Jack Londonin omaelämäkerta Viinamäen mies, joka julkaistiin Suomessa aiemmin hauskemmalla nimellä ja kansikuvalla tittelillä Tuliliemen tuttavana, oli helmikuun ensimmäinen loppuun lukemani kirja. Tässä teoksessa London rähisee siitä, että liberaalina ihmisenä äänesti naisten äänioikeuden puolesta siksi, että nämä julistaisivat hänen alkoholismiaan kontrolloivan kieltolain. Avaavan luvun jälkeen London kertoo toimistaan pirun kusen parissa, aloittaen ensimmäisestä kännistään viiden ikäisenä ja jatkaen siihen, kuinka hän veti merimiesten kanssa 17-vuotiaana viskiä kuin norsu ja lopulta alkoholisoitui nimen saamisen sekä seurapiirien myötä.
Vaikka osa tarinoista kuulostaa liioitelluilta, kuultaa Londonin tekstistä vahva omakohtainen ääni siitä, miten väkinäinen ystävien kanssa tissuttelu hiljalleen muuttuu kaivatuksi asiaksi, sitten yksin harrastetuksi tavaksi ja kuinka lopulta suurin osa ajasta äkkiä ollaankin humalassa. Vaikka tarinointia on syytetty moralismin varjoon peitetyksi romantisoinniksi, paistaa kertojaäänen taustalta monesti epätoivo ja tympeys, joiden taustalta puolestaan kuuluu viinan tuoma apaattinen olotila.
Traagisuudestaan huolimatta kirja on mukaansatempaava ja sen lukee nopeasti samasta tutusta syystä, ettei nidettä yksinkertaisesti raaski laskea kädestään. Vaikka London kertoo olleensa mukana vaikka missä merimiehestä ja osterinryöstäjästä pesuladuunariin ja menestyskirjailijaan, rapisee monen jutun päältä romantiikka pitkälti alkoholinkulutuksen vuoksi – kuinka moni viinalle perso ihminen pystyykään samaistumaan vaikkapa kohtaukseen, jossa Japanin saarelle saapunut London kertoo, miten hänen piti ystäviensä kanssa mennä samoamaan läheisille vuorille, mutta matka päättyikin lähimpään kapakkaan. Onhan tämä nyt aika surullista.
Toinen maininnan arvoinen lukukokemus oli Matti Simolan ja Tuulia Sirvion toimittama Isänmaan puolesta – Suojelupoliisi 50 vuotta – tai ennemminkin sen viimeinen luku. En ala kirjoittelemaan ensimmäisistä 250 sivusta, jotka puivat laitoksen historiaa, organisaatiota, toimintaa ja vakoilutapauksia (ideologisesti melko valkoisesta näkökulmasta, puolustelitte miten päin hyvänsä), mutta Mari Kallialan kirjoittama osio ”Radikaali oikeisto – tapaus Pekka Siitoin” ansaitsee tulla nostetuksi erikseen esille, sillä omalla kohdallani se lavensi monen monituisista lähteistä vuosia ammentamaani Pekka-tietämystä ainakin jonkin verran.
Lyhyellä suomalaisen fasismin historiikilla aloittava 30-sivuinen osio käy läpi Siitoimen tarinan tämän ensiaskelista varakkaan perheen hemmotellusta lapsesta aina kirjan painovuoden 1999 paikkeille, jolloin rivologin elinaikaa oli jäljellä vielä muutama vuosi – toisin sanoen kyseessä on siitäkin harvinaislaatuinen artikkeli, että se lienee ainoita aiheestaan tämän omana aikana tehtyjä tutkimuksia.
Luku kertoo mopopoolon, kaitafilmauksen ja erilaisten huvitilaisuuksien juontamisen parissa vietettyjen nuoruusvuosien vaihtumisesta aluksi maltilliseen politikointiin Kokoomuksen ja SMP:n linjoilla, ja tämän ohella heränneestä kiinnostuksesta salatieteilyä kohtaan. Pekalla tuntui olleen vielä uransa alkupuolella tietynlaista vakavastiotettavaa suosiota ja siinä määrin myös uskottavuutta, että tämän artikkeleita humanoideista, ufoista ja Atlantiksesta julkaistiin Ufoajan tapaisten erikoislehtien ohella mm. Turun Sanomissa. Tämä oli samaa aikaa, jolloin Siitoin vielä oli hyvissä väleissä selvänäkijä Aino Kassisen kanssa. Hän sai sekä paljon positiivista palautetta esiintymisistään yleisöltään että kirjeitä faneiltaan, jotka pyysivät opastusta yhteyden ottamiseksi humanoideihin ja ohjausta henkisten kykyjensä kehittämiseksi. Kritiikkiäkin tuli tosin jo tuolloin, sillä Suomen antroposofinen seura ei pitänyt Pekan tavasta esiintyä maan johtavana antroposofina.
