Kuussa asuu jänis, joka nuijii mochitaikinaa.
Sain viimein katseltua YouTubesta Jim Morrison -leffan HWY: An American Pastoral (1969), jossa oli kamala kuvanlaatu, heikko ääni ja kaiken huippuna aikajana ruudun alalaidassa. Sikäli pieni hinta siitä, että tämän avantgarde-haahuilun näkeminen lienee muuten haastavaa. Sitä en tiedä mitä tästä kokemuksesta sitten kostuin, muuta kuin että voin nyt sanoa nähneeni 50 minuuttia Jimboa harhailemassa erämaassa, pomppimassa auton päällä, liftaamassa, toljottamassa graffiteja kaupungissa ja pistäytymässä baarissa. Taustalla lienee erään liftarimurhaajan tositarina ja myös leffassa annetaan ymmärtää päähenkilön tappavan kuskin sekä ottavan tämän kaaran käyttöönsä. Aika mitäänsanomaton esitys, etenkin elokuvakorkeakoulun käyneeltä Morrisonilta. Ray Manzarek taisikin raivota juuri näistä esityksistä omaelämäkerrassaan, että vähän enemmän kyllä odotettiin.
Jouduin myös vastoin tahtoani uusintakatselemaan elämänhalut imevän agenttiparodian Johnny English, jonka näin tuoreeltaan silloin joskus vuoden 2003 tienoilla ja josta en pitänyt silloinkaan. Stereotypiset hahmot ja laimeat vitsit ovat niin väsynyttä jämätasoa, että on vaikea uskoa tämänkin saaneen pari jatko-osaa. Muistan myös nähneeni piispan perse -vitsin jo aiemmin jossain elokuvassa, jossa joku toinen koheltaja yritti yleisön edessä puunata pois tämän ahterissa ollutta syntymämerkkiä, mutten saa päähäni kyseistä leffaa (jostain syystä Leslie Nielsenin naama pyörii mielessäni…). Oli miten oli, Rowan Atkinson hukkuu paskaan ja John Malkovichista ollaan leipomassa kuningasta. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta jos vaihtoehtoina olisi valita vain tällaisten suuren yleisön viihdyttäjien väliltä, katselisin varmasti elokuvia yhtä paljon kuin televisiota, eli maksimissaan kerran-pari vuodessa ja silloinkin vasten tahtoani.
Niin ikään samasta syystä kuin Jussi Engelsmannin näin myös uusiksi mestariohjaaja Ron Howardin adaptaation mestarikirjailija Dan Brownin mestariteoksesta Da Vinci -koodi (2006). Populistista, möllilaumoille huonosti tehtyä törkyähän tämä oli ja kieltämättä myötähäpeä nosti päätään niin monet kerrat filmin aikana, että herra varjele – tietokoneanimaatiosta, yksinkertaistamisesta, totaalisen epäuskottavasta juonesta, tarinankuljetuksesta sekä ärsyttävien hahmojen kehittelystä, Tom Wanksin hämmentyneestä pallinaamasta, siitä ettei kaiken valmiiksi pureskeleminen, jotta jokainen massasta varmasti ymmärtäisi, vielä riitä, vaan että se sössö täytyy veilä syöttää lusikalla kuin pikkulapselle (”Prrrrr, suukki auki, cgi-lentsikka tulee!”). Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä: ”Temppeliritarit pidätettiin 13.10.1307, perjantaina…” ”Perjantai 13. päivä!”
Siitä huolimatta, että elokuvallisilta arvoiltaan Da Vinci -koodi on rehellisesti ajateltuna lähellä yhtä tähteä, on elokuva ollut itselleni eräänlainen pikku pahe, jonka seurassa olen viihtynyt irstaalla tavalla kaikkiaan kolmen katselukerran verran. Olen diggaillut öisistä kuvista, pimeistä turistinähtävyyksistä, Indiana Jonesiin verrattavissa olevasta legendan vääntämisestä, ajoittaisesta Yhdekännen portin suuntaan flirttailusta ja pöhköstä escape room -henkisestä arvuuttelusta, minkä ohella 140 minuuttia ovat ehkä tuntuneet monesti vaivaannuttavilta, mutta eivät missään nimessä puuduttavilta tai vihaa nostattavilta. Harmitonta suuren budjetin naiivia törkyä, joka ajaa asiansa siinä roolissa mihin se on tuotettu. Liekö seuraavaksi Enkelien ja demonien uusintakatselun aika?
