Hoidetaan nämä kasaantuneet kerralla pois alta. Pahemmin kuin Hesari. Se alustuksista.
Elä elämäsi hymyillen aina.
Japanin yö ja usva (1960)
Aikaansa nähden mielenkiintoinen kuvaus opiskelijaradikalismista, kouludemokratiasta ja porukassa nousevasta stalinismista. Elokuvan nostaa omalle tasolleen se, että se on vallankumous syö omat lapsensa -kritiikki joka on tehty kauan ennen hullua vuotta 1968 ja muodikkaaksi noussutta liikehdintää. Nagisa Ôshiman leffan musiikki jää painostavuudellaan mieleen.
Short films by Piotr Szulkin
Eastern European Movies oli koonnut kolme polakki post-apoistaan tunnetun Szulkinin (mm. Golem, O-Bi, O-Ba) lyhäriä tämän nimikkeen alle. Everyday Life (1976) kuvaa yhtä arkipäivää heräämisestä sänkyyn menemiseen saakka todella ankeasti, vaikkei kuvissa tapahdu sen ihmeempää, kuin ruoan laittoa, syömistä, duunissa oloa, kaupassa käyntiä jne… Ehkä apatia pursuaa siitä, että tällaista mekaanista toimintaako on elämä?
Working Women (1978) sisältää puolestaan viittauksia Lumièren tehtaalta lähteviin työläisiin ja kuvaa lähinnä muijia erilaisten sorvien äärellä. Loppukuva parkuvasta vauvasta kertoo aika hyvin sen, että vapaata ei kotiinkaan päästyä ole ja näyttelijän välittämä tunne on ehkä vielä ahdistavampi kuin Everyday Lifessa.
Lyhäreistä pisin, 40-minuuttinen ja kauhua hipova tv-tuotanto Bewitchin Eyes (1977) on todella surrealistinen, jonnekin keskiaikaan sijoittuva kuvaus kylää vahtaavista silmistä. En ala muistini menettäneenä liikoja analysoimaan, mutta symbolisestihan aiheesta voisi vetää aikansa yhteiskuntaan nähden vaikka millaista poliittista yhtymää. Maalausmaiset kuvat ja kärpäsiä kuhisevat irtosilmät ovat huikeita näkyjä.
The Wolf House (2018)
David Lynchin ja Jan Svankmajerin mieleen tuovassa chileläis-saksalaisessa animaatiossa tyttö tulee taloon, jossa alkaa fantasioida henkiin tyttöä ja poikaa sekä pelkäämään ulkona vaanivaa sutta. Kaikki on todella psykedeelistä ja lähes painajaismaista, alkaen sangen irvokkaasta ulkoisesta olemuksesta. Suurin ongelma oli katselutilanne leffan pyöriessä lähinnä töiden taustalla, joten pitääpä katsoa tämä vielä toistamiseen ihan ajan ja ajatuksen kanssa.
Viimeinen elokuva (1971)
1950-luvulle sijoitettua nuorison kärvistelyä texasilaisessa tuppukylässä, josta lähinnä tunnutaan haluavan pois. Ihan katsottavaa, yleisilmapiiriltään haikeaa draamaa, joka ei tosin omaa tajuntaani räjäyttänyt. Koskettavimpia asioita ovat (kaupunkia symboloivan) paikallisen elokuvateatterin lopullinen sulkeutuminen ja jumpanmaikan vaimon ja oppilaan välinen suhde, joka on voimakkaimmillaan lopun tilityksessä. Vanhaa vain käytetään, mutta sen kanssa ei olla valmiita elämään. Vertauskuvaahan tämäkin.
Intohimo ja väkivalta (1974)
Vaikka parista Luchino Viscontin elokuvasta (Rocco ja hänen veljensä, Kuolema Venetsiassa) olenkin pitänyt, on suhteeni katsojana häneen joko muuttunut (aikuismaisemmaksi?) tai sitten en vain saa näistä jäljelle jääneistä töistä muuten vaan mitään irti. Tällä kertaa kaikki sijoittuu jonkun vanhan elitistin taloon, johon majoittautuu joukko todella ärsyttäviä ihmisiä. Mukana on radikalismia ja vastaavaa ja kaikki perustuu lähinnä ihmisten väliseen suun pieksentään. Kiinnostavin puoli koko filmissä on ilmeisesti studioon lavastettu palatsi, joka on sekä synkällä pölyisyydellään viehättävä että kulissina upea taidonnäyte.
