No niin. Tämä on siis Kuvaputken darra -tekstissä käsittelemäni pahamainen Kuvaputken känniartikkeli. Sitä ei suinkaan ole sensuroitu, vaikka olen nähnyt parhaaksi poistaa jutusta suurimman osan tekstiä. Olen tehnyt muokkaukset ainoastaan siksi, etten yksinkertaisesti halua säilyttää ulospäästettyjä vuodatuksia täällä. Lopputulokseen olen pyrkinyt jättämään vain ja ainoastaan itse elokuvia koskevat kirjoittelut ja heittämään kaiken niihin liittymättömän kuuseen. Kiitos ja anteeksi, vaikkei Aake kyllä pyytäisi.
Katsoin Melvin Van Peeblesin Watermelon Manin (1970). Tässä vaiheessa alkoi jo oikeasti tuntua siltä, ettei mister Van Peebles aivan aikuisten oikeasti osaa ohjata yhtikäs mitään.
Ajatus on hauska monessakin mielessä. Missä blackface on tullut terminä pahamaineiseksi valkoisesta näyttelijästä jonka naama on lankattu mustaksi, Watermelon Manissa tummaihoinen tyyppi on puolestaan maskeerattu valkoiseksi. Tämä poliittisilta mielipiteiltään äärirasistinen white pride -jätkä juoksentelee pitkin lähiöitä jauhoposkisena, kunnes eräänä aamuna herää ja huomaa kauhukseen olevansa musta. Nauroin tälle ajatukselle suurimman osan elokuvasta, mutta ymmärrän samalla muijaani, joka kysyi aidosti häkeltyneenä seuraavana päivänä: ”Mitä! Annoit kolme tähteä! Sehän oli aika epäonnistunut elokuva!”
Olihan se epäonnistunut. Mutta myös hauska. En oikeasti nauttinut näistä sadasta minuutista kovinkaan paljoa, mutta nauroin räkäisesti tälle idiotismille, jonka mukaan ihmisen ihonväri määrittelee hänet persoonana. Valitettavasti maailman meno tulee silti jatkamaan samaa rataa.
Scott Pilgrim vastaan maailma (2010) on leffa, josta möllit ovat +10 vuotta vauhkonneet minulle. Annoin mahdollisuuden. Se oli virhe. En halua muistella tätä mitenkään, joten suosittelen tsekkaamaan sen itse jos nyt aivan välttämättä tahdot.
Hyi helvetti jo tämä julistekin vie mennessään.
Katsoin myös pitkään peräsulkiani kutkutelleen uusintafilmatisoinnin Friday the 13th (2009). Lähinnä tämä oli ollut mielessä siksi että olen fanittanut slashereita – etenkin Michaelin ja Jasonin seikkailuita – teinistä asti, enkä osaa ajatella niitä siinä huonossa valossa mihin ne ehkä oikeasti mielikuvituksensa puolesta kuuluisivat.
Tästä huomataankin miten hyvin 1980-luvun tuotantoporras on onnistunut omassa prosessissaan. Michael Bayn tuottama ja Marcus Nispelin ohjaama pökäle on näes yhtä huono kuin loistavan Bride of Chuckyn (1998) kipparin maakaroima Freddy vs Jason (2003), joka oli kahden ikonisen massamurhasarjan raiskaus. Tai no, itse taidan olla ainut ks. leffaa vihannut ja halu haukkua se maanrakoon edes yhden ihmisen toimesta sai minut aikoinaan myös kirjoittamaan elokuvista. Joka että olen äärimmäisen vakuuttunut siitä, että 2000-lukulainen slasher on taantunut parinkymmenen vuoden takaiseen nähden suurin piirtein yhtä kivikaudelle kuin maailma jossain Kersantti W:ssä.
Leffa yhdistää alkuperäisen sarjan osat yksi, kaksi ja kolme. Näistä pari ensimmäistä hoidetaan jo alkupuolella. Nuoriso menee etsimään gps-paikantimellaan marihuanapuskiaan jostain Crystal Laken tienoilta. Jason tulee ja hoitaa homman. Tämän jälkeen erään uhrin veli alkaa tutkimaan tapausta. Mukana on supervammainen aasialainen, tämän afroystävä, joukko valkoisia pellejä ja herra Voorhees, joka löytää maskinsa punaniskan ullakolta. Tässä välissä voidaan kyseenalaistaa vaikka mitä, mutta suurin ongelma on salamaleikkaus ja hirveä yliaktiivisuus, minkä vuoksi jo itsessään avutonta elokuvaa ei pysty katsomaan taiteellisella tai viihteelliselläkään silmällä edes huuli korvassa. Ainut hyvä puoli on synkkäilmeiseksi maskeerattu murhaajahahmo.
