Kuten toveri Tumppi tuossa jo ilmaisi, oli poppoollamme aikoinaan tapana kerääntyä aina pääsiäisen tienoilla pitkäksi viikonlopuksi Jesús Francon elokuvien ääreen. Katselimme näitä aluksi maltillisissa määrin – olisiko tuo alkanut ensimmäisen maratonin aikana jostain 15 elokuvasta – kunnes viimeisissä alkoi kärsimystä olla peräti 30 leffan verran, ja siihen vielä parit Jeesuksen sveitsiläisen supertuottaja Erwin C. Dietrcihin ohjaukset päälle.
Aluksi väkeä valui Francoa esittävän alttaritaulun ja runsaasti virranneen viinin (tai pääkallonmuotoisesta pullosta nautitun absintin) ääreen kiitettävissä määrin, mutta jossain kohtaa tapahtumien kävijämäärät alkoivat hiljalleen laskea ja lopulta taisimme olla Tumpin kanssa ainoat osallistujat: katsoisihan normaali ihminen viikonloppuja isännöineen herran sanoin ainoastaan kolme Jeesuksen rainaa putkeen. Homman kehityttyä siihen pisteeseen, että kämpän haltija torkkui aamun pikkutunneilla sohvalla ja itse pikakelasin Dr. Wong’s Virtual Helliä eteenpäin, jotta ehtisin vielä yön viimeiseen junaan, ei menossa enää ollut sitä samaa hohtoa, jota odotti innolla almanakkaa vahtien. Jossain välissä tuli sitten ilmoitus, ettei enää pysty, tämä oli tässä.
Saimme katsottua putkien aikana reilut sata Jesúksen elokuvaa, eli arviolta puolet tämän tuotannosta. Monesti valitimme jo ensimmäisen tai viimeistään toisen päivän aikana, että kuolemme Jeesuksen syntien tähden, mutta toisin kävi: vuonna 2013 pääsiäinen osui maaliskuun ja huhtikuun taitteeseen, toisen pääsiäispäivän oltua myös aprillipäivä. Tunne oli aika omituinen, kun tiistaina 2.4. tuli ilmoitus, että Jesús oli poistunut keskuudestamme.
Pitkäperjantaina 2.4.2021 tuli kuluneeksi tasan kahdeksan vuotta Jeesuksen kuolemasta. Tämä ei voi olla sattuma, joten tohdin epäillä että vanhojen perinteiden paluu ja suurten muinaisten aika kolkuttanee jo ovella. Vaikka elämän kuuluu edetä, ovat traditiotkin tärkeitä rytmittäessään vuotta ja tuodessaan siihen asioita, joita yksitoikkoisen arjen keskellä jaksaa odottaa. En käy myöskään kieltämään sitä, että kaikesta fyysisestä ja henkisestä krapulasta huolimatta minulla itselläni oli näiden maratonien aikana aivan pirun hauskaa.
Jesús Francon toista tulemista odotellessa olen käyttänyt pääsiäiseni pitkälti tämän kaimaa käsittelevän filmitaiteen penkomiseen. Katsotaan siis, mitä telkkariruudussani tänä vuonna pyöri.
† Kiirastorstai †
Tuuli ja leijona (1975) ei alunperin kuulunut pääsiäsohjelmistoon, mutta tajusin jälkikäteen elokuvan sisältävän aiheeseen sopivaa tematiikkaa, sen käsitellessä kristitystä Euroopasta islaminuskoisen Pohjois-Afrikan päälle aikoinaan levittäytynyttä kolonialistista ”ristiretkeä”, jonka ikeestä irrottautumista kuvataan vahvimmillaan epäilemättä Gillo Pontecorvon elokuvassa Taistelu Algeriasta. Nyt ei kuitenkaan olla Algeriassa vaan Marokossa, johon imperialistisia halujaan kohdistaville ulkomaalaisille vastaan panevaa Asterix-henkistä kipinää Sean Conneryn näyttelemä Raisuli-niminen berberipäällikkö puhaltaa sinä ”viimeisenä kapinoivana kylänä”.
John Miliusin patrioottishenkisessä ja kunniakäsityksiin uskovassa, mutta näihin eräänlainen pilke silmäkulmassaan suhtautuvassa seikkailuelokuvassa on menoa ja meininkiä Raisulin miesten tappaessa saappaat jalassa pyssyineen kaatuvan päivällisvieraan ja viime voimillaan antimia pöytään kiikuttavan palvelijan sekä kidnapatessa amerikkalaisnaisen lapsineen panttivangeikseen (ystäviähän heistä tulee). Ehkä omituisin on Brian Keithin tulkitsema, Yhdysvaltojen ylivaltaa ajava ja ampumiaan karhuja sekä säälivä että kunnioittava Roosevelt, jota hahmona samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Elokuva ei sikäli ole yksiulotteinen, sillä hyviä ja pahoja ei ole helppo erottaa toisistaan tekojensa, vaan lähinnä sympaattisuutensa perusteella. B-tasoista hupia siis riittää.