Kirja kertoo ufojen ja antroposofian johdattaneen Siitoimen legendaan Atlantiksesta arjalaisine asukkaineen, ”josta hän (loogisesti?) eteni Hitlerin okkultistisiin ja ajatuksiin ja lopulta poliittisiin oppeihin”. Tässä vaiheessa, ilmeisesti osittain jännistä asioista kiinnostuneen lukijakunnan toiveiden myötä, kokonaisuuteen lisättiin vielä musta magia, henget, paholainen ja kaukoparantaminen. Sitten oli tietysti myös Turun Hengentieteen Seura, jolla todella oli Ufot, uskonto ja paholainen -kirjassa mainostettu kaukoparannusryhmä (ilmeisesti Pekka yksinään pitämä) ja joka myös sai yhteydenottoja asiaan oikeasti uskoneilta ihmisiltä.
Alamäki alkoi 1974, jolloin Ufoaika ei enää suostunut julkaisemaan Pekan höpötyksiä, mutta painoi sitä vastoin Aino Kassisen paimenkirjeen, jossa tämä ei käsitellyt entistä oppilastaan erityisen positiivisessa valossa. Pekka ryhtyi politisoitumaan entistä innokkaammin ja jakamaan ajatuksiaan ”juutalaisten salaliitosta” lukijakunnalleen. Tässä vaiheessa myös tältä suunnalta alkoi tulla närkästynyttä palautetta, sillä tilaajat eivät olisi kaivanneet moista mukaan hengellisyyteen. Aidon okkultistin katsottiin sitä paitsi olevan ennen kaikkea suvaitsevainen ihminen. Lokakuussa 1975 ulkoiseen olemukseen tulivat mukaan Italian fasistien aikoinaan ”brändäämät” mustat paidat ja Hitler-viikset.
Tähän vaiheeseen liittyy myös legendaarinen Turun marssi Espanjan fasistihallinnon puolesta, johon ”osallistui puuhamiesten (= Pekka Siitoin ja Simo Törni) lisäksi kolme ’Kiva Franco’ -julistetta kantanutta lasta, jotka myös vaativat poliisivaltaa lisättäväksi ja armeijaa kunniaan.” Vähän myöhemmin Pekka myös pyysi lupaa 3000 hengen kommunismin ja sosialismin vastaiseen mielenosoitukseen, johon lopulta saapui asiasta laaditun raportin mukaan Siitoin vaimoineen, Törni, yksi ylioppilas, yksi nuori mies ja rummunsoittaja. Vähän tämän jälkeen oli vuorossa Isänmaallisen kansallisrintaman perustaminen, jonka poliittisessa ohjelmassa Siitoin lupasi mm. puhdistaa rappiodemokratian, siivota kadut rikollisista ja laittaa duunia vieroksuvat työttömät keskitysleireille. Mielipide kehitysavusta puolestaan kuului seuraavasti: ”Kaiken maailman Hula-Hula–neekerit, puolialastomat kääpiöt sun muut villi-ihmiset ovat vastaanottaneet Suomen hallitukselta miljoonalahjoituksia… IKR katsoo, että on mieletöntä tuhlata verorahojamme kehitysmaiden luonnonlapsille, mitkä sikiävät kuin kaniinit.”
Siitoimen kannattajatkin alkoivat kiemurrella, sillä tämän rasistiset ja antisemitistiset mielipiteet eivät tuon ajan Suomessa erityisemmin kiehtoneet edes niitä, jotka olivat samaa mieltä ”suomalaisen demokratian alennustilasta”. Siitoin yritti keventää omiensa parissa ilmapiiriä esimerkiksi kertomalla isälliseen tapaan toiselle ”kuin mies miehelle” eroista saksalaisen ja ranskalaisen petipuuhien välillä. Kuten arvata saattaa, Siitoin oli myös kiven kova sovinisti, jonka mielestä keskustelulle sukupuolten välisestä tasa-arvosta ei ollut löydettävissä minkäänlaista tieteellistä tai metafyysistä pohjaa. Tärkeintä naista etsiessä olikin miettiä ”haluaako virkaveljen tasa-arvoineen, vaiko viihdyttäjän ja palvelijan… parhaat naiset ovat sellaisia, jotka tekevät purnaamatta sen mitä mies käskee.” Siitoin koki edustamansa uskomukset absoluuttiseksi totuudeksi, sillä arjalaiset noudattivat hänen mielestään ainoastaan luonnonlakeja.
