Kuvaputken tilanne on saanut jonkinlaisen balanssin allekirjoittaneen kohdalla. Olen perustanut uuden lehden, joka löytyy osoitteesta Aivokuollut.org. Tähän lehteen yritän jollain kohdin panostaa heti siitä lähtien, kunhan olen saanut parin kuukauden ajan kasaantuneet kommenttini kirjoitetuksi. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että yritän linjata julkaisua edes jollain tavoin ja tätä myöten päätin säilyttää tämän sivuston jonkinlaisena kaatopaikkana, jonne kippaan kaiken ylimääräisen, zineen sopimattoman materiaalin. Teksti omistettu kaikille Martoille ja Martanmielisille.
Filmihullu (1932)
Oli hieman hämmentävää, kun tässä alettiin äkisti puhumaan, koska olen tottunut Haroyld Lloydin olevan yhtä kuin mykkäelokuvaa. Lloydin esittämä tunari matkustaa Hollywoodiin kalastelemaan filmitähden uraa, tuhoaa vahingossa kaiken mikä osuu tämän tielle ja päätyy kuminauharomanssiin erään oikean näyttelijän kanssa. Sellaista aika perus kohellusta, joka ei naurattanut kertaakaan, mutta jonka kyllä jaksoi katsoa lävitse komediana joka ei myöskään vituttanut. Nimi antoi hieman erheellisen kuvan, sillä ajattelin tarinan kertovan cinefiliasta. Ohjaaja oli kuulemma niin kännissä, että Lloyd joutui hoitamaan myös tämän tehtäviä.
The Killing Fields of Dr. Haing S. Ngor (2015)
Dokumentti Kamputsean kuolemankentiltä hengissä selvinneestä tohtori Haing S. Ngorista, joka myöhemmin voitti Oscarin Warner Brosin The Killing Fields -elokuvasta ja päätyi murhatuksi mahdollisesti poliittisen aktivisminsa takia. Kankeaa, mutta kokonaisuuteen hyvin sopivaa animaatiota, rakeista filmimateriaalia, vanhoja ja uudempia dokumenttipätkiä sekä Hollywoodin arkistokuvaa yhdistelevä filkka on hyytävä muistutus siitä mihin ihminen toista kohtaan kykenee ja tuo uutta myös aiheeseen jo jonkin verran perehtyneelle. Pol Potin surrealistisesta, lähinnä natsi-Saksan mieleen tuovasta yheiskuntakokeilusta ei löydy hyvää sanottavaa, mutta dokkarissa ärsyttää silti välillä hyvin amerikkalainen asenne, jossa USA, dollarit, autot ja Pepsi Cola (TM) meinaavat vapautta ja onnea. Ärsyttämään myös jäi tietty yksioikoisuus leffan päivitellessä Ngorin voittamaa kultaukkoa, järkevän katsojan tajutessa heti kyseessä olleen vain akatemian oman kilven kiillotus, sillä näyttäähän pr-mielessä tosi hyvältä antaa palkinto kansanmurhasta selvinneelle pakolaiselle. Myös studioyleisön ilmeet Ngorin kertoessa tarinaansa koettelivat sietokykyä.
Esittely (2021)
Eteläkorealaisessa mustavalkeassa, minimalistisessa taidedraamassa poltetaan tupakkia sekavissa olosuhteissa tunnin ajan ilman, että katsoja kokisi oikeastaan yhtään mitään.
Color Adjustment (1992)
AIDSiin pari vuotta myöhemmin kuolleen Marlon Riggsin dokumentti käsittelee sitä, kuinka mustat on joko sensuroitu kokonaan televisiosta tai otettu mukaan valkoisten sanelemilla ehdoilla. Vanhemmalle kansalle tämä lienee ollut normaalia, sillä muistan erään vanhemman ihmisen toistakymmentä vuotta sitten Pimp My Ride –ohjelmaa nähtyään kysyneen, onko nykyään muotia, että [n-sana sensuroitu, sillä emme saaneet Xzibitiä paikalle lausumaan sitä] päästetään nykyään telkkariin. Osa materiaalista saa voimaan fyysisesti huonosti ja elokuva tuokin enemmän tai vähemmän mieleen Spike Leen liki kauhua hipovan Bamboozledin. Ainakin tämä dokkari todistaa sen, että Amerikka on jo pitkään ollut tasa-arvoinen ja demokraattinen maa, jossa jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet menestyä.
