Koska rentoutuminen hyvän ruoan, juoman ja ystävien, tai vaihtoehtoisesti vaikka kauhuelokuvien ja leppoisasti lepattavan kurpitsalyhdyn valossa hautausmaavisiitin jälkeen on peruttu, kirjoitan sitten tänne tässä muuttohässäkän välissä pienet tekstit viimeisistä kahdeksasta katselusta, niin ei tarvitse jälkikäteen vaivautua. Jumalani, miksi minut hylkäsit…
26.10. The Last Waltz (1978) (DVD)
Nyt alkaa hyvin, sillä en keksi oikeastaan mitään sanottavaa edes tästä ensimmäisestä nimikkeestä. Martin Scorsesen ohjaamassa musiikkidokumentissa The Band vetää viimeistä keikkaansa, joka varmasti saa näiden muusikoiden ystävät liikuttumaan ja vaikuttumaan, mutta itse en tällaista juurikaan kuuntele, eikä minua sen puoleen hirveästi kiinnostanut kuulla artistien muisteluita uraltaan. Muutenkin katsoin tämän oikeastaan siksi, että ostin leffan faijalleni toivelahjaksi, huomasin sitten kipparin nimen ja ainahan Scorsese kiinnostaa, oli aihe (melkein) mikä hyvänsä.
Olenko muuten ainut, joka vihaa Popedan Kersantti Karoliinaa sydänjuuriaan myöten? Tuo hitti on jostain syystä soinut päässäni nyt toista viikkoa. Ugh.
26.10. Terminator 2 – Tuomion päivä (1991) (Teatteri/70 mm)
En nyt oikeasti edes varsinaisesti katsellut tätä, mutta konehuoneen puolella tuplanäytökset vetäneenä ja elokuvan aika monta kertaa teininä katselleena oli illan loppupäätelmä se, että enköhän voi lisätä Arskan toimintarymistelyn hyvällä omallatunnolla päivyriini. Silloin skidinähän tämä oli ehkä Boyz’n’the Hoodin jälkeen se kovin leffa, jonka jaksoi katsoa nauhoitetulta videokasetilta sen sata kertaa. Tähän liittyy myös hullunkurinen tarina: siinä missä lähes kaikki kaverini ovat saaneet katsoa mitä lystää pienestä asti, itse jouduin vääntämään aika tavalla kättä äitini kanssa, kun hurja K15-elokuva Terminator 2 tuli telkusta (jollaista tuolloin omassa huoneessani ei ollut) ollessani noin 14 vuotta ja 11 kuukautta. Lopulta pääsimme kompromissiin, että tuo leffa nauhoitettiin talteen ja täytettyäni ne maagiset 15 vuotta sain tallenteen itselleni – pitkin hampain ja väkivaltasaastaa koskevan mutinan kera (ehkä on hyvä, ettei enoni muutamaa vuotta aiemmin minulle vuokraamosta hakemasta Moottorisahamurhaajasta tiedetty…). Mahdollisesti tämänkin takia koen tämän filmin yhä nostalgisena, liki kylmät väreet aikaansaavana mestariteoksena. *Kyynel*
Linda Hamilton on muuten hemmetin vetävän näköinen, häh häh hää!
27.10. Fantasia (1940) (DVD/kirjasto)
Unohdin mainita, että katsoin Christopher Nolanin Interstellarin (helkkari kun tuo meni vuosi sitten ohi 70-milliseltä, mutta koen yhä samaan aikaan toisaalla pyörineiden Lenin-sedän Puola-seikkailuiden olleen tuota tärkeämpiä), mutta koska leffa junnasi lähinnä taustalla muuttolaatikoita pakatessani, en lopulta osannut sanoa siitä mitään. Oikeastaan se tuntui ihan mielenkiintoiselta, mutta koska samalla Nolan on tähän saakka ollut suhteellisen paska ohjaaja, parempi sallia tuolle toinen katselu joskus toiste.
Tämä ei kuitenkaan ollut varsinainen asiani, vaan se että näin pitkään kiinnostusluutani kutitelleen, aiemmin välistä jääneen Disney-klassikko Fantasian vihdoin ja viimein. Tunnelmat jäivät aika ristiriitaisiksi. Toisaalta idea sinfoniaorkesterin säestämästä repliikittömästä musikaalianimaatiosta on todella vetävä ja Fantasiaa voisikin tältä osin tituleerata hetkittäin jopa taide-elokuvaksi – niin saumattomasti eräiden episodien upeissa väreissä kylpevät kuvat istuvat säveliin. Valitettavasti vastapainoksi osa jaksoista on suhteellisen kannikoista ja Walt-sedän (ukoista se huonompi) maaginen kosketus tuntuu lopputuloksessa välistä ärsyttävän paljon. Vastenmielisintä antia filmissä edustavat orkesterin johtaja Stokowskille kirjoitetut repliikit, joilla tämä jauhaa tulevat piirrosnäyt niin juuriaan myöten, että katsojan tekee mieli napata kaukosäädin eli kake kauniiseen kouraansa ja kelata moisten höpötteiden yli. Ärsyttävimmäksi mennään kuitenkin kohtauksessa, jossa Disneyn sisällä asuva homoseksuaali (lainaus Laajakuvan toimittaja Porttilalta), Mikki Hiiri ryntää marmattamaan tälle laimeaa, tympeää paskaansa. Sääli ja samalla hyvän potentiaalin haaskausta. Onneksi silmät räväyttävän kuvottava kerubi sentään vetää yhdessä kohtaa verhot eteen suoden vesseleille katseen, jonka vanhempi katsoja tajuaa vihjeeksi siitä, että pian tuolla hei kuksitaan.
