25.9. Aatos ja Amine (2019) (Teatteri/DCP) (HIFF)
Lavastetun oloinen dokumentti kertoo siitä, että lapset voivat olla ystäviä kulttuuritaustasta riippumatta. Lapsuuteni Vuosaaressa viettäneenä moinen tieto oli itselleni vähän yhtä tyhjän kanssa.
25.9. Symphonie diagonale (1924) (PC/YouTube)
Tämän oli ohjannut Viking ja elokuva oli abstrakti, kokeellinen animaatio. Ehkä olisi toiminut paremmin isolta kankaalta jossain retrospektiivissä, ehkei. Katsottu Juri Nummelinin Elokuvan lyhyen historian inspiroimana.
25.9. Elvis ja Onerva (2019) (Teatteri/DCP) (HIFF)
Onko kukaan aiemmin käyttänyt kerronnallista elementtiä, että tyyppi sukeltaa altaaseen ja sieltä noustessaan valot pimenevät ja maailma kutistuu neljän suhde kolmeen? Taiteellinen teinipläjäys kertoo meille, että ole mieluummin neitsyt kuin valehtele, siitä voi joutua liemeen. Vaikka jonkinlainen viittaus Täältä tullaan elämään löytyy koulun kuulutuskoppiin pääsemisestä, ei tätä lopun puhdistavaa kohtausta kyllä tämänkään jälkeen pysty loogisesti selittämään sitten mitenkään.
25.9. Once Upon a Time… in Hollywood (2019) (Teatteri/DCP)
Kieltämättä parasta Tarantinoa aikoihin, mihin aikalaiskuvaus, italialaisen eksploitaatiokoneiston esittely ja Bruce Lee myötävaikuttavat voimakkaasti. Alkupuoli onkin hyvin kiinnostava, lopun puolestaan sortuessa ohjaajan tavaramerkin, auliisti valuvan ja kokonaisuuteen sopimattoman veren esittelyyn. Sikäli varmaan hyvä, että pohditusta Rape & Revenge -lähestymistavasta luovuttiin: vaikken niin kovin hyvää makua puollakaan, olisi Taten kostoretki ehkä mennyt jo liian mauttomaksi. Innostus kyseistä näyttelijää kohtaan ainakin heräsi ja henkilökohtaisesti itseäni huvitti, että istuin Suomen suurimpien leffafestarien aikaan FinnKinon näytöksessä katsomassa sitä kassamagneettia, jonka kaikki muut tsekkasivat jo kuukausia aiemmin.
25.9. Gummo (1997) (Teatteri/35 mm) (HIFF)
En tiedä mitä mieltä pitäisi olla, mutta ainakaan täysin epäonnistunut Gummo ei voinut olla viedessään minulta ruokailuhalut useammaksi päiväksi. Hyi hemmetti edelleen, kun sitä kylpyammeen spagetinsyöntikohtausta muistelen…
26.9. Jacques – elämä merellä (2016) (DVD/kirjasto)
Kapteeni Cousteau oli punaisine pipoineen kaikkien hipsterien esi-isä. Perinteinen, paikoitellen tylsähkö elämänkertaelokuva, jonka suurimmat sympatiat piikitetään luonnonsuojeluteeman kautta. Enpä muuten muista näin pelkistettyä draamaa ihan hetkeen nähneeni: isä ja poika suurin piirtein laittavat välinsä poikki ja heti seuraavassa kohtauksessa kävelevät hymyssä suin halaamaan toisiaan.
26.9. King-Size Canary (1947) (PC/YouTube)
Tex Averyn pienessä mestariteoksessa eläimet ajavat toisiaan takaa suurennusseerumia nappaillen, kunnes eivät lopulta enää mahdu tälle pallolle.