Tappajamekosta kertova In Fabric (2019) meni hieman ohi, sillä sain vieraita. Yritin silti keskittyä siihen parhaani mukaan, mutta voinen todeta lähinnä, että tässä oli alapäästään verta vuotanut mallinukke ja vastasyntynyt vauva, joka näytti keskisormea. Hyvää meininkiä siis. Myöhemmin goreohjaajana paremmin tunnetuksi tulleen Teruo Ishiin osittain ohjaama Evil Brain From Outer Space (1966) tuli katsottua kyseisen visiitin puitteissa heti perään ja tässä välissä se vähäkin järki tuntui katoavan kaikesta täysin. Batman-tyyliset trikoopellet tanssivat ja jonkinlainen vampyyrihampainen hirviö, jonka napaan on piirretty silmä, käy riehumassa pahiksen roolissa. Hauskinta leffassa oli sen tahaton huonous, esimerkiksi tappeluissa tyyppien suorastaan pompatessa portailta maahan jo ennen kuin vastustaja edes osuu näihin. Hieno hetki oli myös kohtaus, jossa em. demoni syöksyy ulos kerrostalon ikkunasta jonkinlainen jämäsankari perässään. Myös lentoskenet taivaan halki ovat eeppisiä ja itseäni huvitti vieraani vakava kommentti siitä, miksi näyttelijät ovat suostuneet tekemään tämän elokuvan.
Valkokankaan lemmikit (2001) tuli katsottua monen muun selkeästi normaalien leffamieltymysteni joukosta erottuvan nimikkeen tavoin töiden puitteissa ja aikamoista tuubaahan se oli. Leffan pointtina on irvailla Hollywoodin kiiltokuvakulisseissa tapahtuvaa vähemmän hehkeää narsistista, raakaa ja surkuhupaisaa elämää, mutta heikoilla mennään, jos tyylikeinona on se sama Hollywood-sovinnaisuus, mille halutaan hirnua.
Huumori on paria onnistunutta vitsiä (alun romkomkooste kyllä nosti hymyn huulille ja jostain syystä itseäni alkoi loppua kohti huvittaa myös macholatinon hätääntynyt todistelu miehuudestaan) lukuun ottamatta laimeaa, ja absurdista viihdebisneksestä itsestään löytyvän mustan komiikan sijaan kirjoittajat ovat luottaneet mm. sen voimaan miten hauskaa on, kun etumuksestaan kaktuksen piikkejä nyhtävä tähti vaikuttaa runkkaavan tai isokokoinen koira nuolee pr-miehen sukukalleuksia. Uskottavuuskin on jossain kaukana, sillä kukaan tuskin ottaa vakavasti Oscar-palkittua huippuohjaajaa, joka leikkelee kokeellista kymmenien miljoonien dollarien elokuvaa mökissään kaikella yksinoikeudella – ja siinä vaiheessa, kun tätä mestaria verrataan Steven Spielbergiin, aloin katsojana pohtia, ymmärränkö minä nyt tämän kaiken jotenkin tahallani väärin.
Lopussa tietenkin opitaan elämästä, ollaan viimein aitoja, pidetään koskettavia puheita median edessä ja kaikki taputtavat. Voi Jussi Ristus. Silti on pervertikkona myönnettävä, että omalla tapaa aivot ainakin tuulettuivat tätä toljottaessa melko hyvin – johtuneeko kolmannelle viikolle jatkuvasta alkoholilakostani, että kaali alkaa hakea etanolin puutteessa euforiaa muista sisäänsä pääsevistä myrkyistä?
Renny Harlinin Devil’s Passista (2013) voisi todeta sen verran, että Djatlovin solan onnettomuudesta innoituksensa saanut filmi on mitäänsanomaton Blair Witch -kopio lumen peittämässä vuoristossa siihen saakka, kunnes Klonkku kumppaneineen saapuu estraadille, kiinnostava mysteeri häpäistään härskeimmän kautta ties millä teleporttiteorioilla ja Devil’s Passilla on kunnia vajota huonoimpien tähän saakka näkemieni Harlin-elokuvien joukkoon yhdessä Deep Blue Sean ja Manaaja: Alun kanssa. En vain käsitä tätä found footage -buumia, kun itse olin jo toisen näkemäni genren leffan, [Rec]:n kohdalla sitä mieltä, ettei sama idea toimi kahta kertaa. Leffassa nähtävä pulisonkinen leukapartamies sai vilkaisemaan valmistusvuotta DVD:n takanakkesta toistamiseen.
