syytä puhua jonkinlaisesta nostalgisissa perversiossa piehtaroinnista tai halusta sukeltaa paskaan.
Suuret kotelot parhaimmillaan uskomattoman yliampuvine kuvauksineen, välistä elokuviin mitenkään liittymätön kansitaide (Roger Cormanin Punaisen surman naamion muumiot ovat tästä ehkä paras esimerkki) ja täydellinen sika säkissä -meininki jaksavat silti viehättää senkin hinnalla, että parhaassa tapauksessakin melko sotkuinen kuva ja pahimmillaan kuuntelukelvoton ääniraita voivat tehdä kokemuksesta silkkaa helvettiä (en edelleenkään voi olla ajattelematta erästä testivideokasettia, jonka sisältä paljastui cropattu ja visuaalisesti aamupuuroa muistuttava El Topo).
Siinä missä esimerkiksi dvd-levyltä yleensä löytyy se mitä luvataankin, ovat videokasettien magneettinauhojen sisälmykset monesti täysiä yllätyksiä: ostamani Frank Stallonen Kymmenen pientä neekeripoikaa -nauhan päälle oli joku nauhoittanut 1990-2000-luvun taitteessa West Wingiä, Codename Rushin FIx-julkaisu leikkaa lopputekstien alkaessa ruutuun levittäjän toimesta valkoisella tekstillä siniselle pohjalle kirjoitetuna ”Muista myös muut julkaisumme: Hormonihiiret bikiniparatiisissa, Psykomurhat…” ja erään roskakatoksesta aikoinaan löytämäni videon lopputekstien kohdalla oli kummituksia – mutta se onkin sitten jo aivan oma tarinansa.
Kun FIxeihin päästiin, unohtaa ei tietenkään sovi Suomessa aikoinaan nähtyjä hävyttömiä julkaisuita, joita ei enää dvd-aikakaudella ja EU-Pohjolassa voisi kuvitellakaan näkevänsä. Levittäjät saattoivat kirjoittaa takakanteen myyntiä edistääkseen ikärajaksi omatoimisesti K-20 ja kuuleman mukaan eräs elokuva oli sensuroitu yksinkertaisesti siten, että joku oli värittänyt tussilla kaikki hurjemmat kohtaukset mustiksi, niin että ääniraidalta kyllä kuului kiljumista, mutta mitään ei näkynyt. Oma lukunsahan on tietysti Komisarion Palmuun kohdistuvasta nekrofiliasta tätä nykyä kiinnostuneiden Rennyn ja Markus-sedän Kauhun riivaamat, jota leikeltiin 11 min 15 sekuntia lyhyemmäksi ihan itse ja oma-alotteisesti. Olen myös kuullut – vaikeasti nieltävältä tuntuvaa – huhua jostain Commando-leikkauksesta, jossa Arska suurin piirtein saapuu saarelle ja seuraavassa kohtauksessa lähtee sieltä veren peitossa kotiin. Tätä legendaa eivät ainakaan tue FIx-gallerian tiedot, jotka kertovat pahimmillaankin alle puolentoista minuutin saksinnasta. Sitä en tiedä, voisiko kyseessä olla joku tv-kanavan henkilökohtainen ratkaisu. Harmi että arvoitusta mahdollisesti avannut toveri Tumpin isän nauhoittama vhs-kasetti ei kelvannut minulle ja lienee tätä nykyä kaatopaikalla.
Oli miten oli, videokasetteja on kerääntynyt hyllyyni vuosien varrella vähän liiankin kanssa. Osa on keräilymielessä hankittuja FIxejä, osa ulkomaalaisia julkaisuja elokuvista, jotka eivät ole nähneet päivänvaloa dvd:llä. On entisen kuvauksenopettajani televisiosta nauhoittamia klassikoita (suosikkini näistä on tähän mennessä ollut Fritz Langin Sähkötuoli odottaa, jonka nauhalle oli tapahtunut jotakin hämärää sillä seurauksella, että hahmojen jalat näkyivät tv-ruudun ylälaidasta ja alapuolella puolestaan olivat näiden keskeltä katkeavat torsot) ja melkoinen kasa roskakoreista ja kierrätyspisteiltä mukaan noukittuja mainstrem-filkkoja, joiden matkaan lähtemiselle en oikeastaan löydä mitään selitystä. Suurimman osan kohtalona on ollut yhden katselukerran jälkeen kiitää lahjoituksena veljelleni, joka ne vilkaistuaan on nakannut kasetit mäkeen.