27.9. Lord of Chaos (2018) (DVD)
Vaikka norjalaisen black metal -bändi Mayhemin tarinaa kertova elokuva on paikoitellen junnaava, hieman tragikoominen ja ilmeisesti myös taiteellisia vapauksia ottava, en muista milloin viimeksi jokin leffa jäi kummittelemaan mieleeni näin moneksi päiväksi. Erityisesti lopun puukkokohtaus oli ystävään kohdistetussa tunnekylmässä raakuudessaan jotenkin niin sietämätön, että tunsin välistä suoranaista pahaa oloa sekä sitä katsoessani että tämän jälkeen. Musiikki on kamalaa ja juuri tirkistelynhalu sekä kysymys, mikä näitä tyyppejä oikein vaivaa, ovat suurimmat mielenkiinnon herättäjät. Itse vastaisin tähän pohdintaan, että mitä todennäköisimmin masennus kera halun shokeerata. Kun näitä puolestaan markkinoi niille muutamille aidoille psykopaateille, on lopputulos karua katseltavaa.
27.9. Pressure (2015) (DVD)
Miksi kaikissa sukellusrainoissa on niin yhtäläisiltä tuntuvat kannet? Vaikka Pressure ei todellakaan ole täydellinen ja sen CGI, uppoamisjuonenkäänne ja alastonuintikohtaus rassaavat (unohtamatta tietenkään sitä hetkeä, jolloin pahasti tikittävästä aikaraudasta huolimatta yksi mies alkaa kaikessa rauhassa kertomaan tunteisiin vetoavaa tarinaa menneisyydestään) on meren syvyyksiin juuttuvan sukelluskellon vangiksi jäävien ja hiljalleen loppuvien happisäiliöiden piinaamien merimiesten tarina parhaina hetkinään hyvinkin klaustrofobinen.
27.9. My Blueberry Nights (2007) (DVD)
Kuvauskikkailu ja muut taiteelliset elementit ansaitsevat mustikoita ennemmin vadelmaa. Kai tästä muutaman hetken ajan jotain urbaanin, öisen suurkaupungin romantiikkaa huokui. Väritkin olivat ihan kohdillaan. Noh, turha valittaa kun dvd maksoi Kierrätyskeskuksessa viisikymmentä senttiä.
28.9. The Bra (2018) (Teatteri/DCP) (HIFF)
Saksalais-azerbaidzanilaista tuotantoa oleva elokuva on kuvattu jo puretussa slummissa, jossa juna kalkattaa halki asuintalojen seiniä hipoen. Tatilainen mykkyys on toki hauska ratkaisu, mutta tyylikeino ei ole ohjaajalla kokonaisvaltaisesti hallussa ja hahmojen ähinä ja elehtiminen tuntuu monesti teennäiseltä. Myös huumori vaivaannuttaa ja lopun ratkaisu ympäri kylää kyyditettyjen rintsikoiden viimein löytäessä omistajansa ei ole niin hilpeän nokkela, kuin tekijät ovat kaiketi ajatelleet. Pettymys, joka tuli kuitenkin katsottua.
28.9. Ruumishuone (1983) (PC)
…MISSÄ KUKAAN EI LEPÄÄ RAUHASSA.
Digitoidun FIx-nauhan sensuroinneista en tiedä, mutta muutamat lupaavat kohtaukset, kuten alun murha uima-altaalla ja varastossa tapahtuva musta messu luovat pohjaa jollekkin, jonka alla on pelkkä upottava suo. Ruumishuone on hauskasta nimestään ja männävuosien kansitaiteestaan huolimatta kauhua ennemmin yhden puupennin jännäri, jonka lopussa nähtävä ruumiiden esillepano tuo (muistaakseni) mieleen niinkin omituisen vastineen, kuin Ovidio G. Assonitisin pari vuotta vanhemman Hullujenhuoneen. Turhaa roskaa.
29.9. What She Said: The Art of Pauline Kael (2018) (Teatteri/DCP) (HIFF)
Amerikkalainen dokumentti, joka kylläkin saa innostumaan paitsi aiheestaan, myös elokuvakritiikin kirjoittamisesta. Näkyyhän se tästä kommentista?