28.10. Viva Maria! (1965) (DVD/kirjasto)
Louis Malle on tehnyt monta mielenkiintoista ja katseenkestävää leffaa (Hissillä mestauslavalle, Lacombe, Lucien, Virvatuli, Hyvästi elefant… siis Näkemiin lapset), ja kun satuin kirjaston hyllyä psykoosin partaalla (samaan aikaan kun aikaa ei ole ja tavarasta pitäisi muuttokiireiden takia pikemminkin päästä eroon, niin hei, minä menen viimein lähilainastoni DVD-hyllylle ja alan hamstraamaan sieltä kassiini kaiken sen, mitä olisin viimeiset kolme vuotta voinut lainata ja rauhassa katsella!) selaamaan, löysin herran ohjaaman Meksikoon sijoittuvan länkkärin, jonka kannessa Brigitte Bardot ja Jeanne Moreau tulittavat gatling gunilla kohti pärstääsi. Pakkohan moinen sitten oli lainata, eihän tällainen pätkä yksinkertaisesti vain voi millään muotoa olla täysin mitäänsanomaton.
Bardot ja Moreau – Maria 1 ja Maria 2 – vetävät rasittavia, loputtoman tuntuisia kabaree-näytöksiä aiheinaan Pariisi, riisuutuminen ja puuvillavaippojen vilauttaminen. Makunsa kullakin, sanoi mäyräkoira kun muniaan nuoli, mutta näihin loputtomilta tuntuviin kohtauksiin tulee sentään pientä virnettä siitä, etten koskaan ole pitänyt Moreauta kovinkaan hehkeänä ilmestyksenä. Lynkatkaa minut sitten, mutta repeän välillä vieläkin hysteerisesti muistellessani jo mainitun toimittaja Porttilan muinaista kommenttia Truffautin elokuvasta Morsian pukeutui mustaan, missä hän raivosi leffassa miehen kuin miehen viettelevän Moreaun olevan ruma kuin petolinnun perse.
Se sovinismista. Viva Marian suurin ongelma on se, ettei Mallella tunnu olevan mitään käsitystä huumorista. Vaikka tyttöystäväni välistä naureskelikin osalle kohtauksia ja replikointeja, itse koin oloni alusta lähtien vaivaantuneeksi, mitä fiksua piikittelyä tarjonneet inkvisiitiokohtaukset tai oikeamieliset vallankumousvisiot eivät oikeastaan korjanneet. Silti kuvassa oli menoa ja mäiskettä sekä nokkelasti kirjoitettuja skenejä (kuten papin huppuun lentävä pommi) sen verran, ettei täydestä katastrofista onneksi tarvitse puhua.
30.10. Punaisen surman naamio (1964) (Teatteri/35 mm)
Huomasin miten aika on rientänyt ja huomenna pitää hoitaa muutto loppuun, joten kiihdytän tahtiani näiden kanssa. Tämä oli siis Punaisen surman naamion toinen katselu – cropatun videonauhan sijaan näyttävänä scopena (pahoittelut näistä, mutta taidan omata fetissin filmiin tässä formaatissa). Pidin oikeastaan tällä kertaa Cormanin Poe-filmatisoinnista väreineen ja kuvauksineen melko paljon. Ensikatselu ei ollut niin auvoisa: Sain tämän silloiselta kumppaniltani lahjaksi vhs-kasetilla ohessa olevan kansitaiteen kera, mikä lupasi aika hävyttömän paljon. Kun sisältö sitten olikin aivan jotain muuta, eikä tuota käsittämätöntä muumiotakaan nähty, taisin suuttua kasetille melko pahasti. Taas meikäläistä mentiin ja vedätettiin.
