JUURI NYT! KUVAPUTKI JATKAA TOIMINTAANSA
Naputellaanpa tämäkin postaus käyntiin. Hyvin hiljaa, vähin äänin ja naulankantaan. Olkaa varovaisia, sillä voitte astua lantaan. Mitähän viime viikolla tapahtui? Katso uusimmat käänteet Kuvaputken taajuuden tuolta puolen.
5.4.2021: Kylmä kosto (2019)
Liam Neesonin tähdittämässä kostoelokuvassa ei olla kovinkaan huolissaan tai puhuta puhelimeen, vaikka Neesonin poika sotkeutuu jonkun denveriläisen huumeparonin rikoksiin, ja menettää henkensä. Kostamaan lähtevä Liam ajaa paljon lumiauralla, harjoittelee metsästämistä ja tappaa kylmäverisesti porukkaa. Jostain naftaliineista mukaan huijattu William Forsythe tietää hyvän kokaiinin merkityksen ja osaa neuvoa kostonenkelin oikeille laduille. Kaikesta huolimatta tämä ruotsalaisen elokuvan amerikkalainen uusintaversio on tylsää seurattavaa, vaikka se visuaalisesti on maisemineen komean näköistä. Liki kahden tunnin keston aikana ei silti tapahdu juuri mitään, joka jaksaisi ilahduttaa kertakatselua enempää.
6.4.2021: Pathfinder – legenda aavesoturista (2007)
Enemminkin legenda ripulisoturista nimeltä Marcus Nispel. Jostain tolkuttoman typerästä syystä sain päähänpiston katsoa Pathfinderin, joka osoittautui kaikkea muuta kuin hyväksi ideaksi.
Joku pallinaamainen viikinki erotetaan perheestään ja hän päätyy Amerikassa intiaanien adoptoimaksi. Sumentava filtteri on alati läsnä, joka tekee katselukokemuksesta sekä juonen seuraamisesta miltei mahdotonta, mutta jossain vaiheessa hyvin väsynyt Clancy Brown tulee polttamaan kylän ja tästä alkaa taistelu elämästä. Kamera heiluu kuin se olisi asetettu Parkinsonin taudista kärsivän käteen ja meininki on muutenkin ala-arvoisen huonoa. Jossain kohtaa sankaripallinaamamme laskee kilvellä mäkeä alas, kun viikingit jahtaavat häntä. Jotain kunniaa ja muuta paskaa suoltava leffa koittaa olla myös väkivaltaviihteen kannalta merkittävä, mutta onnistuu munaamaan tuonkin, sillä kuuluisalla filtterillä ja heiluvalla kameralla. Loppuhuipennuksessa pallinaama huutaa emoillen ja aiheuttaa lumivyöryn, jonka alle Brown jää.
Aikansa voisi kaiketi käyttää paljon paremmin.
6.4.2021: Perskooppi pystyyn (1996)
Kännissä oleva Kelsey Grammer on vaivautunut tulemaan kuvauksiin tekemään sukellusveneleffaa, joka parodioi hyvin mitäänsanomattomasti genreä. Mukana jostain syystä ovat William H. Macy, Bruce Dern ja Rip Torn (RIP), jotka kaikki ovat melko kiukkuisen oloisia. Tupakkaa polttava Harry Dean Stanton nauraa kaikille ja ruokavastuussa on lihava tollo, joka rakastaa läskiä. Sukellusvenematkalle eksyy myös homoviiksinen Rob Schneider, joka myöhemmin heitetään laidan yli merirosvotyyliin. Veneen ainoalle naiselle Grammer on hommannut liian pienet vaatteet, koska hän ei ollutkaan strippari. Lopussa Village People tulee laulamaan kaikkien tunteman In the Navyn, ja näyttelijäporukka hassuttelee ilmeillä. Voisin taas vajota Das Bootin tavoin pohjaan.
TEHTÄVÄNÄ KELTAINEN VAJOAMINEN
7.4.2021: Linnake (1986)
Upeasti kuvatussa eeppisessä seikkailufilmissä Jeremy Irons lähtee 1800-luvun lopulla Etelä-Amerikkaan käännyttämään paikallisia alkuasukkaita uskoon. Mukaan tulee Robert De Niron rähjäinen, entinen palkkasotilas, joka ei osaa pitää turpaansa kiinni, vaikka se tietäisi hankaluuksia armottomien portugalilaisten kanssa. Vangitsevasti etenevä leffa on täyttä tavaraa, jonka kohokohtana toimivat Ennio Morriconen uran parhaimmistoon lukeutuvat musiikit. Loppuhuipennuksessa koetaan teurastus, joka jättää ristiriitaisen tunteen näistä uskonpuhdistuksista kuin myös elokuvan antamasta viestistä. Kaikesta huolimatta kyseessä on mestaritason teos, jossa mukana on myös Liam Neeson melomassa alkuperäisasukkaiden kanssa. Lisäksi ne kliseiset maisemat vesiputouksineen ovat taltioitu taianomaisesti. Mitä minä tässä enää tästä enempää löpisen, kun en kuitenkaan mistään mitään tiedä.
