Vielä on kommentteja rästissä, vielä tulee paskoja päivityksiä, vieläkään et saa mitään alustusta, joten haistapa sä…
Onko joku muuten täyttänyt 7 päivää -laatulehden ristikoita? Näitä pyörii aina satunnaisesti joidenkin sukulaisten nurkissa (kuulemma hyvä tv-lehti…) ja mieleen on jäänyt etenkin eräs vihje, jossa viiksekäs äijä näytti paljasta persettään ja keskisormea. Oikea vastaus oli ”haistatella”.
Täällä Pohjantähden alla II (2010)
Koko kansan Koivusalon turha päivitys Akselista ja Elinasta sisältää Aku Hirviniemen. Jari Salmen vakavaksi tarkoitettu hahmo on vähintäänkin kiistanalainen, tämän pomppiessa ryppyotsaisia repliikkejä laukoessaan kuin Pulkkinen. Lapualaisten melskaaminen ei tavoita katsojassa samaa vihaa kuin Edvin Laineen versiossa, joka tosin sekin luonnollisesti on kaukana Väinö Linnan suurromaanin tehosta.
Pahan silmä (1966)
J. Lee Thompsonin kuivakkaassa kauhuelokuvassa perhe seuraa sukulinnaansa karannutta David Niveniä maaseudulle Eurooppaan. Alueella mikään ei tunnu olevan kunnossa, David Hemmings ammuskelee kyyhkysiä taivaalta jousipyssyllään ja sammakkotaikoja loitsiva Sharon Tate (suurin syy filmin katsomiselle) hypnotisoi äitihahmon lähes kävelemään alas muurilta. Criterion Channel vertasi leffaa Uhrijuhlaan, joka on oikeutettua ehkä teemoilta, muttei suinkaan tunnelman osalta. Tässä oli muuten myös Donald Pleasence. Gorea ei luonnollisesti esiinny.
Zaroffin koirat (1932)
Kalkkunan metsästyksen, Battle Royalien ja Nälkäpelien edeltäjä laittaa miehen avuttomine suojatteineen (Fay Wray) piilottelemaan metsästäjältä ja tämän verikoirilta pikkusaarella vuorokauden ajan. Juonessa laiva haaksirikkoutuu kärpäsenpaskan rannikolle ja saarta isännöivä venäläinen (kuinkas muutenkaan?) pohatta paljastuu pian vannoutuneeksi suurriistan kaatajaksi, jolle tiikerit ja muut vastaavat eivät enää riitä.
Viidakko on lavastettu viehättäväksi leikkikentäksi Yksin kotona -tyyliselle ansojen virittelylle, vaikkei itse ihmisjahtia voikaan ottaa sangen vakavasti. Tunnelma on silti otteessaan pitävä ja King Kongin tekijäin lyhyttä elokuvaa on mukavaa seurata. Vaikka suurelta osin leffa edustaakin oman aikansa törkyä, pidin sen sanomasta hyvin paljon: alussa kerskaillaan saavutuksista huvimetsällä ja heitetään näiden oikeutusta kyseenalaistavan kommentin päälle että tilanne on se, ettei minun tarvitse asettautua näiden eläinten asemaan, koska en koskaan voisi joutua itse samaan tilanteeseen. Pian kuitenkin koetaan, miltä todella tuntuu juosta henkensä edestä pakoon pyssymiehiä ja ajokoiria ihan vain siksi, että se sattuu tuomaan viihdettä jollekulle toiselle.
Kattona tähtitaivas (2009)
Johonkin ruotsalaiseen menestyskirjaan perustuvassa nuortenleffassa murrosikäinen tyttö kiukuttelee mummolleen ja haluaa piireihin samalla, kun äiti on delaamassa syöpään. Angsti maittaa ja kaikki muu tuntuu mälsältä, kunnes elämästä jälleen opitaan jotakin.
Se mistä diggasin tässä esityksessä oli se, että elokuva kiertää sangen hyvin ne konventiot, joita itse katsojana kaikkein ilmiselvimpinä odotin. Kun tyttö hylkää ystävänsä haukkuen tätä tylsäksi, takaisin ei palata hattu kourassa, kännien vetämisestä ei seuraa raiskausta, melan ottamisesta yhden illan suhteelta mekkoon ei rangaista huorittelulla tai raskaaksi tulemisella, myymälästä varastettu vaatekappale pelastaa onnellisesti pirskeet ja pinnalliselta vaikuttava cool pahistyttö paljastuu lopulta tosiystäväksi. Niin monta sormenheristelyä on tämän genren parissa tullut jo nähtyä, että moinen antimoralismi tuntui oikein virkistävältä.
My Dear Killer (1972)
Länkkäreistään kait parhaiten tunnetun Tonino Valeriin ainut giallo ei mullista maata jalkojen alla. Leffa pärähtää käyntiin kohtauksella, jossa joutomaalla mutrusuuna mököttävä herra pistetään kaivinkoneella kahtia. Keskiöstä löytyy pikkutytön kidnappaus ja murha, joka itse asiassa onkin se kolkoin puoli, katsojan surressa psykopaatin kohteeksi joutunutta lasta aidosti. Välissä katsellaan Djangoa telkkarista ja suoritetaan murha pyörösahalla veren lentäessä. Ennio Morriconen musiikit ovat peruslaadukkaita ja pääosassa nähtävä George Hilton on kehunut lopputulosta yhdeksi harvoista filmeistään, joista on ylpeä. Itselläni herpaantui keskittyminen lähes täysin siinä puolenvälin paikkeilla.
Valtakunnat (2018)
Lintuja tutkineen ja sänkyyn kuolleen ukon rintakehässä on pesällinen munia. Lyhyt taidepätkä kuvaa luontoa, jossa kuolema on uuden elämän alku ja ihminen täysin turha.
