Jatketaan siitä, mihin viime kerralla jäätiin. Nitraatin sytytettyä sanomalehtiteatterin tuleen ja festivaalipäällikön jouduttua miliisin pieksemäksi ovat festivaalit hieman venähtäneet, mutta urhoollinen toimituksenne on pitänyt hatussaan jääpaloja ja kestänyt pulmallisemmatkin hetkensä toljottamalla muita filmejä viiden tähden hotellihuoneensa sadan tuuman televisiosta – älköömme kuitenkaan menkö siihen tässä tekstissä, vaan tsekataan, mitä itse festareilla oli tarjottavanaan.
Hiroshi Teshigaharan ohjaama vuoden 1984 Antonio Gaudí oli hiljainen fiilistelydokumentti muutaman näkemäni ”kaupunkisinfonian” hengessä, mikä keskittyi kuvaamaan kyseisen arkkitehdin suunnittelemia henkeäsalpaavia rakennuksia. Kuvituskuvat yhdessä rauhallisen musiikin kanssa ovat toki eräänlainen elämys, mutta lopulta dokumentti ei kuitenkaan ole tarpeeksi mielenkiintoinen jaksaakseen 70 minuutin kestossaan kiinnostaa täysillä loppuun saakka. Parhaiten mieleen jäävät alun kirkolliset maalaukset, jotka saavat jälleen kerran epäilemään ihmisyyttä esittäessään marttyyrien kokemia hirmukuolemia kahtiasahaamisineen ja naulaamisalustana olemisineen. Alkukuvana tuli nähtyä jälleen kerran Jean Painlevéa, tällä kertaa vartin mittainen The Struggle for Survival vuodelta 1937.
Sitten oli vuorossa Agnès Vardaa. Los Angelesin metropolialueen muraalitaidetta kuvaava Murs murs (1981) vie kamerat kaupungin itäisten osien latinonaapurustojen ja Comptonin tapaisille tienoille. Ihmiset kertovat taiteesta ja elämästään. Nämä risteävät toisiaan, muraalien aiheista löytyessä valtamediassa enintään negatiivisessa roolissa esitetyt omien kulmien ihmisryhmät mustineen ja meksikaanoineen. Muraaleilla protestoidaan jengiväkivaltaa vastaan, etsitään juuria, mainostetaan, kerrotaan häistä ja ne voivat olla osa performanssiesityksiä. Niissä näkyvät niin tavalliset tallaajat, legendan maineen saaneet julkkikset, eläimet kuin pääkallotkin. Upeat maalaukset piristävät maisemaa ja ne ovat ilo silmälle, vaikka omat luomeni alkoivat painua väsymyksen myötä elokuvanäytöksen aikana kohti maata siihen tapaan, että suurin osa haastateltavien puheista jäi kuuntelusta huolimatta tiedostamatta. Lopussa esitetään synkkää tulevaisuutta katutaiteelle, keinottelijoiden esimerkiksi rakentaessa uusia taloja niin lähelle koristeluja, etteivät teoksia pysty ihailemaan kuin kapeilla kujilla vipeltävät rotat ja kissat. Alkukuvana oli Jean Painlevén meduusadokumentti How Some Jellyfish Are Born vuodelta 1960.
Bill Morrisonin 2016 ulos tullut Dawson City: Frozen Time olisi voinut olla mielenkiintoinen kooste ikivanhoja filminpätkiä ja kyseisen kaupungin sekä sen elokuvateatterin historiaa haikealla musiikilla säestettynä, mutta tämä ei toteutunut kahdesta syystä.
Ensimmäinen johtui ihan minusta itsestäni, eli valveilla pysyminen oli väsymystilan vuoksi todella haastavaa ja näköni suorastaan sumentui näytöksen venyessä, mistä päästään sitten siihen toiseen. Informaatiota tarjoavat, liki kuvassa kuin kuvassa olevat tekstiplanssit oli kirjoitettu kärpäsen paskaa pienemmällä fontilla ja ne katosivat yleensä siinä välissä, kun olin ehtinyt lukea noin puolet lauseesta. Voi tosiaan olla mahdollista, että vireämpänä olisin joten kuten selvinnyt teksteistä, mutta uskoakseni silloinkin tästä olisi tullut pakonomaista hirveällä kiireellä suorittamista, sillä pahimmillaan mielestäni osa jutuista feidasi ruudulta parin sekunnin jälkeen.
Toisin sanoen käteen jäi kaksi tuntia kiehtovaa kuvaa ja musiikkia sekä yksi kahdesosaa siitä pääosassa olevasta historiikista. Oli muuten kiinnostavaa katsoa juttu loppuun siinä vaiheessa, kun myönsin itselleni faktan, etten tule tästä puoliakaan ymmärtämään. Toisin sanoen hyvin mielenkiintoinen dokumentti, joka on ryssitty editoinnin puolesta omalta kannaltani nippa nappa katselukelpoiseksi. Hemmetin sääli, ei voi muuta sanoa. Alkukuvana toimi Jean Painlevén Acera, or the Witches’ Dance (1972).
