DocPoint ja muut vastaavat siirtyvät verkkoon, mutta sehän ei estä elokuvafestivaaleja parhaassa järjestämästä, vaikka sitten parhaassa piraattihengessä.
Dokumentteja on aina mielenkiintoista katsella – paitsi silloin, jos ne ovat kaksituntisia kyhäelmiä nuoren popparin äänenmurroksesta ja siitä, että kaikki jotka eivät pidä hänen taiteestaan ovat vain oikeasti kateellisia. Koska elokuvasarjojen kuratoiminen on sekin monesti melkein yhtä hauskaa (joskus jopa hauskempaakin), kuin niiden itse filmien katseleminen, tartuimme täällä salomailla pässiä sarvista ja päätimme pitää omat elokuvajuhlamme Transnitrian syrjäseuduilla pahvisessa elokuvateatterissamme Ukko Kinolassa, arsenaalinamme banaanilaatikollinen beta-cameja, vhs:iä ja 16-millisiä. Luvassa siis parisen viikkoa epäsäännöllisesti esitettyä dokumenttia vailla järkeä tai tolkkua ja näytöksiä vailla pääsylippuja, tekijänoikeuskorvauksia tai oikeutta reklamaatioihin.
Kreivi Docula,
festivaalipäällikkö
Tällainen kutsukirje kolahti Kuvaputken toimituksen postilaatikkoon tässä eräänä lopputalven päivänä, aikana ennen kevättä, jäästä kimaltelevia katuja ja sadepilvien sekä plussan mukanaan tuomaa loskakeliä. Paljasjalkainen toimittajanne pakkasi siis mukaansa passin, hammasharjan ja hassun hatun, rullasi itsensä persialaismaton sisälle, pisti päälle tukun postimerkkejä ja kolmannen luokan koronarahtina kohti Euroopan rajoja katsomaan, mistä helvetistä tässä kaikessa oikein on kyse. Matkaraporteille viitataan kintaalla, mutta ohessa pari ajatusta niistä filmeistä, jotka reilun 500 näytöksen valikoimasta ehdimme katsastaa.
Avauselokuvana toimi pentuna usemmat kerrat nähty Michael Mooren Bowling For Columbine, vuoden 2002 dokkari jenkkien asehulluudesta ja Columbinen koulusurmista. Vaikka olen samaa mieltä monista leffassa esitetyistä asioista, kuten siitä miten pöyristyttävää on jeesustella omien rajojen sisällä tapahtuvista väkivallanteoista samaan aikaan, kun armeijan pojat pistävät- sairaalaa ja koulua myöten – kaukaisen maan kansalaisten niskaan pommia niin että heikompaa hirvittää, ei Mooren tapaa tehdä dokkaria voi kovin pitkälle arvostaa, ainakaan jos lopputuloksesta lukee hieman enemmän infoa. Ohjaajan kerrotaan vääristelleen leikkauspöydän ääressä materiaaliaan mielin määrin, heitelleen sekaan epäfaktoja, suoranaista valehtelua ja muutenkin trimmanneen kokonaisuutta oman agendansa mukaiseksi.
pasifismi ja vasemmistohenkisyys ovat toki tärkeitä asioita (Eri mieltä oleva ilmoittautukoon Nervanderinkadulla keskiviikkoaamuna kello 6: luvassa uudelleenkoulutusleirin iloista arkea UKK-puiston lumien ja kesällä hyttysparvien keskellä. Mukaan pientä evästä ja pitkät kalsarit), mutta paitsi että vilpillisyydestä kiinni jääminen tekee pelkkää hallaa omalle asialle, ihmettelen myös syvästi sitä, miksi tällaiseen ylipäänsä piti sortua? Amerikkalaisten asehulluudesta ja innosta ratkaista asiansa väkivalloin (MC Puhuvan Pään sanoin iso käsi vain uransa näyttävästi aloittaneelle koko maailman jäätelöpresidentille) saisi jo ihan niine hyvineen paljon puhuvan tietopaketin, kun taas Bowling For Columbinessa on selkeästi etsitty viihteellisyyttä, yksipuolisuutta, skandaalinhakuisuutta ja ylipäänsä mahdollisimman sensaatiomaista lopputulosta. Sitä en kiistä, etteikö lopputulos olisi pakettina hyvin etenevä, viihdyttävä ja vaikutuksen tekevä, mutta kuten sanottua, tarkoitus ei aina pyhitä keinoja. Mikäli Moore olisi pyrkinyt rehellisyyteen, voisi kyseessä olla pieni mestariteos.
