Tuossa tuli jo aiemmin manattua, että vuosi on mukamas vaihtunut, mutta nyt virallisesti uusi ja herra Bloki on seurananne kera pullollisen tärpättiä. Uuden vuoden takia ei enää päivämääriä, mutta tiukkaa asiaa sitäkin enemmän. Sen vuoksi ei puhuta paskaa, vaan mennään ytimeen nauttimaan vatsa kipeäksi.
Everything Everywhere All at Once (2022)
Jesúksen Francon vapahtajamme nimeen vannon, että Everything Everywhere All at Once on viime vuoden törkeimmin yliarvostettu elokuva. Michelle Yeoh esittää jonkun kuppaisen pesulan omistajaa, joka yrittää saada veroasiansa kuntoon. Jostain syystä sotkuun heitetään multiversumeita, ja kaikkien mielestä hauskassa kohdassa Yeohin tytär hakkaa pahiksia dildolla. Olisihan sekin pitänyt arvata, että pahamaineiset Russon veljekset ovat tätä olleet tuottamassa. Minua koko touhu ei naurattanut ollenkaan, mutta voinen olla väärässä, sillä suuren yleisön mielestä kontetti on vertaansa vailla olevaa viihdettä, ikään kuin Django Unchained konsanaan.
Punainen Kohina (2021)
Kotimaisessa indieleffassa joku tyyppi päättää kutsua vanhat ystävänsä syrjäseudulle muistelemaan vanhoja. Vanhat haavat revitään auki, mutta suoraan sanottuna en tajunnut tästä elokuvasta mitään.
Ainoa syy katsoa Punainen Kohina oli se, että eräs ystäväni näyttelee siinä merkittävässä roolissa. Samasta syystä en viitsi elokuvaa juurikaan haukkua, vaikka ystäväni roolisuoritus oli ainoa hyvä asia tässä sekasotkussa.
The Menu (2022)
Kävimme Finnkinon helvetissä. Kommentti sisältää muutakin kuin Danten helvetin portaat, vaikka kieltämättä Flamingon elokuvateatteri tarjosi Danten helvetin kerroksille mitä otollisimmat olosuhteet. Tiedätte, kun vierailette siellä. Nyt kuitenkin asiaan, koska helvetti on jäätymässä.
The Menu on kuitenkin herkullisella idealla varustettu kauhukomedia, jossa Ralph Fiennesin esittämä keittiömestari tarjoilee yllätysten illallisen joukolle elitistejä. Mojovia kohtauksia sisältävä käsikirjoitus on aidosti kekseliäs ja hauska yhdistelmä kauhua, jännitystä, komediaa ja yläluokalle vittuilua. Kulinaristinen nautinto kruunataan loistavilla roolisuorituksilla.
Voinee olla, että elokuvateatterikokemus antoi elokuvan tuntua paremmalta kuin se oikeasti on, mutta joka tapauksessa Tumppu suosittelee The Menua kaikille kelvollisesta satiirista pitäville.
Cry Macho (2021)
Vanha kunnon hapannaama, Clint Eastwood ei vain osaa lopettaa. 100-vuotias Clint päätyy Cry Machossa etsimään Dwight Yoakamin meksikaanopoikaa, jonka hän lupaa tuoda takaisin Texasiin. Meininki on hyvin Clintiä, mutta toimintaa tässä ei ole. Eniten Täydellisen maailman mieleen tuova Cry Macho on komeasti kuvattu ja hyvin roolitettu kokonaisuus, joka alkaa kuitenkin muuttua loppua kohden puuduttavaksi. Silti näin keskinkertaisimmillaankin Eastwood on parempaa kuin keskinkertainen elokuva.
Mara (2018)
Paluu paskakauhun ja sekoilevan kirjoitustyylin uumeniin!
Olga Kurylenko esittää psykologia, joka yrittää yhdessä poliisien kanssa ratkaista selvittämättömien unikuolemien sarjan. Mara on siis täysin geneeristä kauhua, jossa juonikuviot pystyy arvaamaan etukäteen eikä mikään ole järin omaperäistä. Silti parissa kohtaa unihalvauksen luomilla pelkotiloilla onnistutaan leikittelemään onnistuneesti. Sen sijaan elokuvan nimikkodemoni on jotenkin todella verkkaisesti liikkuva, joka lähinnä naurattaa. Ohjaajan pallilla istuva Clive Tonge osaa hyvin elokuvan pitkittämisen, kuten minä osaan tämän kommentin paskomisen.
Casper (1995)
Bill Pullman muuttaa yhdessä tyttärensä Christina Riccin kanssa kummitustaloon, koska hän haluaa saada yhteyden kuolleeseen vaimoonsa.
