Havahduin tässä äkisti, että vaikken ole ehtinyt katsella omasta mielestäni leffoja juuri lainkaan, on näitä rästiin jääneitä kommentteja silti kertynyt jo sen verran paljon, että on turha yrittääkään alkaa tekemään mitään sen järkevämpiä tekstejä: taas kerran ihan senkin vuoksi, että tätä parikymmenpäiseksi kasvanutta veijarijoukkoa katsellessani alan tuntemaan omituista ahdistusta siitä, etten enää tahdo muistaa, mitä mistäkin aiemmin halusin sanoa. Tyypillistä.
Pääsykokeet ovat muuten ohi, eli arki alkanee hiljalleen rullata tämän päivyrin pitämisen suhteen normaalimmin (eli siten, etten jätä kirjoittamatta ajanpuutteen vuoksi, vaan ainoastaan koska en vain viitsi).
Laistoin myös opiskeluvelvollisuuksistani aina silloin tällöin ja lukaisin välitaukojen aikana Otavan Keskiyön kirjasto -sarjassa julkaiseman Roald Dahl -kokoelman Nahka ja muita novelleja. Aiemmin en Dahlin kirjalliseen tuotantoon ole tutustunut, mutta ainakin tämän laitoksen perusteella syytä voisi olla. Vaikkeivat kymmenen pääosin sangen lyhyttä novellia odottamani kauhun puolelle juuri kallistuneet, olivat niiden vino huumori, runsas mielikuvitus, makaaberit käänteet ja tyyli, jossa lukijalle ei väännetty kaikkea väkisin rautalangasta (monet itsestään selvät käänteet jätettiin kertomatta, vaikka niiden pointit nyt osaa jokainen järjestellä itse omassa päässään) makuuni.
Novellien juonet vaihtelevat mielikuvitusmaailmassaan pomppivasta pikkupojasta Hitlerin syntymään, mutta eräs monia tarinoita yhdistävä teema tuntuu olevan vaimon tyrannimaisen aviomiehensä näpäyttäminen. Tämä toistuu niin vedonlyöjän kanssa sormiaan menettäneen naisen, kuolleen miehensä tiedostavassa tilassa olevat aivot purkissa saavan kotirouvan kuin matkustamisen suhteen neuroottisen muijan tapauksessa, joka palatessaan kotiin kolmiviikkoiselta matkaltaan tajuaa omituiselta haisevan talon sisäisen hissin jumiutuneen kahden kerroksen väliin ja kiusaa tahallaan tehneen ukkokullan kadonneen. Nopealukuisista ja viihdyttävistä kertomuksista ainoana hyytävänä jää mieleen kirjan päättävä – tatuoidusta miehestä, jonka selkänahasta tulee sen koristelleen artistin saatua nimeä pelottavan arvokas – nimikkojuttu, jonka loppuhuipennus sai aikaan todella ikävän ja ahdistuneen fiiliksen. Ei ehkä pelkästään siksi, että tällaista käy maailmassa oikeastikin.
Hieman masentavasti myös tästäkään Keskiyön kirjaston niteestä ei löytynyt Suden morsiamen tapaan minkäänlaista triviaa kirjailijasta tai tämän tuotannosta.
Käsitellään elokuva-anti sitten niin ikään Hesari-tyylillä. Eli paska lentää ja kiinnostavuus on katossa kuin ilmapallo ilman heliumia.
Enemmänkin kauhuelokuviin yhdistettävän Kiyoshi Kurosawan Tokyo Sonata (2008) on nimensä mukaisesti sonaatin kaavassa etenevä (tai pikemminkin sen keskiosaan kiinnittyvä) kuvaus talouslaman ahdistamasta Japanista, jossa toivo tuntuu olevan kaukana, mutta jonka mahdollisuudet entistä vahvempaan paluuseen silti ovat olemassa. Charles Bukowskin isän tavoin potkut saaneen mutta töissä muka käyvän faijan maanisen pateettinen käytös ja paikallisten kunniakäsitysten konkretisoituminen karusti toisen vastaavan tappaessa sekä vaimonsa että itsensä luovat kuvaa menetetystä pelistä, jota perheen jenkki-imperialismia – Yhdysvaltain armeijan tarjoaman kuvitelmissaan tarjoaman maailmanrauhan vuoksi – palvelemaan aavikolle lähtevä poika valinnallaan vain korostaa.
Lopulta mikään ei kuitenkaan ole niin huonosti, etteikö aina voisi pystyyn uusin innovaatioin (vittu että vihaan Sipilän koplan jälkeen tuota sanaa) ponnistaa: senhän kertoo jo nuoremman pojan salaa harjoittelema pianonsoitto (johon perheen päätä esittää yrittävä isä ei halua uskoa), sällin lopulta vetäessä hallillisen ihmisiä mykiksi japanilaisvalmisteista kosketinsoitinta pimputtelemalla. Rauhallinen Tokyo Sonata on rakennettu yksinkertaisesti ja vähäeleisesti. Ohjaajan taidosta kertoo jotain sekin, ettei leffa mene kerrontatyylinsä puitteissa hetkeksikään samanlaiseksi mämmissä kahlaamiseksi kuin Queen of Diamonds tai ettei loppu tunnu laisinkaan oksettavan banaalilta, toisin kuin Pojan ja viulun vastaava.