7.4.2021: Deuce Bigalow – Kymmenen dollarin gigolo (1999)
Koska homoviiksinen Rob Schneider heitettiin viime näkemällä laidan yli merirosvotyyliin. Pakotti tämä pulahdus minut palaamaan tämän amerikkalaisen komediaihmeen omien seikkailujen pariin, jossa epäonninen Rob ajautuu vahingon kautta mieshuoraksi eikä saa asiakkaakseen yhtään tavallista naista. Yksi on läski neekeri, joka on mies naiseksi pukeutuneena. Aina yhtä hulvatonta hassuttelua tuollainen perseily, joka oikeuttakoon ilkeän ja rasistisen kommenttini. Toinen on Touretten syndroomasta kärsivä paskaa suustaan suoltava nörtti. Kolmas on puujalan kanssa kävelevä kiltti tyttö, johon pallinaama gigolomme rakastuu oikeasti. Roisia huumoria, Robin munille potkimista ja köyhänmiehen Bud Spencerin sisältävä huumoripläjänki on sitä itseään. Muka romantiikkaa tähän pahan hajuiseen ulosteeseen tungetaan väkisin. Kaiken kukkuraksi lähes kirjaimellisesti puskista mukaan hajuja haistelemaan saapuu William Forsythen esittämä poliisi, joka väittää peniksensä olevan liian kapea. Lopussa kaikki menee oppikirjamaisesti, ja elämästä opitaan tärkeitä juttuja. Kuten, ettei vammaisuudelle tai millekään muulle saisi oikeasti nauraa. Kuvottavimmassa kohtauksessa Schneider opettaa Forsythelle strippaamista mustissa kalsareissa. Raja menee tässä vaiheessa yli.
8.4.2021: Happy Gilmore – ammattilainen (1996)
Adam Sandlerin 90-luvun urheilukomediassa tuo raivopurskaushuumoria viljelevä komediapellemme esittää jotain luistelutaidotonta, mutta kovaa lämäävää oman elämänsä sankaria. Jostain syystä golfkentälle eksyttyään eläköitynyt golffari Carl Weathers päättää palkata Sandlerin tulevaksi mestarikseen. Happy Gilmoren huumori on sitä tyypillistä Sandleria, jossa ison cameon käy tekemässä muhkuviiksiseksi peitetty Ben Stiller, vitseissä mainitaan monesti David Hasselhoff ja Burt Reynolds. Draamakaari sinetöidään, kun viimeisessä ottelussa totaalista kusipäätä vastaan Sandler voittaa ja yleisö hurraa kuin suuressakin urheilutapahtumassa. Sentään joku papparainen erään toisen golfturnauksen aikana veti kunnolla Adamia turpaan. Se ilahdutti minua suuresti.
8.4.2021: Verentahrima perhonen (1971)
Netflixiin yhtäkkiä ilmestyneessä giallossa nuori nainen löydetään murhattuna puistosta. Syytetty viedään mielipuolisesti huutavan tuomarin giallotuomioistuimeen, jossa syytettyä puolustava asianaja käyttää argumenttina, että on puistossa nyt muutenkin kaikenlaisia tirkistelijäitä, varkaita, homoseksuaaleja ja muuta hämäräsakkia. Tšaikovskia ja jazzia yhdistelevä ääniraita yhdessä verkkaisen tarinan kanssa ovat taattua italialaista tekemistä, jonka loppuun on säästetty twisti, kun murhasta tuomittu olikin oikeasti syyllinen. Hänen istuessaan tutkintavankeudessa murhatun naisen miesystävä teki kaksi kopiomurhaa saadakseen tuomitun vapaaksi. Näin hän pystyi toteuttamaan oman kostonsa.
Olisikin erikivaa, jos näitä leffoja alkaisi tulla enemmän suomalaisiin suoratoistopalveluihin, kun siellä on suorastaan ylipursuava tarjonta kaikkea paskaa jenkkiläistä komediaa.
KOSTO ON VIIMEINEN LINNAKE (PERJANTAI)
9.4.2021: Imamura: Yön kasvot (1979)
Shōhei Imamuran Yön kasvot on yksi Bong Joon-hon suosikkeja. Katsoin sen Eurekan laadullisesti erittäin pätevänä teräväpiirtojulkaisuna.