Erik Häkkisen ohjaama vuoden 1964 Harha-askel on jälleen yksi elokuva selkeästi asiallisilla tarkoitusperillä, mutta jolle ei silti pysty antamaan puutteitaan ja niiden tuomaa sietämätöntä olotilaa anteeksi. Duunarimies kyllästyy lasten itkuun ja lähtee ryyppäämään tiliään, vikitellen siinä samalla vaimoonsa kyllästyneenä kohtaamiaan pimuja. Takaumana nähdyn reissun aikana heilutaan satamassa, kapakassa, yksityisasunnoissa ja lopulta putkassa, jossa vanha juoppo opettaa miehelle pari tärkeää asiaa elämästä. Sanoma – perhe ja fyysinen terveys ovat viinaa tärkeämpiä ja elämään voi hakea sisältöä muualtakin kuin pullosta – tuodaan katsojalle selväksi suorasanaisella saarnalla, näyttely on pahimmillaan onnetonta (erityisesti virnuileva viinatrokari ja vaimo ahdistavat suorituksillaan) ja jälkiäänitys ei sovi kuvaan sitten millään. Lopun saunomiskohtaus yhdessä paremman puoliskon kanssa on ilmeisesti tarkoitettu miehiseksi herätteeksi, mutta ohjattu niin kiusaannuttavasti, että katsojan mieleen nousevat kiehtovat ajatukset koskevat lähinnä kameran tallentamalla suurella muovikauhalla saatavia löylyjä.
Hiljainen amerikkalainen (2002) vaikuttaa aluksi keskinkertaiselta, eksoottisiin maisemiin sijoitetulta kolmiodraamalta, mutta ottaa edetessään hieman pökköä pesäänsä. Vietnamin ranskalaismiehityksen viimeisiin vuosiin ja siirtomaahallintoa vastaan käytyyn sotaan sijoittuvan elokuvan aihetta ei ole käsitelty elävänkuvan puitteissa liikaa ja leffa pyrkii näillä avuin myös hieman pohjustamaan Vietnamin sodan syitä. Vaikka repliikit ovat pitkälti dramatisoituja, löytyy niistä myös järkeä, esimerkiksi vietnamilaisen naisen edustaessa Michael Cainen esittämälle vanhalle papalle niin ikään hyväksikäyttöä (jonka tosin annetaan ymmärtää lavenevan aidoksi rakkaudeksi, jotta päähenkilö ei jäisi lurjuksen tasolle) ja amerikkalaisagentille suojelun kohdetta, jota tämä avuntarjoaja kohtelee lähes yhtä holhoavasti kuin pientä lasta. Vuorosanojen välistä kuullaan selkeää kritiikkiä siitä, ettei kukaan halunnut kysyä Vietnamin kansalta, mitä se itse halusi, koska valinta olisi kuitenkin ollut väärä. Lopun dramaattinen kerronta ärsyttää, mutta lopputulos on kaikesta huolimatta ihan katsottava, joskin arvattavasti myös nopeasti unohtuva kommentti muiden maiden asioihin puuttumisesta.
Jos Kiss of the Dragon (2001) on ollut jonkun mielestä tarkoitus ottaa vakavasti, onnea vaan hänelle loppuelämään. Kyseessä on niin itsetietoista, kieli poskessa tehtyä ryönäämistä ryönäämisen ilosta kasarin toimintapommien hengessä, että voi hyvää päivää. Jo peruskuviot ovat täysin käsittämättömiä Jet Lin esittämän stereotyyppisen, supermiesmäisen kiinalaispoliisin tullessa tapaamaan ranskalaiskollegoitaan ja todistaen heti ensimmäiseksi näiden murhaavan jonkun näyttävällä karatepotkulla. Tämä ei tietenkään saa edes kulmakarvaa nousemaan ja kohta ollaan lavastettuna parista muusta henkirikoksesta maan etsityimpänä ihmisenä. Pahat ovat Kiss of the Dragonissa hyperpahoja, jotka tappavat väkeä liukuhihnalta kuin videopelissä, hakkaavat naisia, syövät lapsia ja repivät paitansa päältä voidakseen esitellä öljyttyjä lihaksiaan. Juoni ja hahmot ovat ohuempia kuin hämähäkinseitti ja kaiken tarkoituksena on vain ja ainoastaan edetä yhdestä tappelukohtauksesta toiseen. Väliin heitetyt one-linerit ovat jo niin huonoja, että Iso-Arskakin voisi todeta löytäneensä vertaisensa vastustajan ja lopussa sankari kiduttaa oikeuden nimissä pääpahiksen hengiltä. Toisaalta mitä sitä turhaan verta tämän silmistä, korvista ja suusta lohikäärmeen suukoksi kutsutulla neulatempulla laskemaan, kun taustalle pistetty hirvittävä räp (odotan innolla esseetä Mystikalin puolustukseksi) hoitaisi kyllä saman asian. Niin roskainen elokuva, että alkaa nostattaa lähes samantapaista iloa kuin Rocky IV.
