Hyvä elokuvapäiväkirjani, myönnän sinulle suoraan, että tämän viikon kirjoitukset tulevat jäämään toukkamaiselle tynkäasteelle. Viikkoni on ollut uuvuttava sekä henkisesti että fyysisesti ja suoraan sanoen tätäkin kirjoittaessani minun pitäisi olla tekemässä sienikastiketta ja valmistautumassa illan työvuoroa varten. Koska kaikessa on kyse oman innostuksensa tasosta enkä loppujen lopuksi edes ole viime aikoina katsellut mitään hirveän ajatuksia herättävää, laitetaan sitten tällä kertaa koko homma läskiksi.
Huhtikuun ensimmäisen filmini katsoin vasta tiistaina, pyörittäessäni kovasti arvostamiini ohjaajiin lukeutuvan Pier Paolo Pasolinin aiemmin näkemättä jäänyttä, pelkistetyistä antiikin Kreikan tarinoista inspiraationsa saanutta Medeaa (1969). Konehuoneen luukun läpi nähtynä ja sekavahkossa sekä väsyneessä mielentilassa kokemus ei ollut keskittynein, mutta haukoin silti ihastellen henkeä kerran jos toisenkin, Pasolinin loihtiman tunnelman ja upeiden, monesti brutaalien kuvien paukkuessa 24 kertaa sekunissa projektorista heijastetun valon poikki. Erityisen hyvin mieleen jäävät tyypin pilkkominen alkupuolella, pusikoista tuleva kentauri ja ennen kaikkea raaka, toivoton loppu, jossa äiti tyynnyttelee hymyilevät lapsensa uneen, vain puukottaakseen heidät kuoliaiksi. Myös dialogia on alkupuolella sen verran niukalti, että katsoja voi paneutua atmosfääriin, antamatta turhan jaarittelun viedä huomiotaan muualle. Lopputulos sykädyttää sen verran roimasti, että Decameronen (se elokuva, jossa Ninetto Davoli putoaa paskaan) ja Canteburyn tarinoiden tasolle nouseva Medea lienee syytä vilkaista vielä jatkossa paremmin paneutuneena, mihin hyllystäni löytyvä kreikkalainen dvd suo hyvät lähtökohdat.
Keskiviikkona konehuoneessa työskennellessäni testailimme duunikaverini kera vasta asennettua vhs-nauhuria, johon syötetystä kasetista paljastui tarkkailumonitorin suttuisalle kuvalle pitkitetty otos kopuloivasta parista. Naureskeltuani että heh heh, seksielokuva testifilminä, kertoi työtoverini kyseessä olevan todella hämärä leffa, siinä on natseja ja jotkut aivot jotka riehuvat. Siispä toimeen, tämä video (jonka alussa olisi muuten ollut sotkuisa, enkuksi dubattu ja röyhkeästi kropattu El Topo) oli syytä tarkastaa läpi. Leffa paljastui hieman hämmentävästi Michael Mannin Paholaisen pesäksi (1983), jonka tarinassa Romanian vuoristoseudulla rellestävät ja paikallisessa linnassa yöpyvät arjalaiset tulevat päästäneeksi valloilleen rakennukseen lukitun saatanan. Paikalle saapuu myös ennenaikaisesti vanhentunut juutalainen akateemikko tyttärineen plus jonkinlainen ihme enkelihahmo (nämä kaksi vastaavat jo mainitusta panokohtauksesta). Juoni on käsittämätön ja tapahtumat tuntuivat poikkoilevan vailla järkeä tai logiikkaa, mutta toisaalta katselutilanne oli niin abstrakti, etten voi kiistää saaneeni siitä irti kaikenlaista kaunista – tai ainakin kauniimpaa kuin siitä kuvanlaadusta, joka tosiaan muistutti jotakuinkin Kuvaputken reunoista tuttua testikuvaa. Tangerine Dreamin musiikit ovat ehtaa tavaraa ja muutamat, vesuviusmaiset kuvat Mann on pöllinyt kohtalaisen härskisti Fulcin The Beyondista.