Liekehtivä torni (1975)
Ahneet liikemiehet laiminlyövät rahaa säästääkseen turvatoimia pilvenpiirtäjässä, joka syttyy avajaisjuhlissa tuleen. Amerikkalaiseen makuun laskelmoitua jeesustelua riittää, jumalaa rukoillaan ja tämä puolestaan suojaa lapset turvaan liekkien keskeltä että rankaisee aviorikoksen tekijöitä helvetin loimullaan. Sisältö lennättää yrjöä tehokkaammin kuin ihmisiä katolta laskeva hissiviritelmä, mutta puitteiltaan Liekehtivä torni on huikea ja WTC:n uhrien tavoin yläkerroksista tipahtelevat ja palamaan syttyvät ihmiset ovat aika karua katseltavaa. Titanic on muuten paikka paikoin lainaillut leffasta runsain mitoin, eikä yhtymäkohtia Alieneihinkaan tarvitse kaukaa hakea.
Kovat kundit eivät tanssi (1987)
Cannonin tuottamaa mysteeridraamaa, jossa ainut koukkuun saava asia on menevä musiikki. Tyyppi alkaa epäillä olevansa murhaaja ja ryhtyy selvittämään tilannetta. Ei vakuuta.
Lords of Dogtown (2005)
Elämänkertaelokuva veniceläisten skeittaripoikien noususta tähtiin ja makean elämän nurjista puolista. Tarina ei mene kovinkaan syvälle ja kerronta saa aikaiseksi fiiliksen, että muutama penska pisti lautansa alle pyörät, heitti pari temppua ja nousi suuriksi tähdiksi, koska paikalla oli managereita. Elokuvaa on silti mukava katsoa – ehkä osittain lokaatioiden ja lavastuksen vuoksi – vaikka päähenkilöt ovatkin toinen toistaan ärsyttävämpiä ja omahyväisempiä rasituksia. Johnny Knoxvillekin on mukana castissa. Lopulta opitaan elämästä siihen tapaan, mitä mahtuu kaksitoista kappaletta tusinaan – rahamaailma on ahne, siihen mukaan temmattava pelkkä sammon kampi ja lopulta ystävyys vie voiton. Omaperäistä.
Parasite (2019)
Palkittu eteläkorealaiselokuva on siitä harvinainen, että se on hypestään huolimatta oikein hyvä elokuva. Kliseenä sanon, että tästä lienee kirjoitettu jo sen verran paljon ja näitä tynkäkommentteja paremmin muualla, että matkataan suoraan seuraavaan leffaan.
Sininen enkeli (1930)
Josef von Sternbergin ohjaama saksalaisklassikko kertoo opettajasta, joka eksyy pahamaineiseen Sininen enkeli -yökerhoon, rakastuu moraalittomaan tanssijattareen ja lopulta lähtee tämän poppoon kera kiertueelle kirjaimellisesti klovnin kaapu harteillaan. Vaikka filmi muutoin tuntuu lähinnä Eevan perisynnistä (omenalla se Aatamikin vieteltiin) alkaneelle tarinalle naisen tuhoisasta vaikutuksesta mieheen ja sitä myötä aika iljettävältä, on siinä myös kiinnostavia piirteitä oman aikansa tekopyhästä yhteiskunnasta.
Antamatta jätetyt pisteet nousevat maisterin kotikaupunkinsa lavalla vetämästä alentavasta pelle-esityksestä. Kohtauksessa esitettävä maanpinnalle havahtuminen ja tätä seuraava sekoaminen on kuvattu lähes hyytävästi, katsojan kokeman epätoivon ollessa verrattavissa Victor Sjöströmin mestarilliseen kauhujen sirkukseen Hän joka saa korvapuustit (toisaalta se voi olla myös hykerryttävän hauska, jos hahmoa on inhonnut alusta pitäen). Loppuopetus on se, ettei turvallista ja yllätyksetöntä elämää viettäneestä kynäniska mikkihiirestä ole seikkailijaksi.
Memories (1995)
Kolmesta tarinasta koostuva antologia-anime. Ensimmäisessä ja parhaassa seikkaillaan avaruudessa ja ajassa, jakson tehon perustuessa pitkälti muistoissa olevaan, traagisesti kuolleeseen lapseen. Toinen tarina kritisoi Amerikan imperialismia, käsistä karanneen labrakokeen aiheuttaessa katastrofin ja pistäessä jenkkikenraalin murhasuunnitelmiin. Aihe hyvä, mangamainen muistuttava ulkoinen toteutus ei. Viimeinen tarina on sodanvastaisesta julistuksestaan huolimatta lähinnä täytekamaa ja muistuttaa kuvallisesti jotain ranskalaista sarjakuva-albumia.
Yakuza Graveyad (1976)
Kinji Fukasakun gangsterileffassa peitetehtävissä oleva poliisi alkaa veljeillä alamaailman kanssa. En kyllä enää puolitoista viikkoa myöhemmin lainkaan muista, miksi pidin tästä tai mitä filmissä todella tapahtui. Kaippa se oli sitten ainakin viihdyttävä. Mukana on brutaalia meininkiä ja Meiko Kaji.
