SIRKUSTELTTA PALAA
Olen tänään kuullut paljon puhetta FinnKinon kiellosta syödä omia eväitä suuren tivolin järjestämissä näytöksissä. Itse sain sen myötä vasta nyt tietää, että moinen on aiemmin ollut sallittua: mieleeni muistuvat ainoastaan jotkut kaukaiset ajat, jolloin mielestäni yleisön reppuja pengottiin ovella ennen saliin pääsemistä.
Minua nyt ei muutenkaan koko asia voisi liikuttaa vähempää, sillä sen ohella, ettei parikymppiä siitä, että ”saan” katsoa puoli tuntia (vai kolme varttia) tv-mainoksia ja kännykkäpeliä ennen (yleensä) paskaa, DCP-formaatissa näytettyä leffaa ole tarjous josta en tohtisi kieltäytyä, en myöskään harrasta elokuvissa mussuttamista (olut tai pari sen sijaan voisi sen sijaan olla ajatuksena mukava, mutta eihän semmoista sentään harrasteta…).
Kotonakin syön aina joko ennen tai jälkeen leffan, poikkeustapauksessa hitonmoisen kurnimisen iskiessä pistän sen paussille. Elokuva on taidenautinto ja syöminen makunautinto, ja itse hedonistina keskityn jompaankumpaan kunnolla kerralla, ettei toinen vain kärsisi.
Mitä pienistä kun ei pienetkään meistä. Näillä puheilla hyvästelemme siis tirehtöörimme Larry T. Wolf-Mannilan, joka on viihdyttänyt tai ainakin vitutusta kiihdyttänyt jo kolmien hukkasiitosten verran. On siis lakanoiden vaihdon aika ja tassutus kohti tuntematonta voi käynnistyä, jahka Ihmissusi Hellsingistä on kuutamosonaattinsa vielä tämän kerran ulvaissut.
Pitäkää silti mielessänne: toiset legendat eivät koskaan kuole…
Katselin hongkongilaisen kauhukomedian Ghost Snatchers (1986). Mietona naamanvääntelynä alkanut filmi suututti ensi alkuun huonolla huumorillaan, mutta otti ilahduttavamman asenteen hetken mietiskelyn ja pikkukivien ahdistuneen potkimisen jälkeen. Daniel O’Brienin Spooky Encounters -kirjan mukaan jonkinlaiseen tositarinaan, jossa pilvenpiirtäjän henkilökunta valitti aaveiden riivaavan rakennusta (kuulemma manaajakin haettiin apuun), perustuvassa leffassa sekoillaan huolell. Pääasia ei ole juonessa, vaan toinen toistaan seuraavissa merkillisissä kohtauksissa, joita on lainailtu leffaan sieltä sun täältä, aina Haamujengistä Poltergeistin kautta Elm Streeteihin.
Televisio kasvattaa itselleen raajat ja ryhtyy terrorisoimaan tyyppejä. Jossain mahjong-pöydässä häärii ties mikä aurinkolasipäinen muppettiotus. Muuan tyyppi kiskoo rinnastaan sydämen, ojentaa sen kiljuvalle miehelle ja repii sitten kasvonsa irti (yllättävän raaka kohtaus erottuu muuten hilpeästä elokuvasta verisyydellään). Nainen vie mikkihiiren elokuviin (mietin pyörikö kankaalla Shaw Brosin Black Magic – pitänee tarkastaa asia hyllyssä olevalta blu-raylta tässä tänä kesänä), jossa itkupilli kitisee kyynelsilmin ettei voi katsoa kuvaa, koska projektorin valosta muodostuva noita on niin ruma. Pian pillittäjä huomaa salin olevan täynnä kuolleita, jotka mm. tarjoavat hälle popparia ja tulevat vessassa tämän viereen pisuaarille virtsaamaan hurmetta.