Illemmalla palasin leipäni tarjoavalle teatterille – ensimmäistä kertaa asiakkaan roolissa – katsomaan Pasolinin käsittääkseni joten kuten harvinaista dokumenttia Appunti per un’Orestiade africana vuodelta 1970. Kansainvälinen soi vähän väliä vaimeana taustalla (ja tämän jälkeen myös katsojan päässä) Pasolinin haastatellessa maanosan ihmisiä. Tunnelma dokkarissa on kiehtova, mutta mitään elämää suurempaa elämystä en kokenut. Mielenkiintoisin ristiriita kuullaan ohjaajan jututtaessa paikallisia mustia, jotka verrastavat heimojaottelun vaikkapa ihmisten jakamiseen Italiassa roomalaisiin ja torinolaisiin. Tähän väliin Pasolini muistuttaa, että Afrikan kansallisvaltiothan ovat järjestään eurooppalaisten siirtomaavalloittajien viivaimella vetämiä: voiko näistä olla ylpeä saati tuntea isänmaallisuutta ja kansallismielisyyttä moista keinotekoista maata kohtaan? Välistä kuvataan myös kirjakaupassa opiskelijoiden materiaalia, ihmisiä töissä pelloilla ja niin edelleen.
Torstaina katselin pyörittämäni koululaisnäytöksen yhteydessä digitaalisen ja kovaäänisen efektispektaakkelin A Monster Calls, joka oli valmistunut vuonna 2016, tähtenään Sigourney Wiever. Brittiläis-espanjalais-jenkkiläistä tuotantoa oleva kasvutarina on mukapohdiskelevaa hömppää, jossa tietokone-efektien ja cgi-puuhirviön avulla löydetään syitä sille, miksi lapsi saattaa vetäytyä syrjään, käyttäytyä aggressiivisesti tms. Tunteiden taustalla nähdään jo mainittu monsteri, joka välistä opettaa ympäripyöreyksiä elämästä, kuinka ei ole hyvää tai pahaa, välistä taas kannustaa poikaa pistämään paikat ja kiusaajat paskaksi, jotta tämä rangaistuksen sijaan näkisi niiden aiheuttamat henkiset seuraukset (isoäidin itku, koulutoverien järkyttyneet vilkuilut). Lopulta sovinnainen ja ärsyttävän megalomaanisen elokuvan kyllä katsoo saamatta mitään samanlaisia paiseita, kuin vaikka Marvelin supersankarisonnan kanssa, mutten toisaalta näe mitään syytä, miksi muistaisin sen olemassaoloa enää paremmin kesää kohti mentäessä.
Torstaiyön leffahetkeen valikoitui Scorsese on Scorsese -kirjan innoittama (ja vasta viikkoja tuon innostuksen laantumisen jälkeen kirjastoon saapunut) Alice ei asu enää täällä (1974). Martin Scorsesen uran huippuhetkiksi paljastuva draamakomedia kertoo naisesta, joka miehensä kuoltua äkillisesti auto-onnettomuudessa tajuaa elämänsä olevan huonossa hapessa . Leski pakkaa rillipäisen, vapaasti kasvattamansa ja sanavalmiin poikansa auton etupenkille ja he aloittavat road tripin kohti lapsuuden kultaisia kunnaita, joissa kaiken pitäisi olla paremmin. Matkan varrella pysähdellään tien vierestä löytyvissä kaupungeissa, joissa usko miehiin ja mahdollisuuksiin nuoruuden kutsumusammattina olleena laulajana joutuvat kovalle koetukselle.
