Olen koonnut tähän tekstiin muutamia vuoden alkupuolella katselemiani kaiju-elokuvia. Niille, joille termi kaiju on vieras, tiivistettäköön sanan olevan japania ja sillä viitatattavan ainakin tässä yhteydessä suureen hirviöön, joka yleisesti ottaen laittaa paikat remonttiin. Kaiju-elokuvien esikuvaksi on mielletty King Kong, ja pian tämän jälkeen Japanissa jo tehtiin parit jättiläisapinaelokuvat, joiden kopiot valitettavasti tuhoutuivat toisen maailmansodan melskeiden yhteydessä. Godzilla, alkuperäiseltä nimeltään Gojira, näki päivänvalonsa 1950-luvun puolivälissä. Tämä jälkeen tulikin jo Gamera ja loppu on historiaa.
Se oppitunnista. Tyyli on sama vanha huonoksi havaittu, eli pelkkiä kommentteja vailla minkäänlaista kronologista järjestystä, järkeä tai sen kummempaa. Vaikka kaiju-elokuvat on mielletty japanilaisiksi tuotannoiksi, on myös saarivaltion ulkopuolella tehty paljon genreen istuvia tuotoksia. Olen itse liittänyt ne tähän ploki-raapaisuun, koska olen ilkeä ihminen.
Pyytäkää kulttuuriministeriltä kaljarahaa, niin yritän kirjoittaa Teille historiikin kaijusta.
The Giant Claw (1957)
Fred F. Sears ehti IMDb:n mukaan ohjaamaan yhdeksän vuoden sisällä kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä elokuvaa, joiden taso on varmasti huikea, mikäli ne ovat yhtään The Giant Clawin kaltaisia. Tätä typerämpiä kaiju-filmejä nimittäin tulee vastaan aniharvoin. Aluksi hämmästellään pitkän, muttei kuitenkaan pitkästyttävän tovin taivaalla havaittua UFOa, joka paljastuu miksipä muuksi kuin jonkinlaiseksi valtavaksi, muinaisissa legendoissakin mainituksi kuolemaa tuovaksi jättiläislinnuksi. Eipä aikaakaan, kun tuo kauppakeskuksen kokoinen siivekäs jo napsii hyvin tökeröissä trikkikuvissa nokkaansa ihmisiä ja nappaa suuriin kynsiinsä leikkijunan raiteiltaan.
Käsittämätöntä läppää keskenään heittävien ihmisten pelastuspartio päättää kostaa tipulle ampumalla sen munat täyteen reikiä, mistä monsteri tietenkin suuttuu. Sitten otetaan vielä mittaa siitä, kukan on mies ja kuka hansuhanhi, ennenkuin peto tipahtaa selälleen mereen, naamallaan sama absurdin ilkeä ilme, joka sillä on ollut koko leffan ajan. Muistinhan mainita siitä, että – jonkinlaiset flashbackit vuoden 1997 hirvittävään Search for the Beastin isojalkaan ulkoiselta olemukseltaan tuovan – otuksen liikutteluun käytetyt narut näkyvät suurin piirtein jokaisessa bd-julkaisun kuvassa?
Hulvatonta törkyä ainakin sen pohjalta, että nauroin elokuvalle yksikseni selvin päin, tylsistymättä oikeastaan kertaakaan sen keston aikana.
Benemoth the Sea Monster (1959)
Brittiläisessä jättiläishirviöelokuvassa ydinkokeet herättävät Godzillan juonen mukaisesti merenpohjasta valtavan radioaktiivisen dinosauruksen. Otus on ristitty Raamatun benemothin mukaan, mutta näyttää enemmän joutsenliskolta kuin ilmestyskirjan pedolta (vaikkei Loch Nessin hirviöstä siis juuri ole filmattu kuvitelmia, ei hätää: Benemoth the Sea Monster sopii kaikille Nessien faneille vallan passelisti!) .
Elokuvassa ei tapahdu juuri mitään ensimmäisten kolmen vartin aikana, ainakaan jos tapahtumisella tarkoitetaan pienoismallitalojen tuhoamista. Porukka lähinnä mietiskelee ja jupisee keskenään, raapien aina satunnaisesti otsaansa. Vaikka muutamat kohtaukset tiivistävät tunnelmaa hivenen, kuten esimerkiksi rannalta löytyvät valtavat jalanjäljet, on tämä osio liian pitkä ja kohtaukset, joissa hirviö ensimmäisen kerran nähdään ennen sen kunnollista esiintymistä, tehty sen verran vähän sinne päin -tyylillä, ettei niistä tahdo saada mitään tolkkua. Pisteet onneksi nousevat kuin sähisevän kissan häntä siinä vaiheessa, kun tämä pikkubudjetilla ja stop-motionilla toteutettu hirmu viimein saadaan nousemaan Thames-joesta ja tuhoamaan Lontoota urakalla. Tehosteet ovat hellyyttävän kömpelöitä ja lopputulos tuo mieleen lasten leikit lelujensa parissa – vain ja ainoastaan kaikessa hyvässä! Ihan sitä vanhakin tässä nuortuu! Hauskana kikkana benemothin tuhoamista joudutaan suunnittelemaan tarkkaan sen levittämän ydinsäteilyn vuoksi, minkä uhreiksi ihmiset elokuvan aikanakin joutuvat.
