Näitä katseluita on nyt kerääntynyt aivan kissanviiksimäinen määrä, eli neljättä kymmenettä kappaletta. Lopetetaan siis pehmoisten puhuminen ja aletaan jauhaa sitä itseään, niin saadaan laskiämpäri tyhjennettyä.
Fred Williamsonin blaxploitaatiolänkkäri Musta tappaja (1972) oli kaiken tuota ennen katsomani bruceploitaation ja 1990-2000-luvun taitteen keskinkertaisen tuontikaman jälkeen hyvinkin virkistävä kokemus. Fredin tulkitsema Nigger Charley saa orjatilalla tarpeekseen, tappaa isäntänsä ja lähtee kavereineen ratsastelemaan pitkin syrjäseutuja. Jengin saapuessa pikkukaupunkiin näytetään valkoiselle miehelle ensin närhen munat ja sitten pelastetaan rosvojoukon hätyyttelemä pariskunta ihan vain siksi, että Charley on sattunut iskemään tummat silmänsä vaimoon.
Sikälihän Mustassa tappajassa (alkuperäiseltä nimeltään The Legend of Nigger Charley, jonka tv-versioon pehmennetty väännös The Legend of Black Charley tuntuu vievän särmän tittelistä – originaalihan kuitenkin sisältää tietynlaisen lyijyllä terästetyn ”I’m not your nigger!” -vimman, joka kevenee sensuurin myötä vain yhdeksi mustaksitappajaksi muiden bläkkisten joukossa) ei ole mitään maatamullistavaa, mutta meno on letkeästi ohjattua, Williamsonin karisma puree ja rasisteista tehdään kliimaksinomaisesti reikäjuustoa ärsytyskäyrän sopivan nostamisen päätteeksi.
The Old Dark House (1932) oli pitkään pakonomaisella katselulistalla ollut elokuva: jostain syystä Hollywoodin kulta-aikojen kauhukomedia ei lähtökohtaisesti kuulosta kovin ihastuttavalta, vaikka genreharrastajalle onkin osa yleissivistystä. Niinhän se sitten olikin, että studion lavasteet huojuvat myrskyssä ja huumori on todella mietoa. Boris Karloff pelottelee naisia vanhassa talossa ja sen semmoista. Siihen syssyyn jouduin katsomaan uusiksi Coenin poikien Ladykillers-rikoskomedian (2004), jota en muuten muistanutkaan näin huonoksi. Kaikki hahmot ovat suoraan Keravalta ja Tom Hanks vetää negatiivisessä mielessä uransa unohtumattomimman pallinaamailun.
Tsekkasin loppuun jo pitkään projektin alla olleet Animated Soviet Propaganda -piirretyt, joita suosittelen lämpimästi kaikille itäplokkilaisen taiteen ja animaatioiden ystäville, vaikka lyhytpalojen taso vaihteleekin laidasta laitaan. Neljään osaan, eli jenkki-imperialisteihin, fasistisikoihin, kapitalistihaikaloihin ja loistavaan neukkutulevaisuuteen jaettu kokonaisuus löytyy YouTubesta sangen hyvällä laadulla. Episodien loppuun ängettyä ”dokumenttimateriaalia” en jaksanut muutaman yrityksen jälkeen enää tahkota, sillä se koostui lähinnä hoennasta ”kommunismi paha, kapitalismi hyvä”, jo nähtyjen animaatioiden uudelleenesittämisestä ja näihin ympätyn kertojaäänen selostuksesta mölleille, mitä niissä lyhäreissä oikeasti tapahtuu.
Siinä samalla jouduin katsomaan myös elokuvateoksen nimeltä Bulletproof Monk (2003), jonka pelkkä nimi saa aikaiseksi keuhkoissa tunteen happivajeesta. Rumaa toimintaa, CGI:tä, natsien maailmanvalloitusjuonta ja kaikkea muuta asiaankuuluvaa, unohtamatta tietenkään sitä American Pien hymypoikaa, joka ottaa Road Tripissä sormet perseeseensä (ja lukeutuu mahdollisesti viiden eniten inhoamani näyttelijän joukkoon). Jollei elokuva olisi jo niin ylisteampuvan kalkkunamainen ja typerä, olisi se kaikkien arvosteluasteikoiden alapuolella. Chow Yun-Fatia käy sääliksi.