Japanilaisen sarjamurhaajan ja huijarin, Akira Nishiguchin (elokuvassa nimi muutettu Iwao Enokizu), elämää kuvaavassa pitkässä rikosdraamassa on laajoja yhtymäkohtia Bongin tuotantoon, jonka vuoksi on helppo ymmärtää hänen pitävän siitä erityisen paljon. Raskaita teemojaan hyvin avoimesti käsittelevä filmi on raadollinen ja välillä jopa traagisen hauska kuvaus ihmisjahdista, huonosta kasvatuksesta ja kunniasta. Kestonsa aikana leffa käsittelee myös seksuaalista turhautumista, narsismia, moraalittomuutta, petosta ja – unohtamatta sinivuokkojen epätoivoista tunarointia. Karismaattisen pääroolin tekee Ken Ogata, joka on ilmiömäinen. Imamuran ohjaus kuin myös tarinankuljetus useissa aikajanoissa mestariteoksellista.
9.4.2021: Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976)
John Carpenterin superklassikossa kaikki on mahdollista. Kuka tahansa voi kuolla, milloin tahansa. Tunnelma on jatkuvasti jännittynyt, kun vankeja kuljettava bussi tekee pysähdyksen poliisiasemalle, johon tyttärensä kuoleman kostanut mies tulee pakoilemaan tappajia. Carpenterin musiikit, kuvaus ja käsikirjoitus pitävät elokuvan alati tyylikkäänä modernina westerninä. Mitkään ylistyssanat eivät oikein riitä kuvaamaan elokuvan tunnelmaa, joka on ensiluokkaisen hienoa tekemistä. Westernin estetiikkaa moderniin jännitys- ja toimintaelokuvaan yhdistelevä leffa on kuin hujauksessa ohi, koska se on yksinkertaisesti van niin helvetin hyvä.
9.4.2021: Thirst (2009)
Perjantain päätteeksi katsoimme yhdessä vaimon kanssa Chan-wook Parkin vampyyrileffan, jossa Kang-ho Songin esittämä pappi osallistuu lääketieteelliseen kokeeseen ja muuttuu sen seurauksena verta imeväksi epäkuolleeksi. Juonta sen enempää perkaamatta, filmi käsittelee seksuaalisia patoumia ja uskonvastaisuutta. Kaikki on kuorrutettu Parkin luomalla mustalla huumorilla ja verisellä väkivalta kuvastolla, jotka toimivat kuin ”keskinkertaisen” korealaisen kuuluukin. Joissain kohdissa suvantovaiheet ovat hiukan turhan raskaita, jotka herpaannuttavat tarinan seuraamista, mutta pääosin elokuva on laadukasta ja ohjaajansa näköistä tekemistä. Etenkin viimeinen puolituntia on hykerryttävän kiehtovaa ja huvittavaa kuvastoa.
VIIKONLOPPU (MATKALLA)
10.4.2021: The Intruder (2019)
Typerän ennalta arvattavassa Netflix-jännärissä tummaihoinen pariskunta ostaa talon sekopäiseltä Dennis Quaidilta, joka alkaa terrorisoida uusia asukkaita. Quaid vetää roolinsa todella hullusti, joka onkin The Intruderin ainoaa hyvää antia. Muutoin todella tylsiä ratkaisuja ja katsojaa aliarvioiva leffa on ajan haaskausta, vaikka se väsyneitä silmiä raivostuttavalla tavalla viihdyttääkin. Lopputulos on kaikkea muuta kuin taiteellisesti korkeatasoinen. Silti jopa turhan kunnianhimoisesti tehty filmi kaatuu lopulta b-elokuvan puolelle, joskin muutaman kymmenen vuoden päästä tästä voi kehkeytyä roskaelokuvan klassikko, jollei ajanvirta kadota sitä ennen tätä.
11.4.2021: Vauva vapaalla (1994)
Kuppi kahvia ja sunnuntaiaamu. Vauva vapaalla on muisto jostain lapsuudesta, kun kävin sen paikallisessa elokuvateatterissa katsomassa kera lakritsipussin. Leffan huumori toimii edelleen kuin isku kasseille ja gorilla häkissä. Mitään tämän järkevämpää tästä kepeästä amerikkalaisten lasten viihteestä ei pysty tässä hätää sanomaan. Joten tämä voi toimia myös perinteeksi muodostuneena Sorkkaherran epilogina. Joten hyvää jatkoa teille kaikille syntisille. Palataan viikon kuluttua asiaan, jos satun olemaan vapaalla kirjoitusvirheistä.
