Olipa kerran poika nimeltä Kevin, joka teki muille pojille pieniä tuhmuuksia. Hänet pantiin arestiin, mutta onneksi kiltti kuningas Franco Nero sanoi ”totta kai saat tehdä elokuvan!”, kutsui hänet valtakuntaansa meren tuolle puolen ja oli innoissaan mahdollisuudesta työskennellä hänen kanssaan. Kaikki olivat iloisia ja rahaa tuli – ainakin hieman. Sen pituinen se.
Kuvaputki juksasi, huiputti, jekutti, kusetti – melkeinpä voisi sanoa, että veti retkuun oikein viilikelkalla. Mitään perjantain artikkelia ei siis tullut, koska luin pääsykokeisiin aina iltaan saakka, ja lopetettuani näin parempana mahdollisuutena syödä jääkaapista löytynyttä eilistä pitsaa, nauttia pari huurteista ja katsella Charles Bronsonia ja Lee Marvinia kipittämässä Kalliovuorten skutseissa, kuin naputtaa sormiani näppiksellä.
Näillä puheilla repäisemme siis parit ala-arvoiset tynkäkommentit, jotka jo itsessään kaiken kiireen keskellä ovat hukasta lähtöisin, mutta viimeistään maailmaan saapuessaan muistuttavat kait lähinnä tätä kansikuvapojua.
”For God’s sake, what happened to her eyes?!” t: äiti
Yle Areenasta löytyi alle tunnin mittainen dokkari Narkomaanit (2021), jonka vilkaisin eräs aamu päivän tärkeintä ateriaa syödessäni. Dokumentissa kuvataan lähinnä kolmea huumekoukussa olevaa miekkosta, joiden olemus on laajalle jakautuneesta ikähanurista huolimatta sangen samanlainen. Jokainen puhuu sekavia suht jumittavalla äänellä, tuijottaa eteensä samein silmin ja manaa kamaa, kunnes uuden fiksin saatuaan vaihtaakin sävelen siihen, että ihan nastaahan tämä elämäntyyli on. Ehkä masentavin on kohtaus, jossa näistä huonovointisimman näköinen kertoo halustaan perustaa perhe – kunhan vain ensin löytäisi sen naisen. Myös tämän vetämä rap-esitys saa vaivaantumaan.
Hesarin joskus aiemmin julkaisema kritiikki osui niiltä osin nappiin, että on melko mielenkiintoista lätkäistä Lost Boysille K-18-leima ja poistaa se Areenasta glorifioivana samalla kun Narkomaanien ikäraja on maltillinen 16. Samaa sekoilua ja suoneen iskemistä sitä nähdään kummassakin, joskin Joonas Neuvosen dokumentti päättyy huomattavasti tätä ikävämmin.
Leffaa riivaa eniten sen lyhyt kesto ja haluttomuus paneutua (minuuttien puutteessa?) aiheeseensa syvemmin. Jokainen nisteistä on ihmisraunio, jolla on syynsä vetää kamaa, mutta parhaiten näiden ihon alle pääsee verinen ruisku. Köpiksessäkin käväistään nopeasti vilkaisemassa lailliseen narkkailuun soveltuvaa aluetta – tämä on sikäli omituinen ratkaisu, että myös kyseisen osion jäädessä hätäiseksi välähdykseksi, syö se lyhyttä kestoa entisestään sanomatta oikeastaan paljoa muuta, kuin että katurikollisuus on vähentynyt, kun narkkarit tappelevat zonella.
Narkomaanit tuntuu melko samalta kuin Neuvosen ohjaukset, huumeaddiktien rinkiin kiikutetun kameran lähinnä kuvatessa näiden touhuja. Ongelmistaan huolimatta Narkomaanit onkin hyvin mielenkiintoinen katsaus siihen todellisuuteen ja elämään, joka ei ole tutuimmasta päästä, mutta monen todellisuutta. Lohdutontahan tämä on ja toisin kuin Hesarin toimittaja, itse en halunnut lähteä aprikoimaan että kuuleehan samaa länkytystä ihan tarpeeksi metromatkankin aikana, vaan istahdin alas ja kuuntelin, mitä näillä surullisilla (ja puolikuolleilta näyttävillä) kohtaloilla oli kerrottavanaan. Ihmisiähän hekin ovat, eikä kukaan tuskin ajattele iltauutisten poliitikon haastattelua kuunnellessaan, että onhan nuo selittämätöntä jargonia olevat ja katteettomuudessaan Snackin palkkojen tasoiset höpötykset jo kuultu ihan tarpeeksi monta kertaa aiemmin.