Seuraavana oli vuorossa paljon hehkutusta saanut ja sen myötä kiinnostaa alkanut Amy, dokumentti 27-vuotiaana itsensä päihteillä tappaneesta muusikko Amy Winehousesta. Leffa antaa hyvän kuvan raadollisesta viihdebisneksestä ja siitä, kuinka tuo lihamylly jauhaa ihmisen loppuun, lopulta vain sylkeäkseen tämän luurangon jämät kompostiastiaan. On surullista katsella, kuinka epäkaupallinen, lahjakas ja omalle asialleen omistautunut, muutenkin ongelmien riivaama artisti alkaa saada menestystä, joka muuttaa hänen elämänsä hiljalleen ihmisten viihdenälkää tyydyttäväksi julkiseksi helvetiksi, jota jaksaa lähinnä pitämällä nuppia turvoksissa. Asiaa ei ainakaan auta, jos taipumusta tuohon turruttavaan olotilaan on löytynyt jo ennen suursuosiota.
Dokumentissä iljettää eniten se, miten muut kohtelivat Winehousea, jolle ei heru todellista kunnioitusta tai ihmisarvoa kovinkaan monelta henkilöltä. Tämän isä ja poikaystävä näyttäytyvät pelkkinä verta imevinä iilimatoina, jotka tulevat kuvioihin mukaan työntämään päätä pinnan alle vasta siinä vaiheessa, kun huomaavat hyötyvänsä siitä itse. Levy-yhtiöissä painostetaan tekemään töitä uran eteen vaikka jaksaminen olisi finaalissa, journalismin paskakärpäset alkavat räpsiä salamavalojaan ja käydä iholle heti ulos kadulle astuessa ja sitten kun tulee mokailtua, tehdään tästä julkinen vitsi televisiossa ja lehdissä – niissä samoissa medioissa, jotka osaltaan ovat hajoamistilan luoneet.
Aika apaattisen olon jättävän dokkarin mielenkiintoisia puolia oli myös se, että huomasin itse asiassa pitäväni artistin ensimmäiseltä levyltä soitetuista biiseistä, joihin taisinkin tutustua tässä yhteydessä ensimmäisen kerran.
Tämän jälkeen oli tuplanäytös, jossa esitettiin kaksi Les ”Burden of Dreams” Blankin lyhyehköä ruokadokumenttia. Alkukuvana nähty puolituntinen Yum, Yum, Yum! A Taste of the Cajun and Creole Cooking of Louisiana (1990) kuvaa nimensämukaisesti syvän etelän keittiötä. Ajattelin että tästä tulisi ihan hullu nälkä, mutta oikeastaan kuolleiden eläinten katselu sai vain kurjalle päälle, vaikka leffa muutoin olikin mielenkiintoinen ja pidän Blankin tavasta tehdä dokkaria. Jälkimmäinen, Garlic Is as Good as Ten Mothers (1980), ei sekään jättänyt kylmäksi: paitsi että tämä ylistyslaulu vitlökille piti otteessaan koko 50 minuutin kestonsa ajan, oli kohtaus, jossa porsaat juovat valkosipulia popsineen emakon maitoa ja pian löytyvät itse täytettyinä vadilta, aidosti hirvittävä. Sikäli hyvän vastakuvan tuo dokumentissa nähty juliste, jossa nauravat ravut istuvat kukkuroillaan olevien ihmisvatien ääressä keskustelemassa siitä, kuinka maukasta on imeskellä näiden päitä. Valkosipulifestivaaleja, -historioitsijoita ja -aktivisteja piisaa, ja Werner Herzog käy nakkaamassa pari sanaa Nosferatusta. Leffan jälkeen oli vielä pakko laittaa kyseisin antimin varustettu voileipä yöpalaksi vampyyreita torjumaan.
