Alan hiljalleen ymmärtää joulun jälleen kadonneen elämästäni aina loppuvuoteen saakka. Iloiset valot nyt saavat luoda taloyhtiöni ainoina ikkunoistani pahennusta sinne saakka, ettei ylimääräistä piristystä tähän pimeyteen taivaalta tulevan auringonpaisteen myötä enää tarvita, mutta joulukaktukseni koristeiden pois ottaminen alkanee tässä hiljalleen olla ajankohtainen asia. Sikäli sääli, nuo värikkäät pallot kun toivat minikokoiseen yksiööni jotakin iloa niille päiville, jotka enemmän kodilta tuntumaan alkaneen luukun sijaan vietän täällä – lähinnä silloinkin siksi, ettei tästä varastosta maksamani summa menisi kokonaan harakoille.
Ryhdyin pohtimaan omituista monologia päässäni. Näin elokuvan Ensilumi tässä jokunen hetki takaperin ja tein siitä samalla hieman taustatyötä. Tuo filmi sai aikaiseksi harvinaisen ristiriitaisen olon. Ensilumihan kertoo vastaanottokeskuksessa asuvasta iranilaisesta pakolaisperheestä, jota uhkaa kielteisen turvapaikkapäätöksen myötä karkottaminen Suomesta. Alun perin ohjaaja oli kirjoittanut tarinan hyvin synkäksi, mutta halusi muiden muassa pakolaiskriisin takia tehdä siitä optimistisemman ja ihmisten pohjimmaisesta hyvyydestä kertovan.
Kun tietää lähtökohdat, on vaikea sanoa, mitä mieltä varsinaisesta lopputuloksesta sitten saisi olla. Ensilumi on näes naiiviudessaan ja kiltteydessään paikoitellen jo vaivaannuttavan epäuskottava, tuoden mieleeni Aki Kaurismäen Le Havren loppukohtauksen, jossa syöpää sairastava nainen äkisti parantuu ihmeen kautta ja kaikki on kuin sadussa. On kaunis ajatus tehdä elokuva, jossa ihmiset tulevat hyvin toimeen keskenään, ovat toisilleen ystävällisiä ja enimmillään tekevät pieniä jekkuja, kuten piilottavat humalaisen isän lompakon, joka ojennetaan hassun tanssin ja laulun kera tälle takaisin. Mutta onko tämä miten kiinnostavaa?
Entisen kuvauksenopettajani mukaan draama syntyy konfliktista ja sitä Ensilumessa ei tunnu erityisemmin olevan. Toki taustalla kummittelee alati jännite siitä, kuinka viranomaiset suhtautuvat perheen positiivisin mielin jättämään valitukseen (ja lopetus vakavien viranomaisten, tyhjennetyn sellin sekä taivaalta satavan lumen kera on kieltämättä tehokas), mutta silti tässä esitetty maailma vaikuttaa teennäisen lattealta: jo pelkästään se, että poika pystyy pukeutumaan naiseksi ja kulkemaan pitkin koulun käytäviä ilman, että kukaan huutaa tälle mitään, vaan päinvastoin jopa auttaa kaatunutta keräämään maahan levinneet kamat, saa aikaan tunteen kuin kaikki elokuvassa tapahtuisi josain unessa.
Tätä samaa unen logiikkaa tuntuvat jatkavan muiden muassa se, ettei vastaanottokeskuksessa esitetä olevan ainuttakaan taantumuksellista ihmistä, vaan kaikki ovat moderneja, hyväntahtoisia, tasavertaiset ja liberaalit arvot omaavia henkilöitä. Tai mites perheen lapset, jotka puhuvat virheetöntä Suomea – vaikka vastaanottokeskuksissa vietetty aika voi olla pitkä, tässä tilanteessa voisi olettaa skidien eläneen siellä jo hyvin monta vuotta, sillä uuden kielen mukana tulevaa aksenttia ei huomaa. Luvalla sanoen, Ensilumen hahmot ovat kiusallisen hyviä ja kokemusta voinee verrata turistimatkaan Pohjois-Koreaan – ihan kuin tässä kaikessa olisi jotakin häiritsevää, ihan kuin jokin olisi nyt jollakin tapaa pielessä…
Mutta taas: onko minulla oikeutta kritisoida näitä asioita, jos ne ovat selkeästi ohjaajan tietoinen tyyliratkaisu ja hänen elokuvansa tarkoituksena nimen omaan näyttää humanismin kautta, että voimme olla toisillemme hyviä? Kyseessä saattaa olla utopia, mutta voiko sen taustalla olevaa ajatusta ”me voisimme elää myös näin” käydä haukkumaan? Eihän jokaisen elokuvan tarvitse olla äärirealistinen synkistely ajatuksenaan, että maailma on karu ja nihkeä paikka ja ihminen toiselle susi.