Takavuosien hittikomedia Casper on jollain tapaa hyvin sympaattinen elokuva, jonka tehosteet ovat kestäneet aikaa paremmin kuin hyvin. Tytär ei tästä innostunut, koska hän haluaa katsoa jatkuvasti uudelleen E.T.:n, jonka sattumalta katsoimme televisiosta eräänä lauantai-iltana.
Casperista voi sanoa, että se on ehkä vähän turhankin jännittävä ja faniteoriana Pullmanin vaimo on joutunut helvettiin, koska hän ei osannut kasvattaa lastaan.
Perjantai 13. päivä, osa 5 (1985)
Perinteeksi muodostunut elokuvailta meinasi jäädä tänä kertana pitämättä, koska nimensä mukaisesti pahanonnenpäivä näytti voimansa. Mikään laite ei meinannut toimia ja muutenkin katseluelämys päästiin aloittamaan aivan liian myöhään.
Itse sarjan viides osahan on jo melkoista shaibaa eikä se näin kolmannellakaan katselulla siitä paremmaksi muuttunut. Edellisestä osasta tuttu Tommy Jarvis muuttaa johonkin parantolaan asumaan, koska painajaiset Jasonista eivät jätä häntä rauhaan. Sitten joku parantolan pallinaama tappaa suklaata mussuttavan yksinkertaisen potilaan, jonka jälkeen oletetusti Voorheesin Jason alkaa sattumanvaraisesti listiä porukkaa sieltä ja täältä.
Seuraavaksi tulee paljastus, vaikka kikkeliä en teille näytä: Sarjan uuden käynnistyksen nerokkuus ja vittumaisuus piilee siinä, ettei murhaaja olekaan Jason, vaan tuon suklaata mussuttaneen poikaparan ambulanssia kuljettava isä. Twisti on sikäli törkeä, mutta jollain irvokkaalla tapaa myös nerokas.
Twististä huolimatta kyseessä on vain tylsä tappofestivaali, joka ei tarjoa mitään muuta perjantaisen sateen keskellä.
Uncharted: Drake’s Fortune (2007)
Koska vanha kunnon Tumppumies ei ole kuuleman mukaan katsellut tarpeeksi leffoja. Tässä tulee täysin turha pelianalyysi.
Drake’s Fortune on Uncharted pelisarjan ensimmäinen osa, joka tuolloin vuonna 2007 pääsi lyömään ällikällä. Indiana Jonesia ja Tomb Raideria yhdistelevä pleikkaripeli oli aikaan todella upean näköinen seikkailu, jonka suhteellisen yksinkertainen juoni ja putkimainen kerrontakin jaksoivat pitää otteen yllä. Komeat maisemat ja seikkailuhenki takasivat mainion pelielämyksen, ja nyt nostalgiahuuruissa pelasin pelin muutamassa illassa läpi. Se on edelleen pelattavuudeltaan todella laadukas ja grafiikatkin ovat kestänet remasteroinnin ansiosta aikaa.
Seuraavaksi taas gif ja elokuvaa.
Jumanji (1995)
Klassikkokatselussa Jumanji, joka joskus takavuosina oli yksi suosikkejani. En jaksa alkaa kertomaan juonta sen tarkemmin, mutta perusideassa lautapelin tapahtumat heräävät oikeasti olohuoneeseen, joka ainakin skidinä oli todella hauskaa katseltavaa. Nyttemmin elokuva on mielestäni kärsinyt vanhentuneista tehosteista, vaikka juoni suhteellisen vauhdikkaasti aina loppuun asti eteneekin.
Tyttären mielestä kyseessä oli todella jännittävä elokuva, eivätkä häntä häirinneet silmiin pistävän heikot CGI-tehosteet.
Glass Onion (2022)
Rian ”kakkakikare” Johnsonin ohjaama Veitset esiin -jatko-osa on ihan hauska mysteeri. Tämänkään juonikuvioita ei kannata oikeastaan alkaa sen enempää avaamaan, koska mitä vähemmän juonesta tietää, sen parempi.
Hyvällä näyttelijäpoppoolla varustetussa mysteerissä Daniel Craig imitoi muutamaan kertaan Peter Falkia ja muita etsiviä, joka jaksaa tietysti hymyilyttää. Muuten tarina alkaa vähän muuttua pituutensa vuoksi puuduttavaksi ja koko homman olisi helposti saanut paketoitua alle kahdessa tunnissa.
En enää jaksa jankuttaa ja muutenkin ole laiska, tyhmä ja saamaton. Joten tämä on nyt tässä. Epilogia ei tule.