29.9. Star Knight (1985) (PC)
Klaus Kinski on omituista hattua käyttävä alkemisti, minkä ohella ruudulla nähdään myös Fernando Rey ja Harvey Keitel. Käsittämättömässä juonessa keskiaikaisen kaupungin asukkaat, haksahtanut romantikkoritari (jonkinlainen Don Quijote -hahmo?) kärjessään, vauhkoavat lohikäärmeestä, joka paljastuu tulevaisuudesta tulleeksi aikamatkailijaksi. Konsepti vaikuttaa hysteeriseltä, mutta latistuu loppua kohden. VHS:n kansipaperi puolestaan tuo ihan mieleen tuon Pauline Kael -pätkän.
30.9. Death Race 2050 (2017) (DVD/Kirjasto)
Cormanin itsensä tuottama uudelleenlämmittely/jatkis alkuperäiselle Kalmanralli 2000:lle on oikeastaan oikein mainiota eksploitaatiota siinä paremmassa Troman hengessä (jos joku ymmärtää, mitä tarkoitan). Gorea riittää ja suolia sinkoilee vallan tavattomasti ja typerä poliittinen satiiri mainoksineen sun muine ajan ilmiöineen toimii taustalla loistavasti, antaen elokuvalle muutakin sisältöä kuin pelkän punasävytteisen splattauksen. Huonolla maulla tehtyä letkeää roskaviihdettä, jota uskoakseni katsoo hyvinkin paljon ennemmin kuin niitä Paul W. S. Anderssonin juttuja, joiden olemassaolosta IMDb minua juuri informoi. K-16 -ikäraja kertoo jotain ajan hengestä, joskin Bad Tasten tapaan taustalla lienee olettamus, ettei tätäkään kovin vakavasti pysty ottamaan.
1.10. City on Fire (1987) (DVD)
Kehuttuani joskus Reservoir Dogsia lainasi kaverini City of Firen minulle esimerkkinä siitä, kuinka pahasti Tarantino on Ringo Lamin elokuvalle veloissa. Nyt sitten katsoin tämän lopulta pitkän panttaamisen jälkeen kiireellä alta pois, enkä juuri pystynyt keskittymään leffaan loppupuolta enempiä. Hieno, väkivaltainen, koskettava ja brutaali jäivät silti adjektiiveina mieleeni, eli pakkohan tämä on vielä joskus uudestaan nähdä – jollei muuten, niin tulen haamuna siihen teatteriin, joka leffan – unelmoinko liikoja – 35-millisenä jossain esittäisi.
1.10. Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967) (DVD/Kirjasto)
Puhuttuani kerran ystäväni kanssa elokuvista tuli aiheeksi jostain syystä tekele Arvaa kuka tulee päivälliselle, jossa vastauksena oli musta mies. Repesin liitoksistani ja tulin siihen tulokseen, että tuopa on pakko vielä nähdä. Vaikka järkevän ihmisen ajatuksissa koko dilemma afron poikaystävän tuomasta konfliktista on niin ikään järjetön, omaa masentavuuttaanhan tuo se, että leffan tekoaikoina Abe Lincolnista (se jenkkien Mannerheim) ja Amerikan muulle maailmalle napalmin voimin levittämästä demokratiasta huolimatta rotusyrjintä oli myös Yhdysvalloissa totisinta totta, mitä elokuvan sijoittaminen vapaamieliseen Los Angelesiin vain korostaa. Hyvästä sanomastaan huolimatta en silti pitänyt lopputuloksesta, sillä se toi elokuvan sijaan mieleen lähinnä manifestin, jonka tarkoitus on muuttaa asenteita. Tämähän olisi hyvä puoli muuten, mutta liika saarnaavuus ja rautalangasta vääntäminen vaivaannuttaa, minkä ohella voi vain kysyä, onko päähenkilöstä ollut pakko tehdä mahdottoman fiksu, menestyvä ja seuraava Jeesuksesta rasismin typeryyden osoittamiseksi. Myös kohtaus, jossa lähetti ja palvelija jammailevat keskenään, on sietämätön, eikä viimein kuultavan puheen sisällön arvaamisesta voi elvistellä. Onneksi lopulta kaikki pääsevät syömään päivällistä yhdessä.