Kun mietin Ensilumea omasta, ehkä turhankin negatiivisesta vinkkelistäni, koen sen vaivaannuttavaksi ja kiiltokuvamaiseksi, mutta palatessani ohjaaja Hamy Ramezanin haastatteluihin alan tuntea sympatiaa hänen projektiaan ja tarkoitusperiään kohtaan sekä samalla arvostamaan lopputulosta eri tavalla. Toisin sanoen Ensilumi ei ilmeisesti toimisi kohdallani ilman taustatietoa, jolloin pitäisin siinä häirinneitä asioita kaunisteluna tai ”virheinä”.
Tästä huolimatta en voi sivuuttaa jo mainittua lompakkoleikkiä minään muuna kuin ei niin toimivasti kerrottuna: kohtauksessahan isä tulee humalassa kotiin, tervehtii perhettään ja käy nukkumaan sohvalle, jolloin poika ottaa hänen rahapussinsa ja piilottaa sen. Kamera kuvaa makaavaa isää, joka alkaa tunnustella taskujaan ja nousee hätääntyneenä ylös. Tässä kohtaa katsojalle ei tehdä millään tavalla tiettäväksi, mitä ihmettä ajan suhteen on tapahtunut. Valaistus ei vaihdu, ei myöskään isän asento ja perhe on yhä viereisen pöydän ääressä. Silti faija alkaa puhua näille kuin olisi nukkunut pitkäänkin, ja mikäli ei olisi, hänen päänsä tuskin on selvinnyt tuossa viiden minuutin nokosten aikana näin paljoa. Samalla myös perhe on lopettanut syömisen ja tekee pöydän ääressä muita hommia. Nämä ovat pieniä ja totta kai melko epäolennaisia asioita, mutta kohtaus jäi vaivaamaan mieltäni räikeytensä vuoksi. Mikäli kyse oli aikahypystä, tätä ei osoiteta katsojalle millään tavoin ja mikäli se ei sitä ollut, on skene käsittämättömän epäuskottava ja klaffivirheen sisältävä. Jos kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, saa se pohtimaan muunkin jo mainitun epärealistisuuden tarkoitusperiä muutenkin kuin pelkästään niiden tietoisten ratkaisujen kautta.
En silti halua kuulostaa siltä, kuin olisin pitänyt Ensilumea huonona elokuvana, sillä sitä se ei mielestäni ollut. Vaikka lapsinäyttelijät eivät vakuuttaneet, on elokuvaan saatu luoduksi päähenkilönä olevan skidin vinkkelistä tietynlainen poikien/lasten maailma, joka tuntuu karkinsyömisineen, uimisineen ja voi jukuineen liikuttavan viattomalta, ja siihen yhdistetty epätietoisuus tulevasta saa todella pohtimaan, että väärinhän tämä on. Eritoten lopun kohtaus, jossa poika viimein uskaltaa pyytää ihastuksen kohdettaan tanssimaan ja näiden pyörähtely keskeytetään paikalle opettajan kanssa tulevien viranomaisten toimesta, rikkoo illuusion mahdollisuudesta normaaliin varttumiseen vastoin ikätovereita. Mielenkiintoisena nippelitietona voisi vielä mainita, ettei isänä nähtävä Shahab Hossaini saanut koskettaa vastanäyttelijäänsä eroottisesti Iranin moraalikäytäntöjen vuoksi, mutta silti kukaan ei pitänyt negatiivisena sitä, että pääosan perhe on joutunut lähtemään kyseisestä valtiosta maanpakoon.
Mutta se siitä. Olen kuullut pienten lintujen (varpusia?) laulavan ikkunani alla, että Kuvaputken toinen johtaja, toveri Tumppi on muuttamassa Kallioon viettämään perushipsterielämää, johon sitten kuuluvat yhtenä osana talkootoiminta elokuvafestareilla jne. Toivotan hänelle onnea ja menestystä valitsemallaan polulla.