Pane mua (2000) on puolestaan ranskalaisten pornomaakarien HC-shokkielokuva, joka luottaa simuloimattomiin panokohtauksiin (joilla terästetään mm. raiskauksia) ja huonosti toteutettuun väkivaltaan. Pari katuelämään tympääntynyttä naista lähtee murharetkelle, jonka aikana tapetaan, ryöstetään ja tungetaan pistoolinpiippua hanuriin. DV-kameralla kuvattu leffa näyttää rakeiselta, näyttelijät ovat onnettomia eikä kokonaisuus ole niin rankka kuin miksi sen ennakkokuulemani perusteella uskoin: vaikka hirveyksiä tulvii ruudulle, on ohjauksesta tatsi hukassa, eikä katsoja usko näkemäänsä minään muuna, kuin amatöörimäisesti tehtynä järkytysten kalasteluna. Vaikka kaiken takaa voi kuulla viestin ”tätähän te haluatte nähdä, niin katsokaa nyt sitten sydämenne kyllyydestä”, tuntuu koko kuksinnan, pahoinpitelyjen, nirhaamisten ja seksuaaliväkivallan täytteisen kimaran perimmäinen pointti helpolta kyseenalaistaa. On näitä roskaelokuvamarkkinoilla ennenkin nähty.
Black Magic with Buddha (myös Black Magic with Butchery, 1983) on taas näitä honkkarilaisia ihmeitä, joita aina välistä putkahtelee esille ties mistä. Tyyppi salakuljettaa aivot matkalaukussaan Hongkongiin ja sitten alkaa tapahtua. Tai ainakin pienen odottelun jälkeen, sillä leffan alkupuoliskolla ei tunnu käyvän yhtään mitään. Lopulta mörkö saadaan heilumaan kuin heinänkorjaaja ja nelikasvoinen Buddha auttamaan päähenkilöä pahiksen kukistamisessa. Paljoa muuta ei mieleen jäänyt, paitsi että Kaukoidän persoonallisilta markkinoilta löytyy menevämpääkin aihetta ihmettelemiseen.
Ken Park (2002) puolestaan ihastutti huomattavasti enemmän, ollessaan äärimmäisen nihilistinen ja hirtehinen, mutta kuitenkin ilman paatosta esitetty kuvaus kalifornialaisen pikkukaupungin nuorisosta. Pornoilu tuntuu etenkin loppupuolella aika päälleliimatulta, mutta rujot kohtaukset, joissa esimerkiksi tosimiesisä yrittää jurrissa imeä poikansa kalua tai uskovainen faija pieksee tyttärensä ja tämän poikaystävän siveydenkiihkoissaan, toimivat omalla painollaan, jota tuskin tarvitsee alleviivata. Yksi sekopää tappaa isovanhempansa, toinen keskustelee tyttöystävänsä vanhempien päivällispöydässä arkisia kenenkään tietämättä, että hän käy nuolemassa iltapäivisin anoppinsa alapäätä, perheen pikkulapsen samalla tuijottaessa viihteeksi kutsuttua pehmopornoa alakerran televisiosta. Käsikirjoituksen taustalta löytyy kuuleman mukaan lehdistä bongatut uutispalat. Lopun tekopyhä aborttikeskustelu ei sekään jätä mitään arvailujen varaan ja Ken Park -nimisen pojan ratkaisu valauttaa aivonsa pitkin skeittipuistoa tuntuu loogiselta, jos vaihtoehtona on elämä moisessa maailmassa. Ehkä joidenkin ihmisten ei vain pitäisi hankkia lapsia.
Sleazy-giallon tasaisinta laatua edustavassa Amuckissa (1972) selvitellään niin ikään murhamysteeriä ja välissä nähdään parit softcore-meiningit. Keskinkertainen oman kertansa mittatilaustyö, jonka kyllä katsoo, mutta jota ei myöhemmin enää pahemmin muista. Ninja vs. Bruce Lee (1977) tunnetaan myös muutamalla kymmenellä muulla nimellä, eikä siinä ollut konekivääreitä, ninjoja tai edes Bruce Leeta, vaan supertähti Bruce Le. Kukaan ei tiedä miksi, mutta nimimerkki Tumppi näkyy antaneen jutulle kolme ja puoli tähteä. Mike Leighin yhteiskunnallisessa epookkidraamassa Vera Drake (2004) työläisnainen puolestaan suorittaa hyvää hyvyyttään laittomia abortteja ja pääsee tästä kiitokseksi nauttimaan valtion vedestä ja leivästä erään toimenpiteen mentyä hieman pieleen.