Sitten olikin vuorossa Wayansin poikien moderni mestariteos White Chicks (2004). En palaa asiaan sen enempää, koska tämä tusinapökäle ei ansaitse moista huomiota. Ehkäpä jokainen pystyy päättelemään jo julisteen perusteella, onko tämän jenkkihapatuksen kohderyhmää vaiko ei ja todetessaan kuuluvansa jälkimmäiseen, ymmärtää kyllä miksen siitä pitänyt.
Voisin muuten alkaa vaatia näiden leffojen kieltämistä Suomessa huomattavasti paremmin perusteluin kuin millä pikku-führerit tahtovat sensuroida isoisän aikaisia kotimaisia blackface-juttuja, mutta antaa kaikkien kukkien kukkia – ja minä sentään katson vihaamani leffat toisin kuin ilmeisesti suurin osa niistä meuhkaajista, joiden ei tarvitse nähdä Pekkaa ja Pätkää neekereinä tietääkseen, miten suvaitsematon ja rasistinen elokuva on kyseessä.
Eräs hierojistani nimesi White Chicksin vain pari päivää ennen katselua suosikikseen kysyttyäni hänen lempileffaansa. Toivon etten pahoittanut hänen mieltään vastattuani iloisesti kuin apteekinhyllyltä, että itse en muuten olekaan vielä uskaltanut tuota tsekata.
Lipsun Hesarin linjasta nyt pahemman kerran, joten yritetään korjata asia. Ermanno Olmin Juopon legenda (1988) näyttää meille karmivassa kunnossa olevan Rutger Hauerin esittämän deekun, joka nukkuu sanomalehtiin kääriytyneenä siltojen alla ja käyttää päivänsä tavernassa viiniä lipittäen (läntisessä sivistyksessä ilmeisesti rappioalkoholistillakin on varaa harrastaa pahettaan baarissa). Olmin ohjaus on sekä koominen että traaginen, menneisyydessään vaeltavan Hauerin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen yksinkertaisessa tehtävässä viedä rahaa pyhän Teresan kunniaksi kirkon kolehtiin. Elokuvan loppu lähentelee juoppohulluutta.
Islantilaisessa The Juniper Treessä (1990) miehen uusi vaimo on jonkinlainen noita, jonka ajettua elokuvan ”traagisimmassa” kohtauksessa superärsyttävän ja linnuksi itsensä kuvittelevan pikkupojan testaamaan siipiään kallion reunalla, voi katsoja vain tuulettaa voitonriemusta. Myöskään jatkuvasti vittuilleen ja kimittäneen penskan suun ompeleminen umpeen ei jaksa järkyttää. Alkutekstien mukaan Grimmin veljesten juttuihin perustuva ja keskiajalle sijoittuva fantasia on kuvattu kauniisti mustavalkoisena ja pärjää vähällä musiikilla. Nuori Björk nähdään ensimmäisessä pitkässä elokuvaroolissaan.
”Onk mittä ruakka?”
”Täsä o.” (Ihmisiä houkutellut mainos Turun Rautatientorin puiston kupeessa olleen K-Marketin seinässä)
Hrabé Drakula oli tsekkoslovakialainen tv-elokuva Bram Stokerin romaanista (kuinka saatanallisen monta visiota tästä ikiverevästä aiheesta vielä pitää vääntää?) vuodelta 1971, joka vaikutti ulkoiselta olemukseltaan olevan pikemminkin vuosimallia -51. Kyllästyttävässä mustavalkofilmissä olivat jälleen saksanpaimenkoirat susina ja oikeastaan ainoat positiiviset jutut tulivat muutamasta unenomaisesta päällekkäiskuvasta, etenkin Lucyn vampyyriseikkailut olivat aika unimaisesti kerrotut. Loppu on ehkä aneemisinta imemistä koskaan. Ohjaaja Anna Procházková ei sano nimenä yhtikäs mitään, mutta näkyy työskennelleen television puolella suht ahkerasti.
En ole Edward Yangilta nähnyt aiemmin ainuttakaan leffaa, mutta toivon todella, ettei esimerkiksi hyllyssä odottava kolmituntinen 1+2 ole samaa tasoa kuin Terrorizers (1986). Puuduttavasta ja sekavasta taiwanilaisleffasta ei saa mitään otetta ja sen katselu oli hyvin pitkästyttävää, vaikkei mistään huonosti tehdystäkään pätkästä ollut kyse. Ehkä olin vain liian väsynyt ja tämä olisi toiminut jossain muussa mielentilassa paremmin, kuin aamusta iltaan jatkuneen koulujuttujen pänttäämisen päättäneenä yrityksenä rentoutua.
Päätän tältä erää tähän, sillä mökin ikkunasta katsellessani sade näkyy hetkeksi laantuneen ja grillin voisi yrittää laittaa päälle (liekö tuhoon tuomittu ajatus). Ulvonnat ulvotaan loppuun suden siitosten viimeisessä osassa ensi kerralla, jahka ukonputki jälleen kukkii.