Jotain muutakin asiaa taisi olla. En kyllä enää muista mitä. Kerrottakoon sen verran, että törmäsin Fidassa toissalauantaina euron hintaiseen Tappajahain kosto -videokasettiin, jonka jätin kaikesta huolimatta laariin lasten piirrosfilmin alle pyörimään. Viisi päivää myöhemmin sain omituisen ajatuksen, että ehkäpä tuo leffa pitäisi sittenkin katsoa uusiksi, ryntäsin kyseiseen puotiin ja huomasin, että joku muu oli jo ehtinyt ajatella samoin. Ei sitten, mutta onneksi soitin siltä istumalta Pirulle, joka lupasi järjestää minulle uusintakatselun kyseisen camp-elokuvanautinnon parissa. Tätä odotellessani olen pelaillut Nintendolla Jaws-peliä, josta lisää joskus toiste, jos hermoni kestävät sen loppuunviemiseen vielä joku kaunis päivä. Faijani rähisi, miksi kukaan haluaisi pelata Nintendoa, jos voi myös lukea Mikael Karvajalkaa.
Vaikka hait toistaiseksi ovat uiskennelleet silmieni edessä vain 8-bittisinä, on muuta elokuvallista kuitenkin tullut katsotuksi. Karel Zemanin Velhon oppipoika (1978) on tsekkoslovakialaisen animaation messiaan tuotannossa omasta näkökulmastani melkoinen erikoisuus, sillä se on ohjaajalta tutuksi tulleen aitoja näyttelijöitä, piirroksia ja stop-motionia sekoittavan tyylin sijaan kokonaan piirretty. Eriskummallisessa ja eräällä tapaa painostavassa tarinassa poika ajautuu varisten kutsumana vanhaan myllyyn, jossa haljennutkalloinen velho ryhtyy orjuuttamaan tätä ja opettamaan hänelle taikoja. Seuranaan hänellä on joukko paikoitellen linnuiksi muuttuvia kadonneita lapsia, joita isäntä aina silloin tällöin tappaa pedoiksi muuttumalla, kunhan on ensin laittanut uhrin kaivamaan itselleen haudan. Lopulta rakkaus tietenkin voittaa pahuuden.
My Heart Is That Eternal Rose (1989), jonka vastikään ostin Pienestä leffakaupasta, paljastui toimivaksi mutta juoneltaan ehkä turhankin perinteiseksi, romanttisia aineita sisältäväksi pyssynpaukutteluksi Hongkongista. Hieman köyhän miehen John Woolta tuntuva leffa on värikkäine valoineen visuaalisesti komea ja taustalla soiva kantopoppi hyvää korvalääkettä. Gangsterit tappavat ja heitä tapetaan, kolmiodraaman koukeroissa ei välistä meinaa pysyä kärryillä ja lopussa kaikki päätetään niin räjähtäen, että voisi kuvitella Tarantinonkin diggailevan. Kuvanlaatu ei Mei Ahin ulkoisesti karkkipussilta näyttävässä DVD-julkaisussa ollut paras mahdollinen. Ihan kelpo räminää lauantai-iltaan.
Vuoden 2016 vartin mittaisesta piirrosleffasta Superbia ei voi sen sijaan sanoa paljoa muuta, kuin että tällaista samaa teennäistä, mukarohkeaa ja tiedostavaa paskaa tuntuvat nykyään olevan festarin kuin festarin animaatiosarjat tulvillaan. Etenkin Velhon oppipojan jälkeen on surullista huomata, mille linjoille Tsekinkin menneisyyden loistavalta polulta on poikettu. Heti perään illan pitkänä kuvana katsomani Hirveä kosto (1936) on mukiinmenevä, joskaan ei paras esitys Tod Browningilta, jolta olisi odottanut hieman enemmän Freaks – kummajaisten ja Kädettömän Alfonson jälkeen (toisaalta millekään Dracula – vanhan vampyyrin kaltaiselle viemäritasolle ei sentään laskeuduta). Tiedemies syyttömästi tuomittuine kavereineen pakenee vankilasta, jonka jälkeen proffan sekopäisen vaimon laboratoriossa kehitellään nukkemaisia pikkuihmisiä ja lavastettuna lusinut alkaa etsiä näiden avullaan kostoa Pariisissa, joka on toteutettu studiolavasteissa jotenkin haukotuttavasti. Mitään ihmeellistä ei tunnu tapahtuvan eikä juoni ole erityisen jännittävä, mutta leffan jaksaa silti katsoa lyhyen kestonsa ansiosta loppuun vaivatta.