Tein viikon tunnukset Mubi-sivustolle, jotta pystyin katsomaan mieltäni parisen kuukautta kiusanneen japanilaisleffan The Legend of Stardust Brothers (1985), jonka fyysinen julkaisu jäi hankkimatta viimeisen Arrow-tilauksena yhteydessä (sen sijaan posti toi ovelleni jonkun japsileffan, joka kertoo elämästä pornoleffojen kulisseissa). Hyvin vahvasti populaarimusiikkibisnestä satirisoiva komedia on paitsi mielenkiintoinen, myös äärimmäisen toimiva, eikä Mubin vertaus Hausu-mestariteokseen ole kaukaa haettu: Kummankin leffan tyyli on hyvin samanlainen, joskin tässä ollaan kissademonin asuttaman kummitustalon sijaan studioissa, hotellihuoneissa ja keikkalavoilla.
Elokuva on kerrottu hyvin pitkälti musikaalina musiikkivideoiden kautta (joku väitti IMDb:ssä leffan olevan musa-albumin kuvitusta opiskelijaohjaajan toimesta). Joudun paljastamaan korttini ja samalla sivistymättömyyteni kasarin puolivälin pop-kulttuurin suhteen kertomalla, etten ole varma parodioivatko videot aikansa hittejä vai olivatko omia teoksiaan. Kovin tutuilta moni esitys tuntui, mutta vasta hyvin selkeästi Michael Jacksonin Thrillerille irvaileva sairaalakohtaus sai aikaan ajatuksen, olisivatko muutkin musajaksot syntyneet samaan tapaan.
Joka että elokuvan musiikkia kuuntelee mielellään ja tapahtumille naureskelee samalla hyväksyvästi. Videot on toteutettu kuin suoraan MTV:llä ja erityisesti niiden visuaalisuus miellyttää silmää, leffan maailman noudattaessa samalla pop-helvetistä tuttua logiikkaa, jossa autot lentelevät kaaressa ilmojen halki, putoavat renkailleen ja kättään heiluttavat hahmot ajavat nauraen pois. Tarina on sikäli perinteinen ”kapitalistinen rahakoneisto syö nuoret lupaavat muusikot” -juttu, mutta Adolf Hitlerillä ja realistisemmalla lopulla höystettynä. Ai niin, koko leffa on muuten myös yhtä suurta takaumaa.
Seuraavana päivänä, joka oli muuten lauantai, pidin vampyyrien illan ja valmistin köyhän miehen purilaisia pakastepihveistä ja paahtoleivästä. Varoitin parempaa puoliskoani jo hyvissä ajoin, että illan elokuvat eivät välttämättä olisi hänen makuunsa, mutta urhoollisestipa hän katsoi puolitoista filmiä kuratoimastani ohjelmatarjonnasta. Liekö aterialla jälkiruokineen ollut liennyttävä vaikutus asiaan?
Ensimmäisenä DVD-soittimeen lähti honkkarikomedia (genre, jonka alle itse asiassa kaikki ehtoon rainat menivät) Mr. Vampire II (1986). Elokuvan alussa pari haudanryöstäjältä tuntuvaa tutkijaa tunkee maanalaisiin luoliin, joissa paitsi tappaa käärmeitä graafisesti kameran edessä (sappirakko on nannaa, senhän tiesi jo Jaakko Kolmonen Erikoiset-kirjassaan) ja päästelee niitä ulos sepaluksestaan hassusti huutaen, myös löytävät kolmihenkisen vampyyriperheen, jonka jokaisen jäsenen otsassa on verenimijän horroksessa pitävä loitsulappu. Kuten järkevintä on, kalmat kuskataan moderniin Hongkongiin ja muistilaput kiskaistaan pois näiden otsilta. Kuinkas sitten kävikään?
Ehkä absurdein puoli leffaa on vanhemmistaan erille ajautuva lapsivampyyri, joka livahtaa jonkun porvarin autotalliin, ystävystyen tämän ylipainoisten lasten kanssa. Tässä kohtaa Mr Vampire II menee todella häpeilemättömäksi E.T.-rip-offiksi, eikä varastelulle ja kierrättämiselle voi kuin nauraa. Kersat myös antavat uudelle suojatilleen ja ystävälleen nimeksi OK Boy, jonka alkuperää voinee vain arvailla (kyse ei ollut pelkästään enkkukäännöksestä, jotka monesti ovat saarikaupungin filmeissä sangen hulvattomia, sillä pikkuvampyyria kutsuttiin myös kantoninkielisellä ääniraidalla tällä nimellä).