Festarit jatkuivat The Mystery of D.B. Cooperilla (2020), joka brittiläisyydestään huolimatta tuntui paikoitellen hyvin jenkkiläiseltä. Mystisestä lentokonekaappari D.B. Cooperista, joka kidnappasi ilmabussin räjähdepanos aseenaan ja sitten hyppäsi lunnasrahojen kera marraskuisessa yössä laskuvarjolla keskelle washingtonilaista metsää jäämättä koskaan kiinni, kertovan elokuvan alkupuoli on suorastaan sietämätön. Paitsi että kaikki on dramatisoitu viimeisen päälle, on tapahtumien teennäinen uudelleenlavastaminen yksi itseäni dokumenteissa eniten vituttavista asioista, eivätkä patasurkeat näyttelijät ainakaan tuota asiaa helpota. Kameran eteen raahataan myös joukko ihmisiä, jotka vaahtoavat tietävänsä, kuka D.B. Cooper oli ja latelevat pienen pilvenpiirtäjän kokoisen kasan todisteita väittämänsä tueksi. He tuntuvat itse olevan vakuuttuneempia tarinoistaan, kuin juttuja kuunteleva katsoja.
Onneksi leffa saa lisäpuhtia loppua kohti edetessään, kääntyessään liki päälaelleen. Se mikä alkoi hyvin itsetarkoituksellisena roskana, jollaista joku Jim-kanava voisi esittää, ryhtyy kaikessa rauhassa kyseenalaistamaan tätä samaista sensaationhakuisuutta. Hyvä esimerkki on vaikkapa jakso, jossa jokaiselta totuuden kertoneelta kysytään peräkkäin, onko tämä varma että juuri hänen Cooperinsa on aito. Tällöin osa suorastaan suuttuu ja jokainen vannoo suurin piirtein käsi Raamatulla, että järkikin jo sanoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Tässä vaiheessa katsoja voikin pitkälti tehdä omat johtopäätöksensä siitä, miten vakavastiotettavia moiset raflaavilla aiheilla mehustelevat kohudokkarit ja niihin päässeiden henkilöiden lausunnot ovat. Yksi asuntoautossa skutsissa elävä äijä heittää legendaa siitä, miten helppoa ihminen on saada uskomaan haluttua asiaa pönkittäviin kiistattomiin faktoihin, jotka mieli sitten järjestää omaa uskomusta pönkittämään. Sama mikä pätee D.B. Cooperin tapaukseen, on sovellettavissa moneen salaliittoon, joiden puolestapuhujat puhuvat helposti kuuntelijan suohon. Silti sanojen tukena oleva materiaali ei tarkemmalla tutkimisella enää vaikutakaan niin aukottomalla, kuin asiastaan varman puhujan suusta kyseisellä hetkeltä kuultuna.
Ja kaikkihan sitä paitsi tietävät, että oikeasti isojalka puri D.B.:tä, joka tämän jälkeen muuttui myös itse sasquatchiksi. Leffan alkukuvana pyöri Jean Painleven The Fourth Dimension (1937).
Crossing the Line (2006) oli puolestaan Daniel Gordonin kolmas Pohjois-Korea-aiheinen dokumentti. Tällä kertaa keskitytään Suuren johtajan demokraattiseen kansantasavaltaan loikanneisiin yhdysvaltalaisiin sotilaisiin, erityisesti James Dresnokiin. Mies kertoo syitä tempulleen ja päällimmäisenä motiivina teolle tuntuu olleen se, ettei hän kokenut kotimaassaan olevan enää mitään elämisen arvoista, joten sama sitten testata millaista on rajan toisella puolen. Propagandakuvissa poseeraaneita poikia alkoi myöhemmin kaduttaa ja nämä hakivat turvaa Neuvostoliiton suurlähetystöstä, jossa kuitenkin käskettiin sopeutua uuteen elämään. Näin myös tehtiin, miesten perustettua maassa perheet, esiinnyttyä ulkomaille suunnatussa propagandassa ja saatua myös rooleja pohjoiskorealaisten elokuvien valkoisina pahiksina.
Vaikka Dresnok vannoo kameran edessä kohtelun olleen Pjongjangissa hyvää, katsoja suhtautuu sanohin skeptisesti, sillä työläisten paratiisin sananvapaustilanne tuskin antaa vaihtoehtoja kovin kriittisille puheenvuoroille. Näitä kuullaan maasta lopulta perheineen pois päässeen toinen loikkarin, Charles Jenkinsin suusta. Leffassa sivutaan maan rasismia, ulkomaalaisten kidnappausta, suurta nälänhätää ja sähköpulaa, joiden vastapainona nähdään ”arkista” kuvaa Dresnokista ja tämän perheestä (sanon ”arkista” siksi, ettei Kiminmaan medialle järjestämän teatterishown aitoja hetkiä osaa erotella kuvausryhmää varten käsikirjoitetuista) esimerkiksi koulussa, eväsretkellä ja kalassa.