31.10. Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005) (Teatteri/35 mm)
Disneyn sovitus Velhosta ja leijonasta on kutkuttanut jo pidempään mieltäni kuin kihomato rectumia. Ala-asteella katselimme pulpetin takaa useamman kerran BBC:n aiheesta tekemää ghetto-sarjaa, jota välistä yhä muistelen mielessäni pienellä lämmöllä. Suuren rahan tuotannosta tuo sympaattisuus tuntuu puuttuvan sitten täysin, vaikka (jälleen erästä exääni hämmästyttävästi muistuttava) Tilda Swinton on aina yhtä mainio kankaalla. CGI-majavat eivät vedä vertoja niille tönköissä puvuissaan kämmeniään leuassa roikottaneille näyttelijöille, eikä Aslan (hemmetti, muistin jellonan olleen Aslak, mikä ilahdutti minua kovin) ole sama tietokoneella tehtynä kuin käsin, vaikka onkin Mufasan ohella lajissaan se elokuvan kolleista kovin. Hyvänä esimerkkinä välistä mieleen pulpahtaessaan meikäläistä edelleen surustuttava kasarisarjan kohtaus, jossa Aslan parturoidaan, ei saanut tässä versiossa minkäänlaista tunnetta aikaiseksi. Muutoin siedettävä, joskin hajuton ja mauton raina romahaa lopullisesti silloin, kun kaiken maailman CGI-minotaurukset ja muut örkit rynnivät estraadille ja muuttavat touhun joksikin Sormusten herraksi. Hyi hitto soikoon.
31.10. Amazonin aarre (1985) (PC)
Rene Cardona nuoremman ohjaama unohtunut kannibaalielokuvan helmi vaikutti olevan jotain samanlaista, kuin mitä Zombi Holocaust (tunnetaan myös nimellä Doctor Butcher, M.D.) edustaa: veristä, menevää ja hölmöydessään oikein huvittavaa ryönää. Ehdottomasti siis uusinnan arvoinen pätkä, joka voisi toimia aivan hävyttömän hyvin esimerkiksi filmiltä (vinkkiä vain Kavin roskasarjojen, Night Visionsin, Cinemadromen ja WHS-Teatterin suuntaan…), etenkin isolla porukalla ja pari kaljaa alla. Tietokoneen näytöltä pahvilaatikkojen täyttämisen lomassa (joskin saunan raikkaana) osa hienoudesta meni auttamatta ohi, mutta pahinta kokonaisuudessa oli kovolta löytyneen ripin RiffTrax-kommenttiraita, jolle päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden (koska sitä ei saanut poiskaan): En osoita tyhmyyttäni sanomalla mitään näiden simpanssia alemmalle tasolle jääneiden huuliveikkojen huumorintajusta, spontaaniuden puutteesta tai yleisten juttujen vähäpätöisyydestä, mutta enemmän minua kyrsi, että pystyn tältä istumalta näkemään itseni tilanteessa, missä joku ihminen alkaa selittää kuinka juuri noiden tyyppien juttujen vammaisuus on niissä se hauskin puoli. Ilmeisesti tällaiset persoonat nauttivat myös sukuelintensä tunkemisesta paahtimeen ja JVG:n musiikista. No mutta, onneksi Amazonin aarteessa kuitenkin syötiin jättiläishämähäkki ja nähtiin fulcimainen otos taskuravuista ahmimassa sidottua miestä riekaleiksi. Gorea oli muutenkin oikein kivasti ja Donad Pleasencekin mukana. Omituista muuten, että törkymies Cardona Jr. sai vastauksensa kannibaaligenrelle aikaiseksi vasta siinä vaiheessa, kun lajityyppi jo käytännössä oli menneen talven lumia.
1.11. Blade Runner 2049 (2017) (DVD/kirjasto)
Oikeastaan katsoin tämän jo torstaina, mutta koska silmäni alkoivat mennä väkisin kiinni, tein samoin myös soitimelle ja toljotin elokuvan loppuun aamiaisen lomassa. Blade Runnerin jatko-osassa oli hyvät musat ja eräitä sikäli hienoja oivalluksia, kuten virtuaalimuijan hankkivat poikamiehet et cetera, mutta päälle kasa typeriä kliseitä ja kurjia toimintakohtauksia, jotka eivät jaksaneet kiinnostaa ensinkään. Muutoin tätä olisi kai voinut sanoa melko ookooksi tietokoneanimaatioksi muutamilla elävillä näyttelijöillä, ellei Hollywood olisi ottanut trendikseen vaikka kuinka puolitoistatuntisten tarinoiden venyttämistä rasittavan megalomaanisiin ja lupauksensa lunastamattomiin kahden ja puolen tunnin spektaakkelimittoihin. Tämän ohella suurin piirtein puolet elokuvasta tuntui vain ja ainoastaan yhdentekevältä ajanhukalta, jolloin huomasi tuijottelevansa television ruutua mieluummin hitaasti rullaavaa digitaalista aikajanaa. Hahmotkin olivat aika rassaavia. Mutta sormet klitoriksille ja kullit käteen: tässä puhuttiin myös pari repliikkiä suomea! Uuu jee! Jäi muuten Jakomäen kämppäni viimeiseksi leffaksi. Siitä puheen ollen Ryan Gosling näyttää muuten ihan yhdelle deekulle, jonka kanssa aina toisinaan olen paikallisessani istunut iltaa.
Nyt hyvää yötä ja hyvästi.