Yrittäessäni viimein kaluta loppuun lentävän jättiläiskilpikonna Gameran ympärillä pyörivää sarjaa, katsoin uuden trilogian päätösosan Gamera 3: Revenge of Iris (Iris on sellainen ihme lonkero-otus, jolla ei ole suuta). Toisin kuin Browningin leffa, tällä olisi ollut varaa jakaa sitä pituuttaan myös muille, sillä liki kaksi tuntia kaiju-riehumista on vain aivan saatanallisen liikaa. Realistisempaa otetta tavoittelevan uusintalämmittelyn joutsenlaulussa tyttö syyttää Gameraa perheensä kuolemasta ja liittoutuu siksi telepaattisesti tämän vihollishirviön kanssa. Enemmän tai vähemmän pahalta näyttävien tehosteiden jälkeen opitaan elämästä ja todetaan Gameran olevan se suurin ja mahtavin. Tuskin maltan odottaa Gamera-universumin tähän saakka viimeisen tuotoksen Gamera the Brave näkemistä, jossa galaksin vartija näyttää jo teini-ikäiseltä mutanttininjakilpikonnalta.
Fantasia 2000 (1999), Disneyn mahtipontinen uuden milleniumin juhlinta, on taasen lähinnä ärsyttävä ja kaikessa uhmakkuudessaan sekä pörhenteleväisyydessään pitkälti pateettinen esitys. Omahyväisyys paistaa kameran eteen iltapuvuissaan raahattujen juontajien kasvoilta ja näiden teennäisten hymyjen takaa vääntämät vitsit ovat yhtä hauskoja, kuin muinaisen Neuvostoliitto-lehden hupipalstalla. Animaatioista osa on näyttäviä, mutta turhan moni pilataan mukaan tungetulla CGI-kikkailulla. Aku Ankan taskukirjojen saman aikakauden yleisilmeen mieleentuova flamingoepisodi saa suorastaan suuttumaan ja juontajaa häiriköimässä pomppiva Mikki Hiiri menettämään hetkellisesti uskon koko filmiin. Onneksi viimeisen (ja New York -) osion värimaailmat pelastavat jotakin. Sinfoniaorkesterin soittama musiikki olisi muutoin hyvää, mutta yhdistettynä Disneyn ylimieliseen ja mahtipontiseen asenteeseen nekin lähinnä hatuttavat. Jotain kertoneekin se, että jaksoista paras on Velhon oppipoika (ei se Zemanin…), joka sekin on kierrätetty alkuperäisestä vuoden 1940 Fantasiasta – elokuvasta, jonka idea oli mitä herkullisin, mutta joka lopulta jäi lähinnä ookoon tasolle saman amerikkalaisen uhman vuoksi.
Ollaan positiivisia ja sanotaan, että Fantasia 2000:lla on sentään jonkinlainen paikkansa – vaikka sitten tuolla piirongin perällä – animaatioiden maailmassa, toisin kuin Tekkenillä. Vuonna 1998 julkaistu videopelifilmatisointi saa epäuskoisen olon siksi, että se ei pelkästään ole vaivaannuttava, huono ja täysin turha, vaan yrittää vieläpä kopioida melkoisen vaivaannuttavaa, huonoa ja turhaa Street Fighter II: The Animated Movieta, aina aikuisen miehen mieltä kiusallisesti vaivaavaa, hitsin eroottista suihkuttelukohtausta myöten – kyllä nyt äiti saa illalla vahtia, että ne käpälät kanssa pysyvät Pokemon-kuosisen pussilakanan päällä! Tunnin mittainen kamaluus oli kaiken kukkuraksi dubattu enkuksi. Tämän jälkeen tsekkasin vielä vähän lisää tyylikästä honkkaritoimintaa Internal Affairsin (2002) muodossa. Tai suoranaista räiskintää enemmän kyse oli alamaailmaan pitkän kaavan mukaan sekaantuneen piilokytän hieman sekavasta tarinasta.
Nyt taidan mennä pelaamaan sitä Jawsia, koska toisessa galaksissa ei ole Nintendoa. Tai sitten laitan vain silmäni kiinni. Nukkukaa lapset hyvin ja muistakaa vahtia taivaita.
