Liika hernesoppa ei tee hyvää, joten kommenttien synnytys täällä Kuvaputken kopissa jatkuu siitä mihin se viisi minuuttia sitten jäi.
Niin ja sen lukuoikeuden voi maksaa laittamalla hinnastossamme ilmoitetun rahasumman ruskeassa kirjekuoressa Kuvaputken poste restante -lokeroon. Tiedot löytyvät luonnollisesti apinalaatikostamme. Ethän jatka lukemista ennen tätä, kiitos! Koskee myös paljasjalkaista toimittajaveijari Porttilaa.
Don’t Come Knockingissa (2005) joku köyhän miehen cowboy yrittää olla juomatta ja hoidella perhevelvollisuuksiaan jossain nevadalaisessa pelikaupungissa (huvipuistomaisen psykedeelistä väriloistoa tarjoavat kuvat ovat parasta, mitä tällä leffalla on tarjota) ja Mike Judgen ääliöpoikia hörötyttävästi nimetyssä Buttessa. Sam Shepard ja Tim Roth lähinnä ärsyttävät suorituksillaan ja raina tuntuu hieman siltä, kuin Wim Wendersillä olisi ollut ideat hukassa, mutta tästä huolimatta ajatus pollassa, että minä olen yhä suuri ohjaaja. Ei tässä nyt mennä rimankaan ali, mutta erityisesti Wendersin kohdalla tulee vähän väkisinkin mieleen joko välityö tai lahjojen hiipuminen. Sadat kerrat käsitellyn tarinan kerronta tuntuu raskaalta eikä elokuva tarjoa myöskään suurempaa fiilistelyä.
Intiimit tunnustukset (2004) näin toistamiseen, mutten muistanut elokuvasta yhtään mitään. En siis ainuttakaan kohtausta, välähdystäkään juonesta tai että edes olin ylipäätään joskus katsonut sen. Hyvä että näitä tulee pisteytettyä internettiin… Jos Tyttö sillalla tuntui uuvuttavalta tekotaiteelta, on Patrice Leconten myöhemmässä ohjauksessa selkeästi petrattu ja kauniit kuvat vaihdettu syvälliseen ihmistutkiskeluun. Hyvin pitkälti yhdessä huoneessa tapahtuvassa elokuvassa nainen erehtyy ovesta ja alkaa avautumaan lakimiehelle luullen tätä psykiatriksi. Juristi on reppana aikamiespoika, joka ei ole saanut elämässään juuri mitään omaa aikaiseksi, vaan elelee isältään periytyneessä toimistossaan päivästä toiseen puolierakkona jännittäviä vakuutuspapereita tutkien, mitä nyt ex-vaimo käväisee välistä kiksauttamassa sekä hakemassa kamojaan ja (myöskin faijan peruja oleva) sihteeri päivystää viereisessä huoneessa.
Leffalla olisi kaikki edellytykset vajota tylsäksi ja puhkikalutuksi rakkaustarinaksi, mutta tälle tielle ei mennä, vaan piinaava ja epätoivoinen tunne tavoittamattomasta onnesta ja elämään vahingossa saapuneen ihmisen mahdollisuudesta kadota milloin tahansa kiristetään äärimmilleen. Lopulta katsoja tuntee sekä tuskaa että ärsytystä ukon puolesta, joka ei osaa avata suutaan ja kertoa ihastuksensa kohteelle suoraan mitä tuntee. Vaikka kiusoitteleva käsikirjoitus tekee paljon, leffa ei olisi mitään ilman pääosaparin näyttelijäsuorituksia, joista etenkin Sandrine Bonnaire tekee mestarillisen roolin. Positiivista on myös se, ettei tässä Leconten elokuvassa ole jälleen vanhaa miestä ja nuorta tyttöä, erittäin lumoavan Bonnairen lähestyttyä kuvausten aikoihin hiljalleen neljääkymmentä ja olleen siis nainen parhaassa iässä.
DVD-julkaisun luotaantyöntävän kansipaperin ei kannata antaa hämätä – ainakin minua elokuva kosketti, eikä tätä kovin usein tapahdu.
Night at the museum – yö museossa (2006) löytyi muistaakseni jälleen kerran jostain ilmaisjakelukasasta ja otin sen matkaani lähinnä siksi, että ajatus öisistä museoista kiinnostaa aina. Ben Stiller -komedia on käsikirjoitettu samalla tavalla kuin 10 000 muuta vastaavaa, eli vaihtamalla yhden Hollywood-hupailun hahmot ja tapahtumapaikat uusiin. Stillerin pitää saada vakityö ollakseen poikansa silmissä jotakin ja hän päätyy yövahdiksi museoon, jossa vahanuket heräävät öisin henkiin. Robin Williams nähdään Teddy Rooseveltina ja menisi liian pitkälle sanoa, ettei tällaisen urakehityksen myötä hänen elämänilonsa katoaminen juuri ihmetyttäisi. Tässä oli myös CGI-dinosaurus ja hah hah hauska purkkaa halajava moai-patsas. Big Maceilla ja Coca-Colalla ruokitut teinit varmasti nauravat, mutta huumorintajua on monenlaista.
”Tämä on Postin robottikaverin automaattinen sähköpostiviesti.
Hän ei vielä osaa lukea – älä siis vastaa hänelle.”