2.10. Silta salaiseen maahan (2007) (Teatteri/35 mm)
Robert Patrick on isä, joka haluaa laittaa siilit silppuriin. Jenkkiläisen nuorisodraaman kliseitä pehmennetään persoonallisilla teeseillä tyyliin ”Hei, hän kiusaa jotakin siksi, että hänellä lienee kotona kurjaa!”, minkä ohella vakavuutta luodaan skidien vakavalla kristinuskon pohdiskelulla ja kieltämättä sillä väkevimmällä kohtauksella, keskeisen lapsihahmon äkillisellä kuolemalla. Silti tämä kaikki CGI-ötököiden tanssin siivittämä ilotulitus tuntuu lähinnä siltä, mitä Charles Bukowski kommentoi seitsemästä taiteesta näin yleisesti: ”He arvostavat yhtä elokuvaa, koska ovat katsoneet niitä liikaa ja vertaavat sitä ainoastaan muihin huonompiin.” Jos siis suurin osa amerikkalaisista lastenelokuvista on Slappy – vallaton veijari -tyylistä ryönää, tarvitseeko Terabithiasta siis pitää vain siksi, että hei, se käsittelee isojen eläinten sekoilun sijaan niitä elämän vakavampia asioita?
2.10. Ikitie (2017) (PC/Areena)
Jaaha, taas yksi pettymys. Korpelan vaellus Neuvosto-Karjalassa jättää melko kylmän olon, vaikka sanoma siitä, että sekä Suomen fasistit että Neuvostoliiton stalinistit ovat samanlaisia, ei olekaan väärä. Hannu-Pekka Björkman ei sovi rooliinsa laisinkaan ja tämän huutamiset ”Näin sitä sosialismia rakennetaan” tuntuvat enemmänkin post-propagandalle kuin uskottavalle ajankuvalle. Viimeistään pakomatka Suomeen ja ratkaisu vievät viimeisenkin uskon tarinaa kohtaan, puhumattakaan lopun paasauksesta siitä, kuinka Yhdysvallat ei kysellyt Stalinin tappamien kansalaistensa perään. Voihan rähmä, miten laupias Setä Samuli saattoi kaikessa hyvyydessään olla niin sokea ja tehdä moisen virheen? Ehkä kiire Manhattanilla vain oli liian kova? kidutuskammiokohtaukset ja Joe-sedän harjoittama sorto niitä aitoja proletariaatin paratiisia rakentavia kohtaan saavat sentään tunteita pintaan.
2.10. Scanners III – mielen valloitus (1991) (DVD)
Rynnistin Manseen tapaamaan ystävääni ja siinä sivussa tuli myös muutama elävä kuvakin tapitettua. Scanners kolmonen alkaa kohtauksella, jossa joulupukki lennätetään telekineettisillä voimilla ikkunan läpi varmaan kuolemaan. Tämän jälkeen skannaajamuija tappaa verenjanoisia punkkareita roska-auton kitusissa, mistä päästään buddhalaisluostarille ja vaikka minne. Kaikki tapahtumat ovat käsittämättömiä, väkivaltaa piisaa ja yleinen hölmöys ja ylinäyttely pitävät mielenkiintoa yllä tarpeeksi, jotta tätä Cronenbergin visioiden perseraiskausta voi kutsua toimivaksi canuxploitaatioksi.
2.10. The VVitch: A New-England Folktale (2015) (DVD)
Tästä olinkin kuullut paljon hyvää etukäteen, enkä suotta. Elokuva herätti harvinaisen paljon keskustelua, sen näyttely, visuaalinen suunnittelu sekä kolkko maailma olivat kohdillaan ja tunnelma parhaimmillaan painostava. Filmi ei edes yritä ottaa tapahtumiin järkevää näkökulmaa, vaan heittää paletille kaiken niin kuin aikalaisten noitavainomateriaalit asiat esittävät.