Kantavin voima ovat, Ellen Burstynista lähtien, halki elokuvan mainiot roolisuoritukset sekä mielenkiintoisiksi kirjoitetut hahmot, jotka pysyvät tarpeeksi uskottavina vielä pinnan raaputtelun jälkeenkin. Katsojan myötätunto on pojan ajoittaisesta vammaisuudesta huolimatta näiden kahden matkalaisen puolella ja vaikka kyse on fiktiivisistä olennoista, sitä huomaa vielä leffan jälkeen ahdistuneesti pohtivansa, miten Harvey Keitelin pahoinpitelemä vaimo pärjää – toisaalta tämä johtunee siitä että sitä vain muistaa tällaisia tarinoita olevan kyllä oikeassakin maailmassa niin paljon, että pää räjähtää jos moista miettii. Onnellinen loppu tuntuu hyvältä ja ansaitulta, duunarielämää ei viime kädessä (=sopeutumisen jälkeen) nähdä pahimpana mahdollisena epäonnistumisena ja luvattu perhe-elämä voittaa haaveen amerikkalaisesta unelmasta sekä menestyksestä.
Sitten tuli perjantai, palasin kokonaiset 24 tuntia kestäneeltä sukulointireissultani ja vaikka kello huusi aikaisen herätyksen vuoksi jo hätää kärsien hoosiannaa, tein jälleen nousseen Scorsese-innostukseni huijaamana urosmehiläisen tempun, annoin mennä ja katsoin syystä X maanantaina kesken jääneen filmin Illasta aamuun (1985). Täydellisen epäuskottava, mahdottoman antirealistinen ja, ennen kaikkea, miltäpä muultakaan kuin unelta tuntuva, Freudia ja Jungia epäilemättä kiinnostava leffa esittelee meille tympäännyttävän toimistotyön äärellä puurtavan konttorirotan, joka kahvilassa istuskellessaan sattuu törmäämään tuntemattomaan tyttöön ja saamaan tältä puhelinnumeron. Treffit sovitaan jo myöhään samaksi illaksi ja miekkonen lähtee matkustamaan kohti toisella puolella kaupunkia löytyvää kommuunia. Heti taksiin astumisesta lähtien kaikki alkaa kuitenkin mennä päin helvettiä, alati surrealistisempaan ja surrealistisempaan suuntaan.
Kuten sanoin, ovat elokuvassa esitetty katastrofaalinen ketjureaktio, yön lähes jokaiseen ikävään tapaukseen sekaantuva ulkopuolinen ja toisensa alati jostain tuntevat avainhahmot lähempänä Liisan seikkailuja ihmemaassa kuin mitään vakavasti tarkoitettua draamaa. Alussa sympaattisen oloisesta päähenkilöstä alkaa kuoriutua matkansa varrella alati vastenmielisempi, konservatiivisempi ja ihmisvihamielisempi henkilö ja koko elokuvan voikin nähdä tämän alitajuisena ongelmiensa purkamisena, joihin kuuluvat karsastus niin vähemmistökulttuureja kuin mallivaatimusten ulkopuolella olevia naisia kohtaan. Hän joutuu tapaamaan homoja, varattomuutta, kuolemaa, lynkkauspartion: omat kauhunsa ja näiden seuraukset. Scorsese vangitsee New Yorkin pimeiden katujen tunnelman liki noirmaisena, omalla perverssillä tavallaan kiehtovan satumaisena, mihin musiikkivalinnat tuovat myös oman osansa. Kafkamaisella kolikolla on myös kääntöpuolensa, hahmojen ja tapahtumien alkaessa paikoitellen siirtyä jo typerän puolelle, mutta peli saadaan pidettyä kunnialla paketissa. Lopulta suurin pettymys on loppu, sillä olisiko ollut mitään karumpaa, kuin avoimeksi jäävä kuskaus suu kiinni teipattuna ja kipsiin sidottuna murtovarkaiden pakussa jonnekkin pölyiselle kirpputorille homehtumaan? Silti toimiston hulppeassa, päätä sekoittavasta kamera-ajossa on tyyliä ja se luo omaa uskoaan pitkästä, sekavasta ja levottomasta unesta heräämiseen vain jälleen yhden samanlaisen murmelin päivän vuoksi. Tästä kielii jo se, ettei ainutkaan kollega tunnu kiinnittävän pahasti rähjääntyneen työkaverinsa ulkonäköön mitään huomiota.