Kummittelun taustalla on talon alle haudattu toisen maailmansodan aikainen japanilainen sotilasosasto, jonka jermut myös tulevat heilumaan sen käytäville. Jotta asiat eivät jäisi puolitiehen, lopussa vielä laskeudutaan helvettiin, jossa mm. luuranko hyökkää tyyppien kimppuun. Toisin sanoen The Story of Rickyn, Erotic Ghost Storyn ja The Third Cursen tapaisista kummajaisista tutun ohjaaja Ngai Kai Lamin tyyli ei pienestä hapuilustaan huolimatta tälläkään kertaa petä.
Vaikka Ghost Snatchersin katselun aikoihin luin yhä päivisin pääsykokeisiin ja kello alkoi olla filkan loputtua jo sen verran, että itäsaksalaista pahuuden sanomaa (onneksi kansa vihdoin tietää ja äänestää joko Kokoomusta tai pälvikaljua pikkufasistia) julistanut Nukkumatti huusi jo nimeäni, päätin haistattaa kunnon ihmisten päivärytmeille pitkät, avata (pahalta maistuneen) hapanoluen ja ryhtyä katselemaan hikisiin kesiin hyvin soveltuvaa länkkärifilmiä.
Massimo Dallamanon Bandidos – elä kostaaksesi käynnistyi näyttävällä piirrosintrolla ja Egisto Macchin hienoilla, morriconemaisilla musiikeilla. Tarina on aika perinteinen kostojuttu varjoaan nopeammin ampuvine antisankareineen ja raakalaismaisine roistoineen, mutta kätensä myötä myös liipasinsormensa menettänyt vanhempi patu, joka kierrättää nuorempaa pyssymestaria rahaa tuovana vetonaulana pitkin pikkukaupunkeja, on ihan virkistävä juttu – joskin tässäkin tapauksessa hahmon raajojen menetys on kierrätetty Djangosta. Ihan katsottava ja perusviihdyttävä spaghetti western, joka ei ehkä ole tynnyrin pohjimmainen, muttei kyllä erityisemmin myöskään erotu genren kultaluotien hurjasti viheltävää joukkoa vasten.
Seuraavana iltana auringon alettua painua mäkien taa pistin jälleen koulukirjani syrjään, otin jääkaapista eiliseltä jäänyttä kotitekoista pitsaa, zippasin auki mosaiikkioluen ja aloin katselemaan kaupungin kirjastosta löytynyttä eräleffaa Kuoleman ajojahti (1981). Kanadan syrjäseuduille maailmansotien väliseen aikaan sijoittuvassa jutussa Charles Bronson esittämä tulokas pelastaa kuolemankielissä olevan tappelukoiran nyrkeillään, minkä kanssa vetäytyy metsässä nököttävään pieneen hirsimökkiin elelemään leppoisasti.
Paikalliset öykkärit eivät tietenkään pidä siitä että muukalainen hyppii heidän varpailleen, joten pian kostoretkelle lähteneestä porukasta yhdellä on Bronsonin tarjoamaa lyijyä kehossaan myrkytyksen takaavan annoksen verran. Juopon Lee Marvinin tulkitsema juoppo lainvartija on pakotettu hakemaan Bronson pieneen puhutteluun, mutta mikään ei tietenkään mene niin kuin tarkoituksena oli ollut. Ruumiskasa kasvaa ja lumen peittämässä korvessa käynnistyy kilpajuoksu vapautta tarjoavan Alaskan rajalle, mihin osallistuu lopulta myös ylimielinen, veteraanina kokemusta saanut hävittäjälentäjä.
Tositapahtumiin jälleen kerran pohjautuvaa kertomusta on väritetty runsaasti, eikä katsojan ole vaikea päättää, kenen puolelle asettuu. Tunteisiin vetoava juoni ei ole ihmeellinen, mutta pidin leffasta välittyvästä tunnelmasta. Sheriffin tuvan joulujuhlista paistaa tietty toivottomuus, jossa juhlahumu on aitoa iloa enemmän peräisin ikeniin kiskotusta viskistä, jonka tarkoituksena tuntuu olevan keventää raskaan ja kuluttavan elämän taakkaa edes hetken verran. Bronsonin tuvalla otetuissa kohtauksissa voi haistaa kuorittujen puiden tuoksun ja tämän tarpoessa kuusiston syvässä hangessa on hahmon voimien hupeneminen käsin kosketeltavaa. Myös kohtaus, jossa kauppias kertoo tälle tienoota riivaavista sankoista sääskiparvista, puistattaa.