Get on the Bus (1996)
Spike Leen keskinkertaisessa kuvassa joukko mustia ahtautuu samaan bussiin matkatakseen South Centralista Washingtoniin osoittamaan mieltään oikeuksiensa puolesta. Joukossa pitää olla totta kai vähän kaikkea mahdollista Nation of Islam -muslimista jenginuoreen, homoseksuaalista poikarakkausfoobikkoon ja nykypäivän Setä Tuomosta vanhaan kaiken menettäneeseen ex-juoppoon. Ihan vain siksi, että näiden välille voitaisiin luoda konfliktia linjurikyydin aikana, mikä on toki koettelemus, muttei lopulta estä näitä kokemasta lujaa yhteishenkeä.
Riitatilanteita ratkaistaan väkivallalla, dialogi on uuvuttavaa ja masentavimmassa kohtauksessa, joka voisi olla jostain Miesten vuorosta tai Armottomasta menosta koko auto räppää itsestään vuorotellen. Jotenkin koomisinta on, että rakenteellisesta syrjinnästä ja historiasta huolimatta rasistisimmat henkilöt tuntuvat löytyvän kuljetuksen kyydistä, näiden haukkuessa ja rähistessä valkoihoiselle juutalaiselle kuskille koko ajan kuin mikäkin skinilauma.
Dillinger is Dead (1969)
Marco Ferreri on tehnyt läjän omituisia filmejä, joista kaikki neljä näkemääni ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoisia. Dillinger is Dead nurinkurisen rakkauden vuodelta kuusysi ei ole pekkaa pahempi, vaan oikeastaan ohjaajansa paras teos heti Suuren pamauksen jälkeen.
Leffaan sisään pääseminen ei ole yksinkertaista, vaikka käsikirjoitus sellainen onkin. Teollisuusmuotoilijaukko palaa töistä ja pettyy migreenissä olevan vaimonsa laittamaan päivälliseen, jonka nostaa jääkaappiin, alkaen kokata itselleen juhla-ateriaa. Tunnelmallisesti sisustetusta kyökistä löytyy komeron perältä vanhaan sanomalehteen käärittynä elokuvateatterin eteen ammutun gangsterin ase, jonka miekkonen siinä keitosten yhteydessä kunnostaa ja maalaa iloisesti. Välistä hän katselee kaitafilmejä, pistäytyy sitten panemassa perheen sisäkköä ja lopulta kävelee makuuhuoneeseen ja ampuu vaimonsa. Tämän jälkeen hyväntuulinen herra ajelee pikkuautollaan meren rannalle, nousee ohi lipuvaan laivaan ja värväytyy paatille kokiksi.
Dillinger is Deadia voi toki pitää äärimmäisen sovinistisena teoksena, jossa väsyneen vaimokkeen päänsärky ja keittotaito ovat portti pettämiseen, murhaan ja iloiseen karkumatkaan kohti avion ulkopuolista vapautta. Toisaalta leffa on kuitenkin hyvin surrealistinen ja oliko se muistaakseni Luis Bunuel joka totesi, että helpoin kuviteltavissa oleva surrealistinen teko on painua ammuskelemaan irrationaalisesti väkijoukkoon. Elokuvaa voi myös pitää anarkistisena porvarillisuuden murhaamisena, varakkaan miehen tehdessä kaiken sen, mitä tämä ei saisi ja lopulta vielä hylätessään asemansa, omaisuutensa ja säädyllisen elämänsä sekä pestautuessa duunariksi matkalle kohti tuntematonta.