Ilman tyhjäkäyntiään kyseessä voisi olla todellinen merkkiteos camp-hupailujen lajissa.
Godzilla vs. Gigan (1972)
Toho-yhtiön Shova-kauden (hamasta alusta aina kasarin lopulle kestänyt periodi) Godzillat alkoivat nopeasti edetä tieteiskauhusta lasten fantasiatoiminnaksi. Päähirviö Godzilla/Gojira muuttui Tokiota tallovasta, atomipommin nostattamasta katastrofista Japania muilta hirviöiltä suojelevaksi isosilmäiseksi ja tanssivaksi sankariksi, joka sai lopulta seurakseen kotiinsa Hirviösaarelle lauman muita monstereita ja kaiken kukkuraksi vieläpä pojan, Miniran. Mukaan tuli myös avaruuden valloittajia, jotka toivat mukanaan hahmon arkkiviholliseksi muodostuneen kolmipäisen lohikäärmeen Kingu Ghidorahin.
Godzilla vs. Gigan pelaa tutuilla panoksilla, eli leffasta löytyy saastuneelta planeetaltaan (eko-ongelmiin viitattiin myös sarjan parhaisiin kuuluvassa osassa Godzilla vs. Hedorah, jossa terrorisoijana nähtiin ”savusumuhirviö”…) saapuvat muukalaiset, jotka yrittävät painaa maapallon polvilleen Ghidorahin ja Gigan-nimisen koukkukätisen nokkahirviön kanssa. Godzilla tietysti pistää kampoihin kaverinsa Anguirusin kanssa ja loppu on oikeaa hirviöiden telmimistä tantereen tömistessä ja ötököiden mätkähdellessä.
Elokuva sisältää IMDb:n mukaan kohtauksia aiemmista elokuvista (itse en pysty muistamaan, että joku kuva olisi ollut erityisen tuttu) ja siinä nähdään myös ensimmäistä kertaa Godzilla vuotamassa verta. Koska katsoin sarjasta kaikkiaan kolme osaa viikon sisällä, en itse asiassa ole 100-prosenttisen varma, missä näistä lopulta tapahtui mitäkin, mutta mielestäni tämä oli se leffa, joka sijoittui myös osittain Godzilla-aiheiseen teemapuistoon – mikä tietenkin toi etäisesti mieleen Jurassic Parkin!
Godzilla vs. Megalon (1973)
Jasså, tämä osa taisi olla hieman edellistä tylsempi. Alussa on melkoisen paljon odottelua, jonka aikana juteltiin Lemurian ja Mun kaltaisista kadonneista mantereista. Roistot murtautuvat taloihin ja ajavat takaa utelevaa naskalia, sitten merenpohjassa asuvat pirulaiset päättävät kostaa maan kamaran väelle ja laittavat näiden piinaksi hirviöitä – tai jotakin tällaista, mistä helvetistä sitä enää muistaisi? Mukana tomupilven nostattamisessa oli myös metallikuorinen robotti, mikä puolestaan petaa jotakin seuraavaa osaa varten, jossa Godzilla lähtee tukkanuottasille pahemman versionsa Mechagodzillan kanssa. Sanotaanko näin, että Godzillasta jotain epäinhimillistä viehtystä löytävä pystyy katsomaan myös tämän osan, muut saavat aika varmasti verta ja visvaa tihkuvia patteja.
Jättiläishirviöiden kaksintaistelu (1974)
Viikon kolmas Godzilla alkoi tarpeeksi kauan edettyään tuntua jopa edellisiä huonommalta esitykseltä. Avaruusolennot ovat jälleen kerran haastamassa riitaa ja Godzilla ottaa iisisti Hirviösaarella. Alieneilla on tällä kertaa apunaan paha MechaGodzilla, joka on kuin Godzilla, mutta osaa tarpeen tullen muuttua metalliseksi. Kaikki on masentavaa, juuri sopivasti kokkauksen oheen sopivaa matelua, mutta luojan lykky: leffa ottaa lopulta viimeisen muutamankymmenen minuutin kohdalla maata jättimäisten jalkojensa alle, trooppisen saaren ihmisten herättäessä palvomansa karvaisen ja luppakorvaisen demonipatsaan (uusi suosikkikaijuni) henkiin – milläpä muulla, kuin laulamalla sille oikeastaan aika hyvältä kuulostavan ja minuuttikaupalla jatkuvan iskelmän. Myös kuolleeksi uskottu Godzilla ryntää paikalle ja taivaalla lentelee dinosaurus. Tästä on hyvä laittaa päälle sarjan ehkä siistein lopputaistelu, joka on yhdistelmä roiskuteltua verta, ammattivapaapainia ja ilmojen halki psykedeelisesti sinkoilevia sateenkaarisäteitä. Tälle kaikelle hurratessani olin jo unohtanut, miten heikko esitys se ensimmäinen tunti oikeastaan oli.
Palataan asiaan osalla kaksi, kun olen saanut katsotuksi seuraavat genren helmet. Siihen asti: pysykää pommisuojissanne!