Vuoden -76 loppupuolella oli vuorossa sensaatiolehdessä julkaistu juttu asiaankuuluvine kuvasarjoineen Pekan luotsaamasta mustasta messusta. Itse tekstissä hän paljasti perkeleenpalvelusten olevan pikemminkin ”seksiorgioita” (liekö tässä ollut kyse samasta tapauksesta, jossa Pekka meidän maailmamme herran kumartamisen varjolla harrasti seksiä reippaasti ylipainoisen naisen kanssa asiaa palvelemaan pystytetyllä ”alttarilla”, vaivaantuneen yleisön katsellessa vierestä – myöhemmin tämä nainen muistaakseni vielä haastoi Siitoimen oikeuteen koettuaan tulleensa kyseisessä tilanteessa hyväksikäytetyksi). Aiemmin elokuussa oli tapetilla puolestaan kaikkein vastenmielisin tapaus, jossa Turun Hengentieteen Seuran jäseniä saatiin kiinni verekseltään elävien kissojen keittämisestä – ohje rituaaliin löytyi, mistäpä muualta, kuin Siitoimen omasta Musta magia -julkaisusta.
Siitoin pyrki organisoimaan järjestöään (johon kuului vähemmän yllättäen muiden muassa työttömiä, vankeja ja mielenterveysongelmistaan avoimesti kertoneita henkilöitä) ja mm. nimitti Helsinkiin ja Kotkaan peräti aluepäälliköt. Näillä ei kuitenkaan aina ollut johdettavia (Kristian Arjen Kansallisen Liittoneuvoston ajoilta peräisin olevan tarinan voisi kuvitella olevan jotakuinkin tällainen), mutta siitä huolimatta omat ohjelmansa, sääntönsä ja julkaisunsa. Toimintaa Siitoin rahoitti lehdillään ja niissä myynnissä olleilla tuotteilla, kuten ouija-laudoilla, käsivarsinauhoilla ja salaisilla rituaaleilla magiaa täyteen ladatuilla taikasormuksilla, jotka antoivat kantajalleen ”turvallisuutta vastavoimien suhteen”.
Myös julkisuus oli asian levittämiseksi ja tuohen saamiseksi tärkeää ja sitä haettiin niin oikeussaleista, lehtijutuista kuin mielenosoituksista. Siitoimen tempaukset olivat suosittuja sanomalehdissä poliittisesta laidasta toiseen ja hän sai runsaasti palstatilaa sekä ilmaista mainosta esimerkiksi toimintaa vaarallisena pitäneen vasemmistolehdistön taholta.
Siitoin opiskeli myös kieliä luodakseen kontakteja ulkomaiseen äärioikeistoon. Hänen englannintaitonsa kuvastuu mainiosti esimerkiksi seuraavasta kirjesitaatista: ”Finlands people like propaganda who is little barbaartype. Many many yong boys think that we are very strong mans, that we are in picture with guns and show finlands and russians new grenze (grossfinland)…” Valtakunnanjohtaja harrasti integraatiota myös osallistumalla ryhmineen kansainvälisiin natsikokouksiin. Belgiassa kesällä -77 järjestetty tilaisuus ei tosin alkanut hyvin, kun univormuihin sonnustautuneen delegaation pamput, kirjat ja äänilevyt takavarikoitiin heti kättelyssä belgialaisviranomaisten toimesta.
Kirja analysoi Pekan kaikesta huolimatta olleen huomionhakuisuuden sijaan todennäköisesti melko tosissaan asiansa suhteen. Perusteluiksi mainitaan hänen vaivalla julkaisemansa lehdet, niiden paatoksellinen sisältö, asiaan ajan kanssa hankittu tieto, ahkera työskentelyrytmi, kielten opiskelu kontaktien ylläpitämiseksi ja natsikirjallisuudesta perillä olo sekä sen käännättäminen/kääntäminen. Oli miten oli, ainakaan hänen psyykkisesti huonosti voiva kannattajakuntansa ei leikkinyt. Tästä seurasi SKP:n Tiedonantaja-lehteä painaneen Kursiivin murhapoltto (jonka masinoinnin Siitoin ennen kuolemaansa myös myönsi), linnatuomio ja suunta kohti lopullista syöksylaskua.