Cars – kun autot ottivat vallan (1974)
Peter Weir tuntuu olevan nero, jonka suuruus ei selkästi aukene minulle. The Truman Show oli ajatuksia herättävä filmi, mutta kehutuimpiin ohjauksiin kuuluva Huviretki hirttopaikalle jätti siitä huolimatta että ihan kelpo pätkä olikin tunteen, että ei tämä nyt mikään minua koskettanut mestariteos todellakaan ollut. Sama piinaa The Cars That Ate Parisia, joka ei tuntunut saavan bensaa suoniinsa oikein missään välissä, vaikka mielenkiintoinen tapaus sinänsä oli.
Australialaisen Parisin kaupungin liikenneonnettomuuksissa on jotain mätää, minkä ohella tienoota terrorisoi jonkinlainen kaarajengi. Kytkimen nostaminen paikkakunnalta ei ole yksinkertaista, mutta onneksi välillä pääsee naamiaisiin. Eräs gorekohtaus yllättää kolariautossa istuvine päättömine ruumiineen, mutta ainoa koskettanut nähdään heti alussa, jossa vasikkaa tai lammasta tai vastaavaa hätääntyneen oloista eläintä nostetaan junttien toimesta auton takakonttiin, mikä pahoitti mieleni. Kaiken lisäksi aloin pilkkiä pahemman kerran jossain puolenvälin tienoilla ja leffan loppupuoli meni ohi niin ikään jonkinlaisen sumun läpi nähtynä. Semmoista tällä kertaa.
Peppermint Soda (1977)
Piparminttulimska oli taas yksi lukuisista jutuista, joka tuli katsottua ihan vain siksi, että se poistuu Criterion Channelilta kuun lopussa. Feminiiniksi versioksi Francois Truffautin 400 kepposesta kutsuttu, jonnekin Algerian sodan aikoihin sijoittuva draama kuvaa teinityttöjä, jotka käyvät koulua, kuuntelevat äidin vittuilua kotona ja istuskelevat kahvilassa juomassa limunaatia, mikä on ennenkuulumattoman paheksuttavaa. Yhteiskunnallinen muutos on vasta edessä ja tappelu vasemmiston ja oikeiston välillä kovaa – onneksi tätä nykyä asiasta ei kannata enää huolestua, vasemman laidan pyyhkiydyttyä lähes tyystin pois Ranskan politiikan keskiöstä ja jäljellä ollessa vain uusliberaalit ja äärioikeisto (edit. tämän kirjoittamisen jälkeen tilanne muuttui onneksi hieman positiivisempaan suuntaan).
Peppermint Soda ei oikeastaan nostata tunteita puolesta tai vastaan. Lähinnä se kuvaa eräässä ajassa elävien tyttöjen elämää, jota ei esitetä ylitseampuvan traagisena, muttei myöskään minään ruusuna tanssimisena. Lopulta lohtua löytyy siskosta ja teatteriharrastuksesta. Ei tästä Onnibussin takapenkillä katsotusta filmistä ei oikeastaan löydy muuta kommentoitavaa, kuin että tulipahan tämäkin nähtyä.
Cyborg 3 (1994)
Suoraan videolle kuvatussa jatko-osassa metsästellään kyborgeja aavikolla ja ajellaan moottoripyörällä. Ysärin CGI saa aikaiseksi myötätuntoisen hymähdyksen, mutta muutoin postapokalyptinen leffa on todella mitäänsanomaton esitys.
Northman (2022)
Oli hämmentävää, että jopa pidin tästä viikinkifilmistä. CGI ei häiritse liikaa, ilmapiiri on raaka ja mättöä riittää. Mistään omaperäisestä menosta ei tietenkään voi puhua, kun kuviot on käännetty aika lailla 1980-90-luvun islantilaisista genreleffoista, mutta harmittomana megabudjetin viihteenä oikein asiansa ajava Hollywood-tuotos, mitä voi pitää jo suhteellisen harvinaisena.