3.10. Inseminoid (1981) (DVD)
Tämän plokin kirjoittaminen alkaa tässä 20. nimikkeen kohdalla olla jälleen raskasta. Sanotaan siis vain että Indeminoid oli täysin päätön, kädetön ja jalaton kengännauhasplatter, jossa avaruusolennot vainosivat kökköjen tehosteidensa avulla tutkijoita jossain asemalla. Alien tulee mieleen ja alkukrediiteissä vilahtaa jostain syystä Run Run Shawin nimi. Virallinen 31:n nimikkeen Kauhukuukausi 2019 muuten käynnistyi tällä.
3.10. Vampyres (1974) (DVD)
Jeanrollinmainen, tyylikäs ja hyvin tuotettu filmi parista naisvampyyristä, jotka nussivat ja imevät ihmisiä jossain brittein maaseudulla. Tällä pääsee pitkälle, muttei välttämättä kuitenkaan maaliin. Marianne Morris on se vetävin puoli.
3.10. A Russian Youth (2019) (Teatteri/DCP)
Semmoinen ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva draamahan tämä oli. Orkesteririnnastukset ärsyttävät, sokeuden tuoma avuttomuus puolestaan on esitetty vakuuttavammin. Äänimaailma panostaa enemmän jylinään kuin puheeseen, mikä sotakuvauksen kohdalla viehätti omalla tavallaan. Nykyään taiteilijoilla taitaa olla trendi, että 1,37 on tunnelmaa kohottava kuvasuhde.
4.10. Pulse (2001) (DVD)
Vanhentunut teknologian pelon synnyttämä kauhuelokuva, jossa itsestään avautuvat tietokoneet kyselevät innosta nähdä haamuja. Ohjaajan ajatus aaveista tyhjinä kuorina on hyvä, mutta alun pienen jännitteen jälkeen parituntinen elokuva ainoastaan pitkästyttää. En laita jatkoon, mutta katselu oli silti kiehtova samaan aikaan Asian Horror -kirjan lukemisen kanssa.
5.10. The Eye (2002) (DVD)
Olin tämän aikana humalassa, enkä oikeastaan pysty virkkomaan sen enempiä, kuin että helkkarin tylsää tuhinaa oli. Kauhukuukausi kuitenkin jatkui.
6.10. Vaarallisia valheita (1941) (Teatteri/35 mm)
Hitchcock-elokuva, jossa vaimo epäilee luikuria laskettelevaa aviomiestään suoranaiseksi tappajaksi.
6.10. Still Walking (2008) (Teatteri/35 mm)
Kore-edan draamassa on häijyjä vanhuksia ja upea biisi Blue Light Yokohama, jota ei valitettavasti löytynyt kirjastosta. En muista, milloin viimeksi olin ensi kuuntelulla näin fiiliksissäni jostain yksittäisestä kappaleesta.
7.10. The Neon Demon (2016) (DVD/Kirjasto)
Mahtava soundtrack ja hienot neonvärit eivät yksinään riitä kannattelemaan kokonaisuutta. Lopussa enemmän esille tuotavat kauhujutut eivät oikein lunasta lupauksia ja kriittisyys on yhtä pinnallista ja alleviivattua kuin The Black Swanissa. Hahmoista ei voi sanoa mitään hyvää, eikä näitä itsekeskeisiä paskoja halua katsella missään mielessä. Hukattua potentiaalia.
7.10. Lumottu Beatles-matka (1967) (VHS/Kirjasto)
Inhoan Beatlesia ihan yhtä paljon kuin ennen tämän katsomistakin.
7.10. The Nightmare Never Ends (1980) (PC/YouTube)
Natseilla on yhteys saatanaan ja Lucifer ilmestyy kuin ilmestyykin maan päälle. Discoissa jammaillaan, mutta onneksi siinä sivussa myös näytellään huonosti ja kauhistellaan paholaisia. Lopun sekoilu leikkauspöydän ääressä lunastaa julisteen ja twisti on suorastaan hykerryttävä.