† Pitkäperjantai †
Kävin kaverillani saunomassa sekä ottamassa pari hapanta ja makeaa, ja katsoimme siinä samalla Troman klassikkoelokuvan The Toxic Avenger (1985) (itselleni tämä taisi olla neljäs kerta). Vaikeahan tästä on lyhyesti kirjoittaa, mutta yritetään: laiha ja kehitysvammaiselta tuntuva kuntosalin luuserisiivooja tipahtaa kehonrakentajakiusaajien jekun toimesta ikkunan alapuolelle pysähtyneen kuljetusajoneuvon auki jätettyyn ydinjätetynnyriin ja muuttuu Tromavillen rikollisuudesta kitkeväksi supersankariksi.
Mistään kiltistä Teräsmiehestä ei voi puhua, sillä oikeudentajuinen Toxie luottaa silmä silmästä -retoriikkaan repiessään avuttomilta rikollisilta sisälmyksiä ulos ja tunkiessaan heitä vitsien höystämänä uuniin. The Toxic Avengerin voikin nähdä jonkinlaisena keskiaikaisena Jeesus-mukaelmana, jossa itsensä muiden vuoksi uhrannut jumalhahmo levittää syntisten keskuuteen tulta ja tulikiveä kuin Vanhan Testamentin kostonhaluinen jumala Sodomassa ja Gomorrassa konsanaan.
Näyttely on ehkä huonointa ikinä ja samoja kohtauksia veivataan lisäkeston saamiseksi ruudulla kerta toisensa jälkeen, mutta leffa on silti edelleen mestariteos. Kaverini myös heitti kommentin, että tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun tuon paikalle elokuvan jossa on suomenkielinen tekstitys.
† Lankalauantai †
Lauantai alkoi eilisillalta periytyneessä pienessä väsymyksessä, jonka parin tunnin kävelylenkki ja ruoan laitto (menussa juustolla ja munariisiseoksella täytettyä piirakkaa, uunilohta perunamuusilla sekä vihanneksilla ja friteerattuja banaaneita vaniljajäätelön kera) tasoittivat suhteellisen hyvin. Illan ensimmäinen leffa oli Vittorio De Setan lyhytdokkari Easter in Sicily (1955), jossa kuvattiin perinteistä pääsiäiskulkuetta muutaman minuutin ajan.
Semmoista. Tämän jälkeen oli luvassa sairaahko tv-elokuva The Easter Bunny Is Comin’ to Town (1977), joka edusti stop-motion-animaatiota. En tiedä jenkkien tavasta viettää pääsiäistä, mutta ainakin tämän jutun perusteella kyseessä taitaa olla jonkinlainen jouluun verrattava kulutusjuhla. Alle tunnin mittainen leffa esittelee meille pääsiäispuvut ja -lahjat, kertoo miten pääsiäispupu keksi pääsiäismunat ja hedelmärakeet (jelly beans) sekä sai rakennettua pääsiäisjunansa. Olenko ainoa jolla ei ihan jokaisesta perinteestä ollut aiempaa hajua? Pahinta runsaasti todella huonoa musikaalia sisältävässä lastenjutussa on se, että se on kaikesta huolimatta tehty liian hyvin ollakseen mitään Santa and the Ice Cream Bunnyn tapaista psykedeliaa, vaan jää näine hyvineen ainoastaan ärsyttäväksi ja unettavaksi. Ainakaan tässä ei opetettu kostamaan, vaan olemaan hyvä vihamies/naisellesi. Fred Astaire on kiinnitetty äänirooliin.
Bruno Dumontin The Life of Jesus (1997) valikoitui mukaan nimensä perusteella, eikä oikeastaan juuri liity pääsiäiseen kuin oletettavasti sarkastisen nimensä puolesta. Mitään muuta Jeesukseen liittyvää en vain onnistunut pätkästä löytämään, kuin että sen päähenkilö (ystävineen) vaikutti olevan täydellinen kristuksen vastakohta. Vai liekö kyseessä kuvaus Jeesuksen uskoa edustaneen henkilön elämästä?
Rasistiset ja sisäsiittoisen oloiset möllinuoret pärisyttävät Ranskan maaseudulla mopoillaan, käyttäytyvät samaan tapaan kuin ala-asteeni yhteydessä olleen Aarresaari-nimisen solun kehitysvammaiset lapset (tai anteeksi, ei ole oikein verrata huonot kortit saaneita tämän rainan hahmoihin) ja lopulta pahoinpitelevät hengiltä arabin, joka on rohjennut puhua pääjampan muijalle. Eipä sillä, ei tuota uhriakaan puhtoisimpana ihmisenä näytetä, tämän stalkatessa ja ahdistellessa gimmaa omalla pyörällään torjunnoista huolimatta niin kauan, kunnes saa tämän mielenkiinnon. Musiikkia ei kuulla, mutta elokuvassa nähdään autenttinen yhdyntä. Surullisin on symbolinen kuva häkissä pidettävästä pikkulinnusta.