Stephanie Rothmanin The Velvet Vampire (1971) käynnistyy pariskunnan saadessa kissanristiäisissä tummalta naiselta kutsun autiomaassa sijaitsevalle talolleen. Kuvaruudun toiselle puolen selviää heti kättelyssä, ettei kaikki ole hyvin, Diane Le Fanu -nimisen emännän tuijottaessa jo ensimmäisenä iltana visiteeraajien sänkypuuhia vierashuoneen kaksipuolisen peilin läpi pääkallon ääressä ja listiessä ystävineen partasuisen mekaanikon. Kaksikko alkaa nähdä surrealistisia painajaisia, joissa lempivät keskellä aavikkoa olevassa sängyssä. Sitten esitellään tissejä, kalkkarokäärme kalisuttaa häntäänsä, muovilepakko hyökkäilee luolassa ja hautausmaan kivestä paljastuu, että Dianen aviomies on ollut kuolleena sata vuotta.
The Velvet Vampiren teho on sen unimaisessa tunnelmassa, joka rakennetaan kääntämällä vampyyrielokuvan kliseitä päälaelleen. Suurin osa leffaa tapahtuu polttavan auringon paisteessa ja goottisävelmien sijaan taustalla kuullaan rauhaisaa kitaran näppäilyä, mikä yhdessä satunnaisten painajaiskohtausten kera saa aikaan epätodellisen olon. Valitettavasti yksin tämä ei tahdo kantaa täysmittaista filmiä, jossa ei liiemmälti ihmeitä tapahdu. Välistä nähdään pehmoerotiikkaa ja pätkään mahtuu kokonaiset kaksi gorekohtausta (seivästys talikolla ja puukotus käden läpi) sekä jokunen purenta. Kun katsojalle tehdään heti kättelyssä selväksi, että Le Fanu on vampyyri, ei tunnelman kiristymisestä viitsi puhua tai leffa muutenkaan tunnu kovin jännittävältä tai mystiseltä.
Pahinta on kuitenkin näyttely ja hahmojen suhteet toisiinsa. Tyttö näkee puolisonsa kiksauttamassa Dianaa, josta oli jo alusta saakka mustasukkainen, mutta tyytyy lähinnä salamurjottamaan äijälleen, jolle antaa anteeksi tultuaan heitetyksi uima-altaaseen. Vampyyrin hypnoosia? Moni kuolema on pliisu ja lopun Teksasin moottorisahamurhat -tyylinen pakeneminen (kolme vuotta ennen Tobe Hooperin elokuvaa filmattuna) epäuskottavuuden huippu, kauhun hetkiä juuri todistaneen naisen rauhoittuessa heti saadessaan kyydin ja unohtaessaan hysteriansa. Salaa kuvattu ajojahti Los Angelesin bussiterminaalissa on jo hieman tehokkaampi, muistuttaessaan julkisella paikalla vailla poliisien ja muiden ihmisten suomaa apua kuin suoraan kiemurtelua ja hikoilua aiheuttavasta unesta repäistyltä. Tämäkin tosin vesittyy takaa-ajetun jakaessa ristit tuntemattomille, jotka ymmärtävät heti mistä on kyse ja ryhtyvät noitajahtiin vaivaantuneesti hymyillen, koska… niin, ihan vain koska. Sitten äkisti auringonvalo koituukin pelastukseksi, siitä huolimatta ettei kyseisellä tulipallolla vaikuttanut olevan mitään tehoa anemian kuningattareen keskellä kuuminta autiomaata.
Tuli vielä katsottua lautapeli-illan yhteydessä monien kehuma elokuva Kauhua Buenos Airesissa (2018). Eipä siitä sen enempää, kuin että Klonkulla ei mene hyvin.