Varhain aamusta siirryin itsekin takaisin sorvin ääreen ja sain ajettavakseni muun materiaalin ohella myös kolme lyhyttä, reippaasti alle kelan mittaista filmikopiota, jotka piti tietenkin siinä sivussa vilkaista. Ensimmäisenä oli muutaman minuutin mittainen ja äänettä esitetty, 111 vuoden ikäinen La Vestale, stoori roomalaisesta sotilaasta. En saanut tästä oikein mitään irti, vaikka ihan hyvinhän filkka oli lavastettu ja puvustettu. Seuraava, samoin mykkä ja lyhyt Chasse aux chiens volants à Sumatra vuodelta 1910 aiheutti enemmän tunteita. Reilun viiden minuutin mittainen dokumentti kertoo Sumatran viidakoiden lentävistä koirista ja se on esitetty mitä raivostuttavimmalla raakuudella. Mieleenjäävimmistä kohtauksista ensimmäisessä kahden puun väliin sidottu lepakko huutaa vihaisena, toisessa, otsikolla ”lentävä koira vastaan koira” alkavassa skenessä hurtta riepottelee ja repii sille annetun nahkasiiven palasiksi. Jälleen tunteet ovat samat kuin Alicen loputtua. Kolmas lyhäri, Punaista ja mustaa oli puolalainen värikäs animaatio vuodelta 1963, jossa matadori ja härkä ottavat toisistaan mittaa humoristisesti, välillä kaljalla käyden. Vaikka mullikan suosionosoitusten siivittämä voitto ja hahmojen vangitseminen takaisin mustepulloihin on näppärää, lopulta mitään sen suurempia tämäkään ei tarjonnut.
Lauantai jatkui siirtyessäni konehuoneesta katsomoon, jossa lähti pyörimään neuvostoliittolainen balettielokuva Joutsenlampi (1969), joka teknisen vian takia esitettiin valitettavasti luvatun 70 mm filmin sijaan kolmevitosena. Hyvinhän tyypit tanssivat ja tyttöset varpaillaan pyörivät, mutta baletti ei ole juttuni, eikä tästä edes irronnut Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana toteutettujen tanssahtelupätkien hurmiollista paatosta. Näinpä sain komeista väreistä huolimatta lopulta vain väsymyksen. Kommunismista olisi tämän jälkeen siirrytty natsi-Saksaan Veit Harlanin Muuttolinnun siivin, mutta koska digikopion katselu ei pahemmin napannut, tartuin duunikaverini tarjoamaan koukkuun ja poistuimme salista noin viiden minuutin jälkeen pitsan ja oluen metsästykseen.
Palattuani lopulta kartsalta oli aurinko jo laskenut ja valtava tiskikasa muistutti ovensuussa kamalalla hajulla olemassaolostaan. Niinpä myrkkyä altaaseen ja siihen taustalle piristykseksi Valentin Vaalaa pyörimään. Tällä kertaa tiskauksen kaveriksi valikoitui hyllystäni Gabriel, tule takaisin, vuoden 1951 filmatisointi naisten maineikkaan hyväksikäyttäjä Auervaaran tarinasta. Tuttuun tapaan ylinäytellyt repliikit ovat lähinnä vaivaannuttavia ja kaiken yllä lemuava kristillisen yhteiskunnan moraalinen saastepilvi masentava. Elokuva myös tuntuu sanovan, että tälle kaikelle syntiinlankeemuksen välttämiselle todella on tarvetta, pinteestä kuin pässi veräjästä pääsevän Gabrielin jatkaessa metsästystään aurinkoisten kaupunkien kaduilla – oikeastaan tämä oli myös ainut itseeni uponnut kohtaus, jossa väkinäisen onnellisen lopun ja rikollisen saamatta jäävän rangaistuksen puute viehättivät.