8.10. Koirat eivät käytä housuja (2019) (Teatteri/DCP)
Yritän ihan oikeasti kirjoittaa tästä jotain Laajakuvaan, vaikka vaikealta välillä näyttää.
8.10. Smoke (1995) (Teatteri/35 mm)
Paul Austerin kirjoittamassa puhe-elokuvassa poltetaan tupakkia New Yorkissa ja lopputekstien kuvajakso on suorastaan perseelle pudottava.
8.10. Enter the Devil (1972) (PC/YouTube)
Hei, taas me palvotaan Saatanaa! Ikäraja PG ja meno pitkäveteistä. Then It’s Too Late For Exorcism!
9.10. Ihmisen osa (2018) (Teatteri/DCP)
Hannu-Pekka kusettaa ihmisiä vihreine ilmapalloineen ja minä nauroin, aina ajoittain.
9.10. Hell (1960) (PC/YouTube)
Japanilainen kauhukuva, jossa on aikaansa nähden todella paljon verta, gorea ja sisälmyksiä – jo ennen Lewisia Bloodfeasteineen. Elokuva seuraa suurimman osan ajastaan ihmisten kohtaloita maan päällä, kunnes lopulta heivaa hahmonsa ikuiseen helvettiin, jonka kauhuja nylkemisineen, silpomisineen ja paloitteluineen kuvaillaan hyvin graafisesti. Surrealistinen kuvasto, lavastus ja hoenta ikuisesta kidutuksesta irvokkaiden näkyjen taustalla saa aikaiseksi melko kolkon tunteen, joka kummittelee korvan takana vielä myöhemminkin.
10.10. Now Eat (2000) (PC/YouTube)
Brotha Lynch Hungin kotivideoprojekti on kaikessa amatöörimäisyydessään sympaattinen, mutta rehellisesti sanottuna katselukelvoton. Voodoo-noita sekoittaa Lynchin pään ja tämä ryhtyy huuliaan maiskutellen haaveilemaan ihmislihasta. Välistä räpätään katse kameraan päin antaumuksella, siirtäen mikkiä ikuisuuden kädestä toiseen, sitten sirotellaan pippuria äijän päälle ja lopuksi vielä vilkaistaan kohti katsojaa ja muistutetaan tulevasta levystä. Grillauksen lomassa nähdään myös hieman splatteria, mutta muuten meininki on suurin piirtein samaa, kuin Albert Puyn The Wrecking Crewn kanssa. Absurdeinta on, ettei tässä tainnut olla leffan soundtrackilta ainuttakaan kappaletta. Ainakin lötjäke pari kertaa nauratti. ” A rapper named Brotha Lynch Hung shots people in a home invasion. So a crazy witch casts a spell on him making him eat whatever he kills. ”, sanoo IMDb.
10.10. Seraphine (2008) (DVD/Kirjasto)
Perinteinen elämänkertaelokuva taiteilijasta, joka on flipannut.
10.10. Enter the Devil (1974) (PC/YouTube)
Viikon toinen Enter the Devil, muilta nimityksiltään myös The Eerie Midnight Horror Show, The Sexorcist ja L’ossessa. Ivan Rassimov näyttelee perkelettä ja Stella Carnacina kiljuu samaan tahtiin. Manaajaa saatananpalvontaelokuvaan sekoittavassa muhennkosessa poreilevat sekä ristiinnaulinnat, saatanoinnit kuin sängyssä sätkivän yllä heiluteltavat krusifiksit sulassa sovussa. Musiikki on mainiota ja käsikirjoitukseksi väitetty niin omituinen, että pitkästä aikaa voin vannoa viihtyneeni entuudestaan tuntemattoman italoekspoitaation parissa näin hyvin, vaikkakin julisteita samalla pakkaillessani.