Asuntojen pienentyessä ja säilytystilan vähentyessä on mielessäni alkanut pyöriä, josko ihan oikiasti yrittäisin nyt kahlata tätä saastaa läpi ja päästä sitä myötä eroon turhasta roinasta. Matkalla videohelvettiin olkoot tällä taipaleella se foorumi, johon tilittelen tuntemuksiani näistä sitä mukaa, kun töiden jälkeen niitä ehdin tuijotella. Onpahan tässä hommassa sitten edes vähän sitä, mitä nuo järjeksi kutsuvat. Kharosin kyyditysten kylkiäisinä on myös jaossa huikeita palkintoja, joita jokaisen vhs-nauhurin omistavan on siis syytä vahdata! Ensimmäisen reissun kunniaksi lähetämme Jackie Chanin tähdittämän My lucky stars – Onnen lohikäärmeet -videon (jonka kannen tietojen mukaan on ohjannut Samo Hung) sille, joka vaivautuu liikuttelemaan sormiaan kommentoidakseen tähän tekstiin sanan ”Hep!”
Hei hiuli hei, nyt käymme teatteriin!
Crime Story (1993)
Olisiko tuo ollut nelisen vuotta sitten, kun poikkesin Pieneen Leffakauppaan ja huomasin lattialla ulko-oven vieressä pahvilaatikollisen euron kappalehintaan tyrkyllä olevia Jackie Chan -kasetteja. Olin viemässä liikkeeseen jotain skeidaa Espoosta Hellsinkiin tapahtuvan muuttoni tieltä ja sain tehdyksi diilin, että voisin tätä vastaan kantaa mukanani kassillisen kasetteja, mikä oli tietenkin karhunpalvelus sitä muuttamista ajatellen. Tottahan toki nuo kasetit ovat kaiken lisäksi paria poikkeusta lukuunottamatta lähinnä keränneet pölyä asunnossani tuosta lähtien.
Tein lopulta urosmehiläisen tempun ja katsastin pois Crime Storyn, jota mielestäni väitettiin jossain yhteydessä Police Story -sarjaan kuuluvaksi (IMDb ei ainakaan moista allekirjoita). Ryppyotsaisessa elokuvassa Chanin esittämä poliisi pieksee gangstereita, ammuskelee ja tekee stuntteja, pelastaakseen kidnapatun pampun hengen. Huumoria ei perustoimintaa olevassa leffassa liiemmin ole. Mieleen jää lähinnä kohtaus, jossa kaapatun kanssa samassa autossa oleva vaimo saa sydänkohtauksen ja konnat elvyyttävät tämän sähköshokilla, pelätessään lunnasrahojensa menettämisen puolesta. Lopummalla pahis tipahtaa lattian läpi ja Chan (jonka roolihahmon nimi on muuten Eddie Chan) pelastaa pikkulapsen palavasta talosta sekä opettaa ihmisiä hyvyydestä. Kertomansa mukaan tositapahtumiin perustuva leffa päättyy tekstiplanssiin siitä, ”mitä sitten tapahtui” ja tietoiskuun kidnappausten yleisyydestä Aasiassa.
Australialaisen Siren Entertainmentin (ilmeisesti) Chinatown Video -sarjassa julkaisemasta kasetista tuntuu olevan hyvin vaikea löytää mitään tietoa. Mustien palkkien keskelle postimerkiksi heitetty kuva on olevinaan laaja, mutta jotain on mennyt jossain kohtaa pieleen, sillä osa teksteistä leikkaantuu tästä huolimatta kuvan ulkopuolelle. Käännökset on myös kirjoitettu valkoisella ilman mitään taustoja, jolloin niiden lukeminen on välistä täysin mahdotonta. Ääniraita kasetissa oli melko hyvä eikä kuvakaan sieltä suttuisimmasta päästä. Myönnän kokemuksen silti olleen edetessään silmille raskas, etenkin 10-tuntisen työpäivän jälkeen aamuyöllä katsottuna. Alusta löytyi muutama traileri, muistaakseni ainakin Iron Monkeyn.
Palaamme asiaan ensi kerralla useamman kasetin voimin! Siihen saakka…*ZzzzZzum!*