Kun on vauhdissa, ei tahtia kannata turhaan hidastaa. Näinpä katsoin vielä yhden leffan vuorokauden muuttuessa jo sunnuntaiksi. Ruotsalais-irlantilaista tuotantoa oleva The Sleep of Death on Sheridan Le Fanun kirjoitusten adaptaatio vuosimallia 1980 ja aivan pirunmoinen pettymys. Patrick Magee näyttää vihaiselta, joitakin ihmisiä löytyy kaulat auri kiskottuina ja erään hauta-arkussa makaavan papan sydämeen lyödään keppi. Muuten oikeastaan mitään ei tapahdu ja You Tubesta löytyneen version kuvanlaatukin on yhtä puuroa. Vaikea tätä on suositella paatuneimmillekaan vampyyrielokuvien ystäville ja Le Fanu -himon iskiessä lienee parasta palata takaisin Hammerin mainioiden seksisplatterien pariin.
Sunnuntaina hoidin töissä pitkästä aikaa vahtimestarin hommia, joten ehdin vaivatta katsoa pari leffaa vuoron aikana. Buster Keaton sekoilee Kameramiehessä (1928) menemään vanhoine filmauslaitteineen ja saa surullisen määrän lokaa niskaansa aina loppuminuuteille saakka, jolloin kaikki lopulta kääntyy parhain päin. Välissä nähdään kaikkea mahdollista elokuvan teosta kiinalaismafian välienselvittelyyn, uimahallissa visiteeraamiseen ja pieneen sirkusapinaan, joka tarjoaa paitsi surullisimmat myös ilahduttavimmat hetket sekä toiveen, ettei tätä olisi kohdeltu elämässään kaltoin. Kameramiehen maailmassa elävät ihmiset ovat perinteisen machoja, väkivaltaisia ja kapitalistisia, joille Keatonin kömpelö mutta hyväsydäminen hahmo tuo jälleen vastakohtansa. Vaikka koskettaakin, erityisen huvittava leffa Kameramies ei ole ja nauroin sen aikana ainoastaan pariin otteeseen marakatin temppuiluille. Loppuillasta vilkaisin vielä Balladin rakastavaisista (1974), jossa oli hienoja kappaleita, kauniita kuvia ja paljon tankkeja, mutta johon en taaskaan oikein jaksanut keskittyä. Myös tämä leffa näytettiin vastoin odotuksia 70:n sijaan 35-millisenä.
Kotiin päästyäni vilkaisin vielä Yle Areenan uutuudet pois alta. Vaikka kusipäisen Puntti Valtosen itsetutkiskelua ja havahtumista kyläraitilla esittelevä Markku Pölösen Emmauksen tiellä (2001) sisältää kummelimaisia hahmoja, naamanvääntelyä ja typerää huumoria, viihdyin lopulta tämän ”tutkiskelevan” rainan parissa yllättävän hyvin. Etenkin lopun karonkkamaljojen noutaminen tekijöiden esittelyn yhteydessä jätti hyvän fiiliksen. Harmittamaan sen sijaan jäi, että kuvittelin lukeneeni jostain tämän olevan kuvattu kokonaisuudessaan yhdellä otolla, mikä sitten osoittautui vääräksi muistikuvaksi. Tämän jälkeen päätin viikkoni 50-luvun scifiä tarjonneella Avaruuden piruilla, joka vastoin edellissunnuntain Maailmojen sotaa oli vain ja ainoastaan tylsää yhden tähden paskaa, jota huono näyttely ja ääliömäiset repliikit piristivät liian harvoin. Muukalaiset alkavat muuttaa kunniallisia ihmisiä kaltaisikseen kuin pahimmat agitaattorit, lentävät lautaset pyörivät taivaalla ja lopulta päädytään samettipotkupukuihin sonnustautuneiden vihernaamaisten mutanttien linnakkeeseen. Muuta unettavuutta korosti häpeällisen huono kuvanlaatu, joka tuntui suoraan vhs-nauhalta käännetyltä.