Ehkäpä juuri otokset lihonneesta, metallihampaisesta Dresnikistä onkimassa korealaisten guppejen kanssa vain ajan tappamiseksi saastuneelta näyttävästä joesta ja sen jälkeen dokatessa lääkärin varoituksesta huolimatta näiden kanssa jotain pontikkaa sillan alle kyhätyllä nuotiolla, saavat ajattelemaan eniten: nuoruuden pikku toilailuilla voi olla pirullisen kauaskantoiset seuraukset. Johtotason luottamuksen aiemmilla dokkareillaan saanut Gordon ei muistaakseni ollut enää Crossing the Linen jälkeen toivottu henkilö maassa. Alkukuvana toimi tällä kertaa Jean Painleven Similarities Between Length and Speed (1937).
Relics: Einstein’s Brain vuodelta 1994 oli puolestaan kaikessa surrealistisuudessaan hervoton. Kuulin BBC:n tuottamasta leffasta lukiessani joskus vuosia sitten Neil Hartwickin Filmihullussa julkaistun kirjoituksen, jonka hän päätti kannustamalla lukijaa katsomaan kotitehtävänä tämän kyseisen teoksen.
Tunnin mittaisessa omituisessa filmissä japanilaisessa yliopistossa työskentelevä ja Albert Einsteiniä vuosikymmenet tutkinut professori Kenji Sugimoto, joka vaikuttaa akateemista tutkijaa ennemmin sketsihahmolta, lähtee assistenttinsa kanssa Yhdysvaltoihin halunaan nähdä kotimaansa ydinpommittamisen mahdollistaneen neron aivot. Helppona nakkina pidetty reissu vetää siksakkia halki Jenkkilän, liki kielitaidottoman proffan sönkätessä ihmisille niitä paria sanaa, jotka töks töks -enklannillaan osaa: ”Einstein’s brain, thank you!” Ehkä hämmentävintä on se, että mukana oleva apulainen kommunikoisi kielellä hyvin luontevasti ja virheettömästi, mutta avaa suunsa ainoastaan pakosta silloin, kun toinen osapuoli ei käsitä edes sinnepäinkään, mitä professori oikein yrittää sanoa.
Paljoa parempia eivät tunnu olevan kyselyn kohteeksi valikoituneet, jotka ovat vähintään yhtä kujalla. Sattumalta erään samannimisen, mutta kuitenkin väärän tyypin vaimo on tohtori, yksi väittää haun alla olevan (mutta lopulta hyvin elossa löytyvän) miehen olevan kuollut, joku ei suostu vastaamaan uteluihin vaan alkaa selittämään jotain ihan muuta legendaa, mihin kärsimätön Japanin vahvistus yrittää huutaa päälle ”Yes yes but can I see his brain? BRAIN!” ja lopulta kun aivot löytyvät… ne ovat yliopiston laboratorion varaston tai museon kokoelmien sijaan suurin piirtein vanhan strabun sängyn alle tungetussa pahvilaatikossa formaldehydipurkeissa. Sugimoton liki orgasmin partaalle kohoava kliimaksi on käsinkosketeltavaa ja suurin mitä vittua -tilanne syntyy tämän kysyessä, voisiko hän kenties saada hieman aivoja mukaansa Japaniin. Hmmm, jaa… tottahan toki saat! Ukko leikkelee vieraalleen ylivertaista kaalia puupöydällä samalla, kun Sugimoto yrittää huitoa kärpäsiä pois aarteensa kimpusta. Lopulta kadonneen aarteen metsästäjä juhlistaa voittoaan laulamalla kansasilaisessa baarissa karaokea aivopurkki kourassaan ja matkustaa takaisin Nousevan auringon maahan samainen puteli käsimatkatavaranaan.
Myös tätä ennen katsottiin alkukuva ja myös tämä oli Jean Painleven tuotantoa. Tällä kertaa asiaa ajoi The Love Life of an Octopus vuodelta 1967.
Palataan asiaan seuraavalla kerralla festariraportin toisen osan muodossa.