Vapauden verinen laulu (1972) on Roger Cormanin tuottama Martin Scorsesen ensimmäinen filmi. Leffassa on sikäli potentiaalia: se käsittelee tekopyhän valtion todellisuutta, jossa etelävaltiolliset arvot kuten rasismi ja sorto kukkivat. Toiselta kannalta elokuva on sangen sovinistinen, Barbara Hersheyn esittämän naishahmon kiemurrellessa David Carradinen jaloissa. Suoran konservatiiviselle linjalle ei silti lähdetä – ennen kuin Carradine lopussa naulitaan katolilaisen marttyyriperinteen mukaisesti ristille. Suurin ongelma on kuitenkin epäonnistunut rytmitys.
Katselin ystäväni kera myös Pamela Tolan ohjaaman elokuvan Teräsleidit (2020). Leffassa iäkäs nainen kolauttaa miestään pannulla pannuun, uskoo tappaneensa tämän ja lähtee siskoineen irrottelemaan ennen koittavaa linnatuomiota.
Tarinassa toimii voimakkaasti muistelu naisten radikaalista nuoruudesta 1960-70-luvun taitteesta. Myös vanhan ihmisen roolin kyseenalaistaminen sekä miten paljon sukulaiset tekevät asioita itsensä eivätkä kohteena olevan henkilön vuoksi on kohdallaan. Olennaiseen ei kuitenkaan keskitytä. Tärkeämpää on se että seistemänkymppiset naiset ryyppäävät, perseilevät ja roadtrippaavat. Vitsit ovat stereotypisoivia ja mauttomia. Kirjoittajista löytyy oma kansallisaarteemme, vanha kunnon Aleksi Bardy.
Komiikka oli kautta linjan kamalinta paskaa ikinä ja pahin saasta nähdään lopussa, jossa eräs tytär konttaa mölisten pöydällä ja ahtaa kakkua suuhunsa. Onko tämä oikeasti hauskaa huumoria vaiko sitä mitä huumorina kaupataan? No, ystäväni nauroi kippurassa, eli ehkä vika ei ole Bardyssa. Lopusta löytyy tietenkin myös opetus.
Pidimme Tampereella ystävieni Tumpin ja Jeremiaan kanssa Rauni Mollberg -maratonin, josta edellinen kirjoittikin jo hykerryttävän hauskan raportin. Koska Kuvaputki luottaa individualistiseen kollektivismiin, tyydyn toteamaan asiat lyhyen kautta.
Tv-teatteri Meidän herramme muurahaisia (1964) oli aika heikko esitys, joskin yksinkertaiset lavasteet innostivat. Maa on syntinen laulu (1973), Mollen pahamaineisin tuotos ja suomen Cannibal Holocaust (mm. eläinten tappamaninen, yleisen julmuuden kuvaaminen, alkuperäisasukkaisiin kohdistuva rasismi ja pahuus…) oli edelleen täydellinen mestariteos, jonka arvosanan nostin edellisestä neljästä ja puolesta täyteen viiteen tähteen. Olivat ohjaajan metodit filminsä tekemiseksi miten inhottavat tahansa, siitähän ei voi kiistellä että lopputulos on paitsi visuaalisesti todella kaunis, se myös jättää hittolaisen vaikuttuneen ja epämiellyttävän olon.
Siunattu hulluus (1975) alkoi olla vaikeampi. Pari Kummeli-hahmon näköistä mölliä yrittää viedä veljeään kolmen tunnin mittaisen näytöksen aikana hourulaan eikä katsoja ole varma onko tämä komediaa vai draamaa. Tässä oli myös Vilippus. Ystäväni tulkinnan mukaan leffa käsitteli koomisesti aikansa suomalaisia, enkä oikeastaan epäile etteikö tämä voisi pitää paikkaansa. Jostain syystä Tumpin nukahtamisen jälkeen kaikki alkoi toimia paljon paremmin. Joka että viiksekkäät ja nahkalakkipäiset ölisijät ovat iljettäviä ja toisaalta näistä voinee vetää hyvän yhtymäkohdan 2020-luvun perinteistä Suomea omasta mielestään edustavaan kansanosaan, joita näkee terasseilla ja kirkonkylissä aina silloin tällöin.