Lättäjalka Kaukoidässä (1975)
Bud Spencer käväisee tylsässä ja ylipitkässä elokuvassa perseilemässä Hongkongissa. Yksi ongelmista lienee kelpo eurocrime ohjannut Steno, sillä leffa ei osaa päättää kallistuako enemmän komedian vai rikosfilmin puolelle, kummankin osion toimiessa hyvin pliisusti. Jopa sitä kaikkein vammaisinta Spencer-huumoria olisi katsonut mieluummin, kuin tätä hidastelua. Tai ehkä vika oli vain vappupäivälle osuneessa katseluajankohdassa, ensimmäisen ja aika lailla yhtä vakavanaamaisen Lättäjalan kuitenkin toimittua allekirjoittaneelle silloin vuonna silli ja salaatti.
Blood Simple (1984)
Coen-projektin loppu alkaa häämöttää. Möllit perseilevät baarissa ja pojua haudataan elävältä erämaahan. Ehkä tämä olisi kolahtanut kovemmin, jos sen olisi katsonut kylmiltään kasarilla tai edes ensimmäisten joukossa Een ja Jiin tuotantoa kalutessa. Nyt kaikki alkoi olla jo niin tuttua, että osan filmiä katseeni harhaili vahingossa 180 astetta taaksepäin kohti kauniisti hohtanutta laavalamppuani.
The Milk of Sorrow (2009)
Keskinkertaisessa perulaisdraamassa pimatsun pimpassa on peruna.
Dream City (1973)
Mies ja vaimo matkaavat jossain aavikon keskellä olevaan utopistiseen kaupunkiin, jonka elo paljastuu totta kai vähemmän auvoisaksi. Ruumisvaunut kantavat ihmisiä roikkumaan kuolemanpuun oksille ja elokuvassa on vahvan surrealistinen meininki.
Vocal Parallels (2005)
Kazakstanilaisessa oopperafilmissä laulettiin niin että aivot valuivat ulos nenästä.
The Headless Woman (2008)
Argentiinalais-eurooppalaisessa tuotannossa nainen pohtii puolisentoista tuntia, ajoiko lapsen päältä vaiko ei. Yleistunnelma tavoittelee Antonionin menneiden aikojen elokuvia.
Time and Judgement (1988)
Vahva dokumentti afrikkalaisten diasporasta, jonka mystinen kerrontatapa vie mennessään.
All Screwed Up (1974)
Italian yhteiskuntaa peilataan ilottomassa komediassa etelämpää pohjoisen teollisuuskaupunkiin muuttaneiden siirtolaisten silmin. Pettymys Lina Wertmüllerilta pitkälti siksi, ettei aiheuta minkäänlaista paloa.
The Voice Thief (2013)
Jodorowskyn pojan isänsä tarinasta muovaamassa surrealistisessa lyhärissä murhataan homoja ja kääpiöitä pimeän kaupungin kaduilla, jotta onneton oopperalaulaja saisi äänensä takaisin. Kauniista ulkomuodostaan ja muutamista ideoistaan huolimatta lopputulos tuntuu Adanin käsissä enemmän tekotaiteelliselta.
Devil’s Trap (1962)
Pappi metsästää paholaisen liittolaisia maaseudulla tsekkoslovakialaisessa hidastempoisessa mustavalkoisessa taidefilmissä.
Meren lapset (2019)
Anime tytöstä, joka tapaa kesälomallaan meressä asuvia nulikoita. Taustat on piirretty henkeäsalpaavan kauniisti, mutta hahmot ovat tulistuttavan ärsyttäviä, minkä ohella muutaman ulkomuotokin tuntuu silkalta vittuilulta katsojaa kohtaan.
Torjutut muistot (2005)
Imbi Pajun yhä ajankohtainen dokumentti Viron miehityksestä Joe-sedän aikoihin.