Sitten vähän kökkökauhua. Ullakolla (1980) on vangitseva nimi ja silmiä penetroiva juliste, mutta jostain syystä tämä oli taas sitä enemmän jännitysdraamaa muistuttavaa laahaamista kuin kunnon veriroisketta, hyytäviä hetkiä tai edes huvittavaa kalkkunankoipea. Kirjastontäti asuu vittuilevan ja pyörätuolissa istuvan tyranni-isänsä kanssa isossa talossa ja hänen elämänsä on yhtä loputonta painajaista. Näemme jotain välähdystä naisesta polttamassa kirjoja ja unelmissaan tappamassa faijaansa milloin ruokaan laittamallaan rotanmyrkyllä, ammeeseen tiputtamallaan sähkövempaimella tai – nyt tulee jotain siistiä! – päästämällä gorillapukuisen miehen tämän kurkkuun käsiksi. Viimeisin kohtaus liittyy lemmikkisimpanssiin, jonka tämä vastoin isukin tahtoa ostaa eläinkaupasta. Lopulta käy vielä ilmi että taatto onkin kusettanut lastaan kaikki nämä vuodet, eikä ole ollutkaan rampa. Friidu sekoaa, ryntää ullakolle ja löytää luurankoja. Suttuisa vhs-laatu ei ainakaan parantanut kokemuksen vetovoimaa.
”13 askelta kauhun maailmaan…
Ullakko… pimeyden ja pelon paikka missä kauhu ja mielikuvitus yhtyvät. Ullakolle ei kenenkään pitäisi mennä yksin.
Ullakolla vaarat vaanivat ja kauhu odottaa…
Ullakko edustaa uuden amerikkalaisen kauhuaallon korkeimpia jännitysaaltoja. Carrie Snodgress ja Ray Milland pääosissa takaavat jännityksen ystäville korkeatasoisen puolitoistatuntisen kauhun pimeissä ja salaperäisissä maisemissa.
Portaat, jotka vievät ullakolle johtavat kuolemaan…”
Kun kerran aloitettiin kovin panoksin, niin jatketaan samoilla rohdoilla. Lukon takana (1988) on niitä harvoja elokuvia, joiden vanha suomalainen nimike on alkuperäistä – joka on tässä tapauksessa Grandmother’s House – tylsempi. Kuvittelin julisteen ja nimen perusteella leffan olevan jonkinlainen slasher, mutta haaveeksi jäi. Kahden sisaruksen isä kuolee ja nämä sijoitetaan mummolaan asumaan. Jo ensimmäisenä yönä poika näkee unta, jossa rituaalimurhaa tekevä isoisä tappaa hänet hedelmäkellarissa ja pian myös hullu nainen, joka paljastuu näiden mielisairaalasta kadonneeksi äidiksi, heiluu ympäriinsä puukko nyrkissä. Juonessa ei ole tolkun häivää eikä leffa yrityksistä huolimatta ole tarpeeksi raflaava pitääkseen innostusta yllä.
Island of the Death -video nastysta muistettavan Nico Mastorakisin tuottaman leffan härskein kohta on rasvaisten puhuminen isosiskosta uima-altaalla (”Jos minulla olisi tuollainen sisko, vetäisin häntä viikseen.”) ja tämän avoin ahdistelu sekä tirkistely vedessä, mistä hurmaantuneena systeri tietenkin haluaa päästä muhinoimaan häirikön kanssa aavetaloon (en sikäli ihmettele joidenkin miesten toiminnan logiikkaa, jos heidän ainut käyttäytymismallinsa on löytynyt tällaisesta kamasta). Loppukohtauksessa rambovaihteen päälle pistänyt poika vielä huitoo psykopaattipappansa hengiltä kirveellä. Miten tämä kaikki kuulostaa paperilla niin paljon paremmalta kuin mitä selluloidille saatiin siirrettyä?
Il Caso Mattei (1972) tuli katsottua valpurinpäivän aattona. Francesco Rosin epälineaarisesti kerrotussa poliittisessa elokuvassa kuvataan italialaisen liikemiehen elämää ja lentokoneturmaksi mahdollisesti lavastettua salamurhaa. Hayao Miyazakin Water Spider Monmon (2006) oli puolestaan ainut äkkiseltään mieleeni tuleva animaatio, joka kertoo vesihämähäkin elämästä. Hyvin sympaattinen, vajaan vartin mittainen anime on nähtävillä ilmeisesti ainoastaan Studio Ghiblin museossa Japanissa ja oli näin ollen pakko nauttia jonkun museovieraan heiluvalla kameralla kuvaamana rakeisena YouTube-tallenteena. Työläisten juhlan iltana katselut jatkuivat animella Summer Wars (2009), joka oli piirretty hetkittäin todella ärsyttävästi, kylvetty täyteen vajaasti täytettyjä hahmoja ja jonka juonenkäänteiden yksityiskohdista en edes halunnut ymmärtää mitään. Rasittava, lähes kaksituntinen ja lapsellinen elokuva toi virtuaalimaailman taisteluineen mieleen Pokemonin. Tunisialainen draama Satiinin puna (2002) oli ihan kiva kuvaus elämästä suhteellisen liberaalissa arabimaassa. Äiti alkaa sattuman kautta tienata napatanssijana ja käy vahingossa kuksimassa tyttärensä mieskanditaattia.