Pisin oli vielä edessä ja se oli Cecil B. DeMillen eeppinen Kuningasten kuningas vuodelta 1927. Ilahduttavasti leffa ei käsittele koko Jeesuksen elämää seimestä ristille, vaan alkaa jo ihmetekojen suorittamisesta, soveltaen kristuslegendaa miten parhaaksi näkee. Magdalan Maria esimerkiksi on joku hovin syöjätär, josta Jeesus manaa tämän seitsemää kuolemansyntiä edustavat pahat persoonat näyttävästi pois. Leffa toimi itse asiassa Hollywoodin loistoaikojen spektaakkelina oikein hyvin kaikessa kahden tunnin ja 40 minuutin kestossaan, enkä oikeastaan kokenut tätä myllytystä hetkeäkään tylsäksi, vaan päinvastoin illan koukuttavimmaksi filmiksi. Jeesus nyt lähinnä oli huvittavan näköinen, muistuttaessaan kolmekymppistä enemmän puolet vanhempaa – toisaalta on hyvä muistaa, että elämä antiikin maailmassa oli raskasta. Tehosteet ja lavasteet ovat näyttäviä, mutta viimeisiä kohtauksia venytetään liikaa haudasta nousseen vapahtajan kierrellessä pitkin kyliä heittämässä läppää. Eläimiä kävi jälleen sääliksi.
† Ensimmäinen pääsiäispäivä †
Sorruin ensimmäistä kertaa eläessäni maksamaan YouTubelle ja katsastin heidän muutamalla eurolla vuokraamanaan megaeeppisen kristusspektaakkelin Mies Nasaretista (1965), jonka korvaavaan näytökseen en WHS-Teatteri Unionissa aiemmin valitettavasti päässyt. Siinäkin mielessä valitettavasti, että tämä katsottu versio oli alkuperäistä tunnin lyhyempi, siis ainoastaan kolme ja puolituntia pitkä, mikä tuntui oman moraalini mukaisesti suorastaan huijaukselta. Ei auta itku ristillä, sillä juuri tätä versiota käsittääkseni kotivideotallenteena yleisimmin levitetään.
Nyt päästiin sitten siihen vaiheeseen, jossa koko Jeesuksen elämä puitiin läpi ihan alkutekijöistä lähtien. Huomasin kuitenkin ärsyyntyväni lähinnä siitä, että parturoinnin vuoksi tarina ei tuntunut selkeästi etenevältä ja lyhennetyn oloiset kohtaukset vaikutti löytävän sen perusteella, että ne jäivät muuhun materiaaliin verattuna suorastaan nopeiksi välähdyksiksi. Max von Sydowin Jeesus vaikuttaa muutenkin viimeisiä hetkiään vetelevältä, liikaa ruohoa imuttaneelta ikähipiltä ja Lasaruksen kuolleista nouseminen sisältää aitoa kauhua. Myös tämä oli näyttävä raamattuspektaakkeli, josta teki vieläkin sekopäisemmän se, etteivät silmäni meinanneet taaskaan kerran fyysisen väsymyksen vuoksi pysyä avoinna, vaan tuijotin filmiä puoliunessa sumuverhon läpi. Pakko se 260-minuuttinen versiokin on vielä joskus nähdä!
† Toinen pääsiäispäivä †
Maanantaina oli aika palata sorvin ääreen, mutta ehdin siinä töiden lomassa katsella myös käänteisellä tavalla pääsiäiseen liittyvää törkyä. William Girdlerin ensimmäinen ohjaus, Asylum of Satan oli näet ryönää sieltä putkiston ruskeimmasta päästä demokratian nimissä – pitäähän vastapuolellakin olla mahdollisuus sanoa sanottavansa.
Tyttö herää hullujenhuoneelta vain tajutakseen, että voi juma, naiseksi pukeutunut mieslääkäri, joka onkin oikeasti kellarissa vaikuttavan saatananpalvontakultin ylipappi, aikoo uhrata minut beelsebubille! Yhdessä kohtauksessa ravut ja tuhatjalkaiset tepastelevat pehmustettuun koppiin lukitun pyörätuolinaisen päällä savun keskellä ja toisessa uima-altaaseen uskaltautuneen sokean naisen kimppuun hyökkäävät käärmeet. Muuten ei tapahdu yhtään mitään ennen loppua, jossa kumipukuun sonnustautunut perkele nousee epäjumalanpalveluksesta hornan syövereistä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Suosittelen välttämään lopputulosta, jos se suinkin vain on mahdollista.
Loppukuvana oli stalinistista kuvainkumarrusta vuoden 1939 neuvostoanimaation The Winning Destination muodossa.