Valhalla Rising (2010)
CGI-veri roiskuu Nicolas Winding Refnin viikinkielokuvassa, joka meni kaikessa kliseisyydessään kaljoittelun taustalla.
No Man’s Land (2001)
Haavoittunut sotilas unohdetaan Bosnian sodassa makaamaan miinan päälle. En ymmärrä miten näistä nykyjulisteista aina saadaan näin rumia.
Summer Night (1986)
Hieman pakkopullalta maistunutta Lina Wertmülleria, jonka katsoin viimeisillä hetkillä pitkän jaakobinpainin jälkeen ennen sen poistumista Criterion Channelista. Rikkaat ottavat terroristin panttivangikseen ja yrittävät toitottaa tälle, kuinka eliitissä on voima, mutta pahana virheenään pomotar alkaa himoitsemaan köyhän kyrpää. Olisihan elämäni ilman tämänkin katsomista epäilemättä jatkunut.
Navalny (2022)
Sankaridokumentti jättää mainitsematta, että myös lännen suuri idoli ja sananvapauden puolustaja on todennut Krimin miehityksen olleen oikeutettu teko. Ehkei se sovi teemaan näin hyökkäyssodan aikoina. Venäläisten salamurhaajien typeryys on puhelinkeskusteluissa tyrmistyttävää, joskin on myös hyvä muistaa, ettei niiden autenttisuudesta meillä ole muuta todistetta kuin tekijöiden sana. Eipä siinä, itse en kyllä näe syytä kyseenalaistaa tätä materiaalia.
Judas and the Black Messiah (2021)
Navalnyn tapaan tämäkin katsottiin Vironlautalla, tosin huonon sään vuoksi aurinkokannen sijaan tällä kertaa käytävän kokolattiamatolla. Aika perus jenkkiläistä draamaa, aiheenaan Mustiin panttereihin soluttautunut myyrä. Hyvinhän tämä silti toimi, vaikka Oscar-hehkutukset luonnollisesti voikin jättää omaan arvoonsa.
Hyväilysi kosketus (1970)
Surkuhupaisa junnu työskentelee terveyskylpylässä, jossa joku matami on vähällä raiskata hänet ja asiakaspojatkin nakkaavat nuoren auktoriteetin vaatteet päällä altaaseen. Jerzy Skolimowskin mukiinmenevää brittidraamaa.
Smile Orange (1976)
Jamaikalainen komedia mustan työväenluokan elämästä hotellin palveluammattien parissa. Monet vitsit toimivat masentavan hyvin vielä nykyäänkin ja satiiria löytyy niin seksiturismin kuin rikkaiden huvimatkailijoiden hengen duunarin oman edelle laittamisen saralta. Karibianmeren saaren arki näyttäytyy Smile Orangen kautta varsin erilaisena siellä asuvalle tyhjätaskulle, kuin sikailemaan ja torakkakisoja katsomaan saapuvalle rikkaalle lomailijalle.
Paula kaulassa (1948)
Päätin mielenhäiriössä juhlistaa Judy Garlandin satavuotispäiviä tällä ”merirosvoelokuvalla” ja olin lähellä itse kuolla tuskaan. Hollywoodin kulta-aika, suuret tähdet ja musikaalit ovat varmasti se joidenkin juttu, itse suosin mieluummin hyppiviä kiinalaisvampyyreja, guyanalaisia dokumentteja ja pohjoiskorealaista propagandaa.
Agarrando pueblo (1978)
Kolumbialainen lyhäri pilkkaa rikkaita dokumenttiryhmiä, jotka tekevät köyhyydestä kertovilla sentimentaalidokkareilla rahaa oman etunsa tähden. Räjähtänyt ukko sekoaa ja pyyhkii tälle tarjotuilla seteleillä hanurinsa.