Realismia toiminnasta ei löydy ensinnäkään ja todellisen ajojahdin kohteen kohtalo oli huomattavasti elokuvan vastaavaa karumpi, tämän tultua lopulta ammutuksi seulaksi. Kuoleman ajojahti onkin dramatisointinsa ja toiminnantäytteisyytensä puolesta sangen typerä elokuva, mutta pyssynpaukuttelun ohessa esitetyssä karussa kuvauksessa elämästä susirajan tuolla puolen ei ole urputtamista.
Eteläafrikkalaisia The Gods Must Be Crazy -elokuvia ei arveluttavuutensa puolesta ihan kaikkialla maailmassa nähty, mutta Hongkongissa ne olivat suosittuja (myös Suomessa leffat näkyvät olleen ainakin videolevityksessä nimellä Hassut jumalat 1 ja 2). Näin ollen myös paikalliset elokuvantekijät päättivät suunnata eteläiseen Afrikkaan kuvaamaan omaa kohellustaan, mahdollisesti triadien tarjoaman verirahan turvin. Pääosiin värvättiin eteläafrikkalaistuotannoista tuttu namibialainen N!xau.
Crazy Safari, jota on levitetty maailmalla myös nimellä The Gods Must Be Crazy III, alkaa Isossa-Britanniassa, jossa kiinalainen mölli ja tämän mukana oleva pappi yrittävät ostaa huutokaupasta edellisen vampyyriesi-isää, joka ei ole toimintavalmiudessa otsaan isketyn loitsun takia. Lopulta kaupat saadaan solmittua ja verenimijä pakattua lentokoneeseen kotimatkaa sekä asiaankuuluvia hautajaisia varten, mutta Indiana Jonesin hengessä tehty reissu tyssää mustan mantereen yläpuolella. Vampyyri pääsee karkuun ja kaksikko puolestaan yrittää koheltaa tätä paahtavan auringon alla takaisin itselleen.
Crazy Safari ei ole niin hauska kuin miltä se voisi kuulostaa. Leffassa nähdään toki paljon eläimiä aina reppanoita tarzanmaisesti takaa-ajavasta sarvikuonosta säilyketölkkejä varastaviin paviaaneihin ja ratsastetaanpa siinä myös strutsilla, mutta vitsit ovat laimeita ja nopeutusten tapaiset efektit tuntuvat lähinnä väkinäiseltä yritykseltä kertoa, missä kohtaa pitäisi naurattaa. Huonosti rytmitetty filmi on myös – kuinka yllättävää – avoimen rasistinen kiinalaisten selittäessä toisilleen olevansa sitä ylintä rotua ja paikallisten alkuperäisasukkaiden esiintyessä lähinnä lapsenomaisina villeinä. Nämä lähinnä hämmästelevät taivaalta tipahtelevia kolatölkkejä (kuulemma viittaus aiempiin The Gods Must Be Crazyihin) ja joiden puhetta ei ole vaivauduttu kääntämään englanniksi, koska eihän sillä ole mitään väliä mitä he sanovat – ei E.T.:n, Cheetahin tai apinalurjus Bonzonkaan horinoita tulkata. Muutenkaan leffa ei ole kovin korrekti esimerkiksi lihavien päästessä naurun alaisiksi, mutta mitä muuta honkkarihulinalta nyt sitten edes oletti. Ainakin tylsäksi käyvässä komediassa nähdään kiinalainen vampyyri pomppimassa tasajalkaa savannilla.
Elokuva sai muuten jatko-osan Kreisi Hong Kong, jonka suomalainen vhs-kasetti mainostaa ylpeänä kannessaan: ”Täysin sivistymätön komedia!”