Die Hard Dracula (1998) lukeutuu niihin huonoimpiin ennen uutta vuosituhatta tehtyihin vampyyrikreivielokuviin yhdessä esimerkiksi Billy the Kid vs. Draculan kanssa, ja on tämän vuoksi parhaimmillaan todella maukas auteur-teos. Veristä pihviä tavernassa ahmiva Dracula joutuu källin kohteeksi saatuaan annokseensa valkosipulia, vetää raivarit pelottomien vampyyrintappajien hajottaessa hänen rakkaan viulunsa ja käväisee ties mistä syystä kaiken kukkuraksi hammaslääkärissä, jossa Brian Yuznan leffoista karannut puoskari kiskoo tältä toisen kulmahampaan raivokkaan sadattelun saattelemana irti. Tehosteet ovat laadultaan samaa tasoa kuin jossain Suburban Sasquatchissa (eli satunnaisen jonnen tietokoneellaan atk-tunnilla pilan päitten tekemiä), näyttely luokatonta, juoni ja repliikit vielä huonompia ja lopputwistikin löytyy. Väärässä seurassa ja tilanteessa Die Hard Dracula voisikin olla kovalla volyymilla eetteristä tulvivaa räkänaurua. Yksin toisella silmällä katsottuna myötähäpeä on välistä turhan vahvasti läsnä.
Matka jatkuu. Tyttö sillalla (1999) oli hienosti kuvattu, mutta teennäinen ja lähinnä ärsyttävä tekotaidefilmi Ranskasta, jossa itsemurhaa yrittävä nuori nainen kiertää Etelä-Eurooppaa sanavalmiin veitsenheittäjän kanssa. Nokkelaa dialogia viljelevästä mustavalkofilmistä tulee mieleen joku väkisin väännetty Kaurismäki-yritelmä. An Oversimplification of Her Beauty (2012), Terence Nancen ohjausdebyytti, edusti puolestaan kokeellista antia. Jonkinlaiselta elokuvaesseen ja videopäiväkirjan yhdistelmältä tuntuvaan pohdiskeluun lisätään animaatiojaksoja, videonauhurimateriaalia stop-merkkeineen ja sitä sun tätä muuta surrealistista. Kokonaisuus kiehtoo Kiasma-tyylisenä videotaiteena, mutta juonivetoisena elokuvana tätä tikkarin imeskelyä ei missään nimessä kannata katsoa. Muutenkin olin paikoitellen kahden vaiheilla, vetosiko vai etoiko leffa. Rithy Panhin Exile (2016) jatkaa samaa taidevetoista linjaa, kuvaamalla Kamputsean kansanmurhan tapahtumia kokeellisin keinoin. Sekä audiovisuaalisesti että sisällöltään kovaa iskeneen puolidokumentin tunnelmaa voisi kuvailla näillä henkilökohtaisilla uudissanoillani museo- tai taidegalleriamaiseksi.
Nyt alkaa jo hiljalleen tulla mitta täyteen. Antaa mennä yli niin että alakerrassakin huomataan. Tai sitten siellä ei ole kettään kotona. Mutta mutta mutta, jouduin katsomaan uusiksi Pedro Almodovarin komedian Kaikki äidistäni (1999), josta varmasti joku muu haluaa kertoa enemmän. Veteraanipäivänä vilkaistun Evakon (1956) voisi puolestaan helposti julistaa Ville Salmisen parhaaksi elokuvaksi. Lähestyvät sotatoimet, kotien jättäminen, b-luokan kansalaiseksi aleneminen ja muu inhimilliseen katastrofiin liittyvä välitetään katsojassa rehellisen realistiselta tuntuvasti, eikä itse tykkien pauhua tai pommien pudottelua tuoda keskiöön. Lähinnä joku kristitillinen höpötys ja vastaavat häiritsivät. Tiedä häntä onko aihe pysynyt yltiöpatrioottisen sijaan asiallisena siksi, ettei leffalla olisi ollut rahkeita pahoittaa itäisen ystävän mieltä samaan tapaan, millä Erdogankin loukkaantuu jonkun mainitessa armenialaisten kansanmurhan. Se siitä, pakko oli hieman leukailla, että pysyisin järjissäni. Tai sen tuollapuolen. Evakko tuli katsottua osana Helmet-elokuvahaastetta.
Taidan julkaista tämän nyt ja jatkaa taas toisessa tekstissä. Palataan pian asiaan, minä, meikäläinen ja meitsi.