Hevi reissu (2018)
Ok, minulla ei ole minkäänlaista suhdetta hevimusiikkiin. En vihaa sitä, mutten myöskään kuuntele. Näin ollen näiden hevileffojen teemat ja parodiallisuudet menevät itseltäni aika lailla ohi. Hevi reissussa joukko möllejä perustaa örinäbändin nimeltä Impaled Rectum iskelmää kuuntelevassa ja sisäänpäinkääntyneessä Lapin junttikylässä. Poikia aletaan arvostaa vasta, kun näiden oletetaan soittavan Norjassa metallifestareilla. Kohellusta riittää idioottien suunnatessa kohti naapurin kinkereitä.
Leffaa ei ole suoraa tuskaa katsoa ja osa sen jutuista on ihan hyviä: esimerkiksi amishenkiset lippalakkipojat, joiden ainoa varastoon mahtuva sana on homo, hymyilyttävät mölliydellään. Sen sijaan hauskaa ei ole vitun typerissä ja jossain Napapiirin sankarit -hengessä väännetyissä kohtauksissa, joissa tyyppi taistelee lihapalasta ahman kanssa, norjalaiset rambot lähtevät nelipiippuisine sinkoineen pojkain perään tai nämä hämmästelevät larppiviikinkejä puolin ja toisin. Onko tällaista sontaa todella pakko tunkea mukaan henkisesti makuaistittoman nuorison iloksi ja naurattaako tämä edes tekijöitä?
Funny Ghost (1989)
Ostin tämän honkkarikomedian sokkona kaveriltani, joka oli kiikuttamassa sitä divariin. Tässä iltana eräänä teimme kotiväkeni kanssa hampurilaisia saunan päälle ja koska jotain oli suotavaa siinä samalla katsoa, iskin hänen eteensä pinkan DVD:itä, josko mukana olisi edes jotakin kiinnostavaa. Valinnaksi osui Funny Ghost, jonka aikana seuralaiseni muistaakseni ensin nukahti ja herättyään lähti kesken leffan vessaan pesemään hampaitaan.
Paikoitellen hauskassa ja absoluuttisesti epäkorrektissa kummituskomediassa itsemurhayrityksen tiimellyksessä katolta tipahtanut nainen saa vahingossa haltuunsa triadipomolle tarkoitetun kummitusruukun, jonka sisällä asuvasta hengestä tulee omistajansa orja. Kun itsarin tekemisestä on vedetty tarpeeksi vitsiä (yksi omia suosikkiaiheitani muuten huumorin saralla), keskitytään perseilemään ja sekoilemaan haamun taikavoimien kanssa. Scotland Yard lähettää paikalle tunarikaksikon, joka tuhoaa poliisipäällikön huoneen kerta toisensa jälkeen ja pelottelee aaveita istumakalustoaan näyttelemällä. Jonkinlainen kulttuurien muuri tuntuu ympäröivän näiden tapahtumien ymmärtämistä länsimaisen katsojan silmin.
Kun jengi on sekoillut riittämiin ja esimerkiksi saanut poliisimiehet hulluuden partaalle vaihtelemalla vaatteita huoneistossa (ja joukko vihaisia naisia raiskannut kytät), päästään jonkinlaiseen välienselvittelyyn rikollisten, sivullisten, poliisien ja haamujen kesken. Mukaan vedetään vielä toivomusaaveen (joka kuoli raiskausmurhan yhteydessä) syntymättömän lapsen kummitus ja lopussa toinen naisista ryhtyy henkensä säästääkseen esittämään olevansa skidin vallassa. Sitten on vielä hieman mielisairaalameininkiä ja sielunvaellusta, ennen kuin kaikki saadaan päätettyä pysäytyskuvaan.
Voi pojat jos Pekkojen ja Pätkien tapaisten filmien esittämistä poliittisesti kyseenalaisina vaativat maailmanparantajat katsoisivat edes yhden tällaisen hongkonghupailun…
Madadayo (1993)
Akira Kurosawan viimeinen elokuva kertoo ystävyydestä – tai ennemminkin se tuntui suuren osan kestosta aivan armottomalta nuoleskelulta, eläkkeelle jääneen opettajan entisten oppilaiden järjestellessä tälle kemuja ja lipittäessä äijän peräpäätä kuin gorgi mopsin omaa koirapuistossa. Ukon täydellisyyttä ei tunnuta voivan sanoin kuvata, niin mahtava heppu hän on ollut, mutta toisaalta strabu pystyy kiskomaan kukkamaljakollisen olutta yhdellä siemaisulla, mikä itse asiassa on jo ihan hyvä syy liehittelylle. Gubbe myös istuu kirjoittamassa kaiket ajat samalla, kun hänen vaimonsa paiskii suu alituisessa hymyssä kotitöitä taustalla: onko tämä sovinismia vaiko järkiperäistä ajattelua, jossa ainoastaan toinen osapuoli tajuavaa että jonkun siitä huushollistakin on pidettävä huolta, kun toinen kerran on lapsenomainen saamaton paska? Pariskunta myös adoptoi kissan joka katoaa, minkä jälkeen koko alamaisjoukkio sekoaa ja ryhtyy jäljittämään kattia (ei löydy). Lopussa nähdään vielä sangen surrealistisia unia kuolinvuoteella. Kuten edellämainituista riveistä voikin päätellä, on lopputekstien aikana katsojan olo lämmin ja liikuttunut.
Ei taas jaksa enempää. Palataan asiaan ensi jouluna. Jääkää hyvästit (ja nauttikaa kuvista jotka taas vastoin tahtoani pomppaavat mastodontin sukuelimen kokoisina tekstin päälle, kiitos vaan Word Pressille).
(Edit: ihme on tapahtunut.)