Kävimme divarissa ja katsoimme hieman myöhemmin Mollen toisen mestariteoksen, Milkan (1980). Leffan juonessa kikkeliäkin kierompi Ristus Perkele saapuu yh-äidin mökille viettelemään sekä tätä että hänen tytärtään. Leffa on kerrottu hyvin runollisesti, symbolisesti ja sydäntä raapivasti. Se käsittelee Maa on syntisen laulun tapaan sekä tekopyhää lahkolaista elämää että tämän maailman himoja. Suurin ongelma on oletettujen amatöörien suihin hyvin huonosti istuva teatraalinen dialogi.
Aika hyvä ihmiseksi (1977) oli myös nähty aiemmin. Elokuva oli mukaansatempaavaa, Mollbergille rakasta Aapeli-filmatisointia, jonka paras puoli oli sängyssä makaava Martti Kainulainen, joka sekä puhui niin härskiä tekstiä että moinen epäkorrektius sai laittoi naurattamaan surrealismillaan, että hädissään niin ahmi kuin kirjaimellisesti myös joi rahojaan voivottelevan emännän edessä. Tukehtuminen oli olohuoneessa lähellä. Söin itse pistaasijäätelöä kissankupista, mikä sai talon kollin suorastaan hullaantumaan.
Katsoimme illan viimeisenä Mollbergin magnum opusin Ystävät, toverit (1990), joka on ainoita äkkiseltään mieleen tulevia kotimaisia, joissa esiintyy elefantti. Sisällissodasta kansainvälisempiin selkkauksiin etenevä kuvaus tuo kuvakerronnallaan hyvin pintaan tuoreessa muistissa kyteneen katkeruuden ja kertoo onnistuneesti isorikkaiden bisneksestä sodan kustannuksella. Kukaan ei tiedä onko kuva oikeasti näin tumma vai vaikuttiko DVD-julkaisun laatu asiaan liikaa, mutta itse pidin myös tästä elokuvasta – mestariteoshan Ystävät, toverit ei ole, mutta älykäs ja hyvin tehty leffa kuitenkin. Vaikka toisista skeneistä huomaa että rahaa on käytetty, silti itse en ihan päässyt kärryille, miten Molle sai tällä itsensä konkkaan. Yhdessä muistettavimmista ja symbolisimmista kohtauksista känniset ulkomaan liikemiehet ampuvat tolppaan sidotun työläisen hengiltä.
Juliste on harvinaisen ruma.
Aamulla katsoimme Paratiisin lapset (1994), joka sai omana aikanaan teatterikierroksella ällistyttävät nolla katsojaa. Olin aiemmalla katselmuksella antanut tälle kaksi ja puoli tähteä viidestä, minkä tiputin (armosta) puoleentoista. Parituntinen leffa on uskomattoman tylsä ja sen filtterit ruminta visuaalista paskaa vähään aikaan. Edes Mollberg ei kuulemma pitänyt lopputulemasta.
Tämän jälkeen Ylen Areenasta lähti kierimään vielä Mollen ex-työkaveri Veikko Aaltosen ohjaama dokumentti Dinosaurus (2021), jossa käytiin läpi sekä tämän elokuvia, entisaikojen tapaa tehdä elokuvaa (eräs äijä väittää, että myös naisohjaajat käyttivät samoja heille opetettuja metodeja) että alan murrosta. Aku Louhimies ja Markus Selin pääsevät ääneen, mutta paras kommentti tulee kuvaaja Esa Vuoriselta, joka toteaa ettei Suomessa enää tehdä hyviä elokuvia ja uusista tuotoksista puuttuu sielu – en ehkä itse ole näin radikaalilla linjoilla esimerkiksi filmien Hymyilevä mies, Koirat eivät käytä housuja tai Tottumiskysymys vuoksi, mutta myönnän tuotantojen tyylin muuttuneen näistä ajoista radikaalisti. Ehkä on parasta, ettei meillä enää ole haluja antaa molleille mahdollisuutta tappaa eläimiä, puhaltaa röökinsavuja lapsen kasvoille tai uhata naisnäyttelijää raiskaamisella. Silti olen sitä mieltä että oli Rauni kuinka kyseenalainen persoona hyvänsä, ison jäljen hän suomalaiseen elokuvakulttuuriin jätti. Kusipäitä riittää ja joskus he saavat aikaiseksi myös jotain taiteellisesti hyvää. Eivät nämä leffat boikotoimalla minnekään katoa.
Päästyäni kotiin katsoimme tyttöystäväni kanssa Molletonin isännältä lainaamani Ralph Bakshin piirrosfilkan Tulen ja jään maa (1983). Kuten monen muun Bakshin jutun kohdalla, tämäkin oli stooriltaan aika tylsä ja vaivaannuttavaa pikkutuhmaa graafista paljastelua sisältänyt fantasiamättö Sormusten herran hengessä, missä paha uhkaa hyvää ja asia pitää korjata väkivallalla. Piirrosjälki on parhaimmillaan kivaa, animaatio taasen pahimmillaan aika kangertelevaa. Lähinnä tätä voi suositella Bakshin ja aikuisanimaation faneille.