Eiffel (2021)
Massoille tuotetussa törkyelokuvassa ei lopulta saa juuri mitään käsitystä Eiffelin tornin historiasta, mutta se tarjoaa siirappisen rakkaustarinan ja epäilemättä vahvasti dramatisoitua ihmissuhdesotkua senkin edestä. Amerikkalaistyylinen kerrontatapa ja nyyhkystoori yhdistettynä historialliseen suurtarinaan saavat kokonaisuuden tuntumaan joltain köyhän miehen Titanicilta, mutta huomattavasti Cameronin jälkeä vaatimattomammin ja huonommin tehtynä.
It Came from the Desert (2017)
Marko Mäkilaakson digitaalisten jättiläismuurahaisten hyökkäyksestä kertova tieteistoimintakomedia ei ole ihan täyttä siansontaa, sillä lopputeksteihin leikatut pätkät pläjäyksen taustalla olleesta Amiga-pelistä ilahduttivat saaden aikaiseksi nostalgisen olon, että minähän olen muuten pelannut tuota joskus skidinä.
Seitsemän rohkeaa miestä (1960)
Villiin länteen sijoittuva uusintaversio Seitsemästä samuraista. Ihan ok, mutta miksi haluaisin katsoa jenkkiläistä versiota, jos Kurosawankin elokuva on olemassa?
My 20th Century (1989)
Erikoinen tyyli kiehtoo itäblokkilaisessa elokuvassa, josta en voi myöntää ymmärtäneeni muutoin juuri mitään. Liekö 12 tunnin bussissa ja junassa istumisella ennen näytöstä ollut osuutta asiaan, mutta käsittääkseni en ole ainut jolla oli vaikeuksia filmin sisällön suhteen. Sodankylässä siis katsottu.
Aikakone eli mitä Jack Viiltäjälle kuuluu tänään (1979)
H.G. Wells rakentaa aikakoneen, jolla Viiltäjä-Jack matkustaa moderniin San Franciscoon peloittelemaan ja paloittelemaan naisia. Hölmö leffa toimii hauskana sekoiluna, pettymyksenä ihmiskunnan kehittymisen suhteen ja imelänä rakkaustarinana. Aikamatkailukin on lähestulkoon aina nasta juttu.
Pelon tunne (1961)
Hammerin tuottama jännäri oli Olaf Möllerin mukaan yksi pelottavimmista ikinä tehdyistä elokuvista, jonka katsomisen jälkeen koko yleisö on paskonut housuunsa. Olihan se ihan kelpo trilleri kieroilla twisteillä ja parilla näppärällä kohtauksella, mutta säpsäyttelyn ja pelon tunteen sijaan myöhäistä näytösajankohtaa dominoi lähinnä hereillä pysymisen vaikeus.
Harhautus (1988)
Pierce Brosnanin ”Indiana Jones” ei ole varsinainen Indiana Jones, vaikka Tuomion temppeli -henkistä haahuilua Intiassa onkin tarjolla. Thug-kultin parissa haahuilusta puuttuu tarvittava seikkailun meininki eikä elokuva ole tarpeeksi hyvä toimiakseen tai kyllin huono ollakseen campia. Huvittavimpiin kuuluvassa kohtauksessa Brosnan vetäisee itselleen blackfacet sulautuakseen intialaisten joukkoon, siitä ehkä elokuvan suominimi.
Paholaisen leikit (1964)
Edgar Wallace -aiheisessa krimissä Klaus Kinski mulkoilee muita näyttelijöitä aika lailla sanomatta sanaakaan ja murskautuen lopulta myllynkivien väliin. Salakäytäviä, elokuvateatterimurhia ja muuta mukavaa sisältävä jännäri on paikoitellen mukavan hölmö, mutta liian epätasaisesti etenevä jaksaakseen kunnolla viihdyttää. Ehkä huvittavinta olikin Möllerin alustus, jossa hän kiroili ja lateli törkeyksiä noin viisitoista minuuttia edessäni istuneiden mummojen huokaillessa ja purressa tekohammasta.