Tänään loma on peruttu (1959)
Viimeinenkin Tarkovskin ohjaus tuli sitten viimein katsottua. Televisiolle ohjatussa propagandajutskassa urheat neuvostosotilaat tekevät vaarattomiksi saksalaisilta sodan melskeissä maahan unohtuneita pommeja.
Killer’s Nocturne (1987)
Pidimme Kuvaputken toimittaja Tumpin kanssa leffailtaa käytyämme ensin Pienessä leffakaupassa, josta lähti mukaan muiden muassa Killer’s Nocturnen Fortune Star -julkaisu muistaakseni yhdeksällä eurolla. Vaikkei leffa ole Ngai Kai Lamin parhaiden kanssa edes samassa huoneessa, olen silti onnellinen että löysin sen. Lähinnä tylsistyttävää uhkapelimaailmaa ja sen toisinaan raiskauksiin ja kiduttamiseen syyllistyviä gangstereita kuvaava filmi kohoaa näet klassikkoasemaan siinä vaiheessa, kun tyyppi laitetaan nyrkkeilykehään oikealta vaikuttavan kengurun kanssa. Vihaisen oloinen eläin mätkii ja potkii näyttelijää pelottavan todentuntuisesti, kunnes pussiotus julistetaan tuomarin toimesta voittajaksi ja vihainen äijä karjuu muusiksi rusikoidulle, ettei tämä pärjää tappelussa edes kengurulle. Vain Hongkongissa tehdään jotain tällaista…
Slugs (1988)
Leffakaupasta tuli napattua myös Juan Piquer Simonin etanasplatteri Slugs, jonka katsoimme kollektiivisesti Leffatykin (RIP) miitissä joskus kymmenisen vuotta sitten. Vaikkei muistaakseni kukaan pitänyt pätkästä tuolloin, jostain syystä mieltäni on kaivellut jo pitkään, ettei se varmasti nyt niin huono voinut olla. Uusintatsekkauksen myötä joudun valitettavasti myöntämään, että kyllä se oli. Juttukohtaukset seuraavat juttukohtauksia ja ihmislihalle persoa nilviäistoimintaa nähdään kurjistuttavan vähän. Myöskään elävien etanoiden silpominen ei ihastuta. Vaikea uskoa että tämä on sen saman Simonin käsialaa, mikä ohjasi mielisairaalaan vieviä kuvaelmia pahvilaatikkorobotista, espanjalaisesta E.T.:stä tai moottorisahalla leikatuista ihmispalapeleistä.
Roh (1989)
Indonesialainen Hellraiser saattaa olla vuoden 2021 tärkein elokuva. Esikuvaansa uskollisesti seuraavassa kidutusorgiassa on uskomattomia tehosteita ja törkeitä kenobiitteja. Tekstitystiedosto olisi ollut olemassa, mutta sen säätämiseen ei jaksettu nähdä vaivaa, kun kaikki kuitenkin tiesivät, mitä Clive Barkerin leffassa tapahtui. Onnistuimme myös tekemään kulttuuriteon ja nostamaan Rohin IMDb:ssä pisteisiin: kirjoitushetkellä sivu näyttää sen arvosanaksi 6,4/10 kuudelta käyttäjältä. Seuraavaksi sitten intialainen Elm Street!
Myrsky (2008)
En edes tiedä, mistä tämäkin oli kokoelmiini ilmestynyt, mutta tärkeintä on että nyt sekin tuli katsottua pois alta (alun perin olin antamassa DVD:n synttärilahjaksi siskolleni sillä ajatuksella, että maailmassa on liikaa kaikkea oikeasti kiinnostavaa, jotta aikaa kannattaisi tuhlata tähän). Kaisa Rastimo ei todellakaan lukeudu suosikkiohjaajiini, mutta hänen suomalainen iso koira -elokuvansa on jo säälittävä esitys. En tiedä liekö tekijöiden piiristä löytynyt jokunen menneiden aikojen taistolainen, mutta Myrsky on kyllä niin vaivaannuttavaa itsetilitystä keski-ikääntyneiden nuorten radikaalien synneistä, että hyi olkoon. Toteutuskin on ala-arvoista, mutta hauva sentään sympaattinen. Pelasimme tämän aikana Horror Trivialia, jonka tarjoama kauhu ei ollut mitään verrattuna suomalaisen lastenelokuvan tosiasialliseen tilaan.
Toivottavasti tämä teksti onnistuu kilpailemaan kirjoitusvirheidensä määrässä jopa Tumpin plokitekstien kanssa! En oikolue, vaan laitan tulemaan tuutista. Vielä yhden viikon verran leffoja jäi käsittelemättä, koitetaan rykäistä ne ulos vielä kämäisemmissä kuoseissa mitä pikimmiten.