Pekan vankeustuomio pysyi ja tämän yhdistykset lakkautettiin siitä huolimatta, että hänen vapaaksi jääneet kannattajansa käynnistivät ”terrorikampanjan”, jossa uhattiin suistaa junia kiskoiltaan, räjäyttää (jo tuolloin ”valheellista propagandaa” suoltanut) Yle ja lähettää pommi Rauhanpuolustajille. Asiaan kuuluivat myös uhkaussoitot viranomaisille ja Helsingin rikospoliisin posauttamisen esille ottaminen. Pelottelijoiden henkilöllisyydet eivät koskaan selvinneet. Tiilenpäitä lukenut Pekka yritti puolestaan saada rahaa kannustamalla vaimoaan kirjoittamaan paljastuskirjan ”Torpantytöstä fasistin vaimoksi”. Projekti ei valitettavasti toteutunut. Tämän ohella Siitoin käytti lusimisaikansa hyödykseen kirjoittelemalla kirjeitä esimerkiksi Margaret Thatcherille, joissa ilmiantoi Kekkosen salakommunismista.
Vapauduttuaan Pekka yritti organisoida riitaisat – ja lukuisat omat projektinsa, kuten Suomen Valtakunnan Puolueen, Suomen Kansallisen Työväenpuolueen ja Siveydenliiton käynnistäneet – tukijansa yhden lipun alle. Hän pyrki taloudellisista syistä erottelemaan politiikan ja hengentieteet toisistaan ja lähetteli Pegasos-yhdistyksen jäsenille kohteliaita kirjeitä, joissa ehdotti, että ehkäpä vastaanottaja haluaisi löytää vastauksen elämän suuriin mysteerioihin ja kehittää yliluonnollisia kykyjään (hänen tuotteidensa ja palveluidensa parissa). Meininki alkoi väsähtää ja omakustanteisten lehtien jutut käsitellä kansallissosialismin ja kommunismin sijaan niin tv-sarja Dallasia kuin huumoribändi Sleepy Sleepersia, jonka jäsenet eivät ilmeisesti pahemmin innostuneet saamastaan suosiosta. George Bush vanhemman vierailua muistettiin kunnioittaa heiluttamalla tälle etelävaltioiden lippua Yhdysvaltojen merijalkaväen maastopukuun tälläytyneenä.
1983 Pekka oli järjestämässä kansainvälistä lehdistötilaisuutta. Tirehtöörinä piti olla kreivi Lindgren ja luvassa sekä taistelunäytös että saatananpalvontatilaisuus, mutta ohjelma jouduttiin perumaan valtakunnanjohtajan dokailun ja humalatilan poikiman tappelun vuoksi. Vuosikymmen kului poliittisen toiminnan puolesta pitkälti oikeussaleissa, Siitoimen istuttua syytettynä erilaisista pikkurikoksista, kuten varastetun tavaran kaupittelusta ja viinan salapoltosta. Loppuvuodesta -83 oli edessä jälleen matka valtion hotelliin, nyt ehdonalaissääntöjä rikkoneen pahoinpitelyn vuoksi. Tuomitun mukaan kyseessä luonnollisesti oli poliittinen ajojahti. Lehdistö ei enää jaksanut kiinnostua, poliittinen toiminta alkoi kutistua olemattomiin ja KDP:n kannattajat koittivat jopa kaapata alkoholisoituneelta Siitoimelta vallan toukokuussa 1984. Maaliskuussa -85 hän ehti vielä esiintyä adjutantteineen Turun yiopiston ylioppilaskunnan Kylä-TV:ssä.
1990-luvulla Siitoin yritti lähentyä skinheadeja ja etsiä maahanmuuttajista uutta vihollista kartalta kadonneiden kommunistien tilalle. Vuonna 1996 hän oli lähellä päästä 141 äänellä Naantalin kunnanvaltuustoon sloganinaan ”Natsi-Siitoin valtuustoon!” Paikan saaminen jäi kiinni 29 vaalilipukkeesta.
Väinö Kuisman johtaman Arjalaisen Germaaniveljeskunnan kanssa perustetun lyhytikäisen Kansallisen Liittoneuvoston artikkelin kirjoittaja kuittaa viimeisen sivun puolivälissä parilla kappaleella, joissa lähinnä kertoo liiton onnistuneen julkaista yhden yhteisen erikoisnumeron Rautaristi-lehteä ja sitten kaatuneen sisäisen riitelynsä seurauksena. Luku ja samalla kirja päätetään toteamalla: ”Vuonna 1997 valtakunnan johtaja katsoi parhaaksi vetäytyä Internetiin tarjoamaan palveluitaan kotisivuillaan.” Näitä sivuja tuskin valitettavasti enää on löydettävissä.
JK: Kampin suutarin kirjankierrätyspiste näkyy poistetun käytöstä, ilmeisesti koronan takia. Hieno homma, näin ehkäistään pandemiaa. Olisiko seuraavaksi aika tyhjentää ruokakaupat, ettei kukaan saa tautia pastilliaskista?