Toisaalla vanhemmat hyppivät tasajalkaa ja yrittävät purra tyyppejä. Vaijerit näkyvät huvittavan selkeästi näiden pomppiessa autojen katolta toiselle ja siinä kohtaa, kun tyypit hipsivät varastamaan jäähdytettyjä, oletetusti rikoksen uhriksi joutuneita raatoja poliisien ruumishuoneelta ilman että kukaan kiinnittää asiaan huomiota, ollaan jossain honkkarikohelluksen ytimessä – tai ainakin hyvin kaukana Hollywoodista loppuratkaisun ollessa niin iloinen kuin on.
Heti perään lähti pyörimään pitkälti samalta vaikuttavalla näyttelijäkaartilla roolitettu ja suoraan Aasiasta koronapakettina kotiini toimitettu Mr. Vampire III (1987), joka sijoittui vanhaan kunnon feodaaliaikaan. Leffan aluksi vampyyrien kanssa yhteistyötä tekevä tyyppi pyydystelee näitä sateenvarjoonsa ja kohta myös joukko hevosvarkaita yrittää iskeä linnoitukseen. Näitä teilataan sangen graafisesti, kunnes pian käy ilmi myös heidän olevan osa pimeyden voimia.
Yksi tyyppi vaeltaa huoneeseen jemmattujen ruukkujen keskellä ja kyselee sisälle vangituilta, onko kyseessä se ja se henkilö. ”Ei, olen blaa blaa blaa, päästä minut vapaaksi!” ”En ikinä!”. En tiedä miksi, mutta nauroin makeasti. Toinen heppu puolestaan saa tietää, etteivät vampyyrit näe tervan läpi, joten hän voitelee itsensä kysesellä aineella ja yrittää sitten saada näitä satimeen. Jossain kohtaa lepakot lentelevät ruudulla, vampyyreille tarjottiin kanaa ja mitähän kaikkea muuta. Naisystäväni sanoi noin kolmen vartin jälkeen, että nyt tämä riehuminen saa riittää ja painui pehkuihin. Oma väsymykseni alkoi olla myös niin rankkaa, että tipahdin juonesta täysin kärryiltä.
Kaikessa psykoottisuudessaan ja vauhdikkuudessaan osa kolme tuntui silti himpun verran ajoittaisesta pitkityksestä kärsinyttä kakkosta hauskemmalta. Niinkään huvittavaa ei tosin ollut se, että myös tässä oli enemmän tai vähemmän eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa tai siihen viittailua – joskin uskon Mr. Vampire III:n olevan Pikkukakkosta verrattuna yhteen päivään jollain Kauko-Idän torilla.
Illan päätteeksi piti katsoa vielä New Mr. Vampire, mutta huomasin siitä YouTubesta löytyvän version olevan vailla englanninkielisiä käännöstekstejä (ehkäpä Kuvaputken toinen toimittaja auttaa minua vielä joskus tämän puutteen korjaamisessa?). Niinpä tein hätäratkaisun ja tsekkasin samalta videosivustolta filkan The First Vampire in China (1986), jossa kaukana menneisyydessä Kiinan keisari muuttaa itsensä verenimijäksi. Tämän vampyyriarmeija kuolee maanjäristyksessä, mutta muumioitu tyyppi itse säilyy halki vuosisatojen, kunnes herää jälleen henkiin 1900-luvulla.
The First Vampire in China on taas niitä leffoja, joita tuskin olisi tehty missään Hongkongin ulkopuolella. Valitettavasti olin tämän aikana jossain unen ja todellisuuden rajavyöhykkeellä, enkä enää muista koko jutusta paljoa muuta, kuin että mietin monesti varaavani paikan mielisairaalaan heti ensimmäiseksi aamulla herättyäni. Elokuvassa myös esiintyy yhtenä vampyyrina vanha kunnon hapannaama Shing Fui-On ja siinä oli Mao-vuori (pitäisikö tämä yhdessä verta imevän tyrannin kanssa nähdä kommentiksi vaikkapa vuodelle 1997?)
Nyt saa riittää. Sudenpenikat jatkakoot kehitystään siellä jossakin, minä alan katsoa elokuvaa ja valmistautumaan huomiseen opiskelupäivään – toiset lepäsivät sunnuntaina, jotkut tekivät työtä. Hyvää yötä.