Parempi puoliskoni täytti vuosia ja sitähän piti juhlia. Olin leiponut mansikkakermakakun ja tilasimme myös pitsaa, jonka mutustelun lomassa katsoimme elokuvaa. Yritin sanoa että hän voisi valita ohjelmiston, mutta tuomio kuului että minä olen näissä asioissa parempi. Kun Limonadi Joe ei mennyt läpi, lähdimme Pixar-linjalle.
Katsoimme siis yhdistelmän, joka alkoi animaatiolla Up – kohti korkeuksia (2009). Paljon kehuttu elävä kuva ei jäänyt kiitoksistaan kauas, vaikkei mikään huipputeoskaan ollut. Intro näyttää kuinka tyttö ja poika tapaavat, kasvavat yhdessä, kokevat lapsettomuuden ja lopulta maskuliinisempi osapuoli jää yksin katselemaan rakkautensa valokuvaa. Väkivaltarikoksen myötä pappa karkaa taloon sitomillaan ilmapalloilla kohti pariskunnan haaveina ollutta eteläamerikkalaista vesiputousta mukanaan höntti partiolainen ja pian myös puhuva koira.
Leffan parhaita juttuja on, että se onnistuu aidosti koskettamaan elämän kaaren esittämisellään ja kertomalla kuinka elämistä ei koskaan pitäisi jättää kesken tai uskoa tulevaan hylätä, vaan jatkaa loppuun saakka. Pahin virhe omaan silmääni on väkinäisten pahisten, stereotyyppisten hahmojen ja ”hassujen” klovnien mukaan änkeäminen. Myös raamatullinen kosto saavutetaan, joka on 2000-luvun valtavirtalastenelokuvassa jo aika hätkähdyttävää.
Siinä seuraavaksi meni ruudulle brasilialainen köyhän miehen kopio What’s Up: Balloon to the Rescue samalta vuodelta. Katselukumppanini suuttui heti ensiminuuttien aikana ja alkoi protestoimaan, että tämä on taas näitä samoja kammottavia juttuja kuin joulun alla näyttämäni Rapsittie Street Kids. Yritin lepytellä häntä ja sanoa että tällä saattavat olla huumoriarvonsa, mutta tämä ei auttanut synttärisankarin sanoessa hyvin nopeasti tuntevansa fyysistä pahaa oloa katselun takia. Koin ettei tämä ehkä ole paras tapa muistaa häntä merkkipäivänään ja olin valmis laittamaan leffan pois päältä, mutta hän antoi luvan sen rullaamiseen ja kävi itse nukkumaan.
Etenkin Upin äärimmäisen taidokkaan kolmiulotteisen animaation jälkeen tämä oli aivan kamalaa katsottavaa, jonka ulkoanti sai ysärin loppupuolen Galilei-sarjan näyttämään mestariteokselta. Pahintahan tässä kaikessa on se, ettei näissä tuotannoissa ole kyse enää edes rip-offista, tuottajien väännettyä esityksensä ulos vain sen toivossa, että joku vanhempi erehtyy kaupassa ja ostaa tämän lapselleen toivotun alkuperäisen sijasta. Lopputulos ei ole suututtavan huono, vaan hajuton, mauton ja iloton, IMDb:ssä What’s upilla on 1,1 tähteä kymmenestä, mikä on niin ikään realistista. Säälittävää ja mitäänsanomatonta roskaa, joka näyttää enemmän mobiiliherkulta tai tv-peliltä kuin elokuvalta.
Mmmm…. Kuvaputken toinen osapuoli antoi minulle elokuvia kovalevylle. Löysin sieltä myös kuvan Ninja (2009). Se oli aivan karmivaa sontaa jossa oli paljon rumaa CGI:tä. Ninjat riehuvat Vladivostokissa ja muualla ja kaikki on kuolemanvakavaa. Tumppi sanoi seuraavana päivänä leffan olevan hyvä kunnianosoitus kasarin ninjaelokuville. Makunsa kullakin. Itse syön silti mieluummin suklaatuuttia kuin lehmän jöötiä.
Kai tästä postauksesta nyt hieman järkevämpi tuli. Laitetaan pihalle ja yritetään pitää itsensä ruodussa jatkossa. Anteeksi niille miljoonalle lukijalle, jotka korjaamattoman tekstini ehtivät jo lukea.