Atomin paluu (2015) edusti Meskaliinifestareilla kotimaatamme Soomea ja hyvin edustikin. Mika Taanilan ja Jussi Eerolan leffa kuvaa kansallisaarteen imagon omaavaa Olkiluoto 3 -projektia ja laittaa kameran eteen hankkeen puolustajia, vastustajia, paikallisia ja vierastyöläisiä, lipeviä bisnespamppuja tietenkään unohtamatta. Eräs mummo kertoo joutuneensa ydinvoiman vastaisen aktivisminsa poikiman häirinnän vuoksi muuttamaan kunnalta, muuan poliitikko puolestaan latelee liki huvittavaa liirumlaarumia voimalan positiivisista vaikutuksista esimerkiksi sukeltamisen suhteen ja yhdessä arkistomateriaalikuvassa Gamera talloo kaupunkia. Myös easternia Suuren karhun pojat esitetään. Aavemaisinta, suorastaan ahdistavaa antia edustaa lopun katastrofiharjoitus ja Fukushiman onnettomuus. Mukavasti esityskuoppaan raahattu kopio oli joku tv-tallenne, jonka puuttuvia käännöstekstejä pahoiteltiin heti kättelyssä. Ranskaa, puolaa ja saksaa taitamattomalla oli siis suorastaan valaisevaa kuunnella juttuja näillä kielillä ilman tulkkausta. Ai niin, on myös hyvä muistaa, että tämäkin oli vain salaliittohuuhaahulluttelua. Alkukuvana toimi, arvatkaa kenen ohjaama, Diatomées.
Festarit jatkuivat toisella suomalaisella elokuvalla, joka oli Pirjo Honkasalon ja Marja Pensalan ohjaama Tallinnan tuhkimo vuodelta 1996. Viron tuolloin rikkaimmasta naisesta Tiiu Silvesistä kertova dokumentti sisälsi toki ristiriidan vielä tuoreessa muistissa olleen Eestin neuvostomenneisyyden ja villisti valloilleen päässeen kapitalismin muodossa ja historiallista arvoakin leffasta tietysti löytyy, mutta itse kohdehenkilö jäi mielestäni aika etäiseksi. Tätä esimerkiksi syytetään yhteyksistä mafiaan, mutta asiaa ei puida paljoa sen enempiä, kuin annetaan vain tyypin sanoa olevansa viaton. Muutenkaan dokkari, joka keskittyy ainoastaan hahmon itsensä kommentointiin, ei ole erityisen objektiivinen. Lopussa nainen istuu kirkossa nyyhkimässä laulaville lapsosille. Hyvin hämmentävää on se, ettei Silvesistä tunnu löytyvän googlettamalla juuri muuta tietoa, kuin pari suomalaista aihetta sivuavaa artikkelia ja tv-ohjelmatietoja. Alkukuvana oli Jean Painlevén Voyage dans le ciel (1937).
Heti Tallinnan tuhkimon jälkeen lähti pyörimään Peter Josephin Zeitgeist (2007), josta ei oikeastaan nykypäivänä julkisesti uskalla kommentoida paljoa muuta, kuin että huomasin erään version siitä poistetuksi YouTubesta sivuston ”vihapuhepykälän” mukaan. Myös Kalle Kinnunen on raivonnut dokumentista huuhaana ja haukkunut ettei sitä edes kannata katsoa (leffan esittämiä vääriä väittämiä Suomen arvostetuin elokuvatoimittaja ei ole nähnyt tarpeelliseksi korjata). Sekä Kinnusen että muiden vihamielisesti suhtautuvien nettikommentaattorien lauseissa tuntuvat valheiden lisäksi toistuvan sanat piilokommunismista ja -sosialismista (luulin tosin salaliittoteoreetikkojen olevan median perusteella järjestään äärioikeistolaisia Trumpin kannattajia…).
Pähkinänkuoressa kaksituntinen leffa käsittelee kriittisesti niin kristinuskoa, keskuspankkeja, rahaeliittiä ja WTC-iskuja, kehottaa luopumaan kapitalismista ja muuttamaan maailman inhimillisemmäksi. Jokainen katsokoon kriittisellä silmällä, lukekoot aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tehkööt sitten omat johtopäätöksensä siitä, mitä haluavat uskoa. Tietenkin aina voi myös muistaa Mainilan laukaukset tai Tonkinin lahden tapahtumat, joista suomenkielinen Wikipedia-artikkeli kertoo tällä hetkellä seuraavaa: ”Historioitsijoille on epäselvää tapahtuiko lahdella todella hyökkäys vai keksikö Yhdysvallat hyökkäyksen päästäkseen osallistumaan Vietnamin sotaan.” Ei kun, anteeksi tästä vihapuheesta… Alkukuvana nähtiin Painlevén Cristaux liquides (1978).
Samoin tein Zeitgeistin päätyttyä ryntäsin pää kolmantena jalkana styroksisesta esitysteltasta läheiseen reikäisellä pressulla katettuun mutakuoppaan, jossa loli juuri lähdössä pyörimään BBC:n taiteilijamuotokuva Francis Bacon: väkivallan maalaaja. En taida enää jaksaa raportoida siitä muuta, kuin että kurjan lapsuuden viettänyt Bacon tuntui suht flipanneelle tapaukselle, tykkäsi pojista, masokismista ja päihteistä ja teki minua hyvin voimakkaasti palleaani paukauttanutta kauhutaidetta. Toivotaan Bacon-näyttelyn vielä joskus osuvan myös Suomeen, tai sitten ei auta muu kuin lähteä harrastamaan galleriaturismia, jahka normaaliin arkeen joskus palataan. Alussa esitettiin Jean Painlevén Les pigeons du square (1982), joka alkoi olla jo todella höperöitynyt dokkari Painlevéstä kuvaamassa puluja ja ahdistelemassa lapsia puistossa.
Festareiden viimeisenä elokuvana näin Agnès Vardan omaelämäkerrallisen The Beaches of Agnèsin, jossa ohjaaja käy läpi taivaltaan, uraansa, miehensä Jacques Demyn kuolemaa AIDSiin ja pukeutuu perunaksi. Les danseuses de mer (1960) Painlevéltä ja kumppaneilta tuli myös katsottua. Nyt tämä paskanjauhanta saa riittää: minä lähden takaisin pohjoiseen. Nähdään taas, jollei paperilennokkiani ammuta vahingossa alas.
