Nyt se on pojat homman nimi sellainen, että Tumppu palaa pala palata takaisin arkeen, ja tarjoilee silottelemattoman blokin kaikilla mausteilla ja talonkastikkeella. Sen pidemmittä paskoitta, paiskaan kättä ja mennään asiaan kuin myös ytimeenkin.
Mielensä pahoittajille on luvassa tissigiffejä, koska minä kirjoitan vajakeille.
Howard Sternin intiimit osat (1997)
Räävittömän radiotoimittajan omaelämänkerrallinen “intiimit osat” kertoo sen mitä todella tapahtui. En tunne kovinkaan hyvin Howard Sternin juttuja, mutta jonkinlaisena provokaattorina, seksihulluna ja vittupäänä tunnettu toimittaja tuntuu olevan monien kuulijoiden mieleen. Juttujen taso on vaihtelevaa ja välillä koko perhe-elämä pistetään likoon vain siksi, että alaston silikonitissinen blondi saa hieroa Sternia suorassa lähetyksessä. Tissikomediaksi paljastuva kokonaisuus on kuitenkin ihan kiehtova, jonka jaksaa katsoa mielellään loppuun asti. Lopun hommat tosin menevät vähän siirapin puolelle, kun myöhemmin luin Sternin kuitenkin eronneen vaimostaan, vaikka hän vannoo vielä 1997 rakkautta valittuaan kohtaan.
Urban Legends: Final Cut (2000)
Tampereen reissun tuliaispussista vaimolle!
Päätin sitten verestää ikäviä muistoja menneestä ja ostaa Urban Legendin jatko-osan, joka ei koskaan ole ollut erityisen hyvä. Tosin sentään tapot ovat tyylikkäitä ja George Lucasin CGI-tehosteille vittuillaan nasevasti. Meno on muutenkin pirteämpää kuin muistin, sillä jatko-osaksi Final Cut menee omille teilleen, kertomalla joidenkin filmikoululaisten lahtaajasta ilman urbaaneja legendoja. Juoni ei kuitenkaan ole kovin monitasoinen ja murhaajan identiteetin arvuuttelu on loppujen lopuksi aika laiskasti toteutettua tappokimaraa. Kaikesta huolimatta kyseessä on mielestäni mainettaan parempi jatko-osa, joka sentään koittaa tehdä jotain toisin.
Alistair MacLeanin Kuoleman juna (1993)
Jossain köyhänmiehen Bondissa Pierce Brosnan esittää agenttia, joka yrittää pysäyttää venäläisten lähettämän ydinaseita sisältävä junan Keski-Euroopassa. Jostain syystä ohjeita antava Patrcik Stewart on tajuttoman kireä, junaa terrorisoiva Ted Levine on vitun sekaisin ja venäläistä esittävä Christopher Lee jälleen kerran karismaattinen. TV-elokuvaksi meno ja meininki ovat jopa laadukasta, mutta jälkeenpäin ajateltuna tästä ei muista kuitenkaan mitään.
Valentine (2001)
Tämänkin elokuvan tarjoaa Tampereen tuliainen, ja mukana menossa on tajuttoman lahjakas David Boreanaz.
Muutoin Valentine on kyllä slasher-genren uuden tulemisen viimeinen niitti. Ystävänpäiväteeman ympärille kasataan verikekkerit, joskaan tappofestarissa ei ole suurta järkeä ja etenkin loppuratkaisu on vaisu kuin Tumppumiehen kärsimystentie. Koko paska on ohi silmänräpäyksessä, vaikka soundtrack noudattaakin ihan toimivaa 2000-luvun alun kaavaa.
Sekaisin Marista (1998)
Katsottu Onnibussissa Tampere 2.0 -paluumatkalla.
Joskus alkuvuodesta katsoin tätä hetken aikaa telkkarista, ja totesin, että muistan liki jokaisen kohtauksen ulkoa. Joten päätin katsoa Disney plussasta tämän nyt kokonaan, vaikka vuosia sitten kirjoitin tästä jonnekin toisaalle tulenkatkuisen arvion, jossa haukuin itseni ja Farrellyn veljekset. Nyt kuitenkin nautin jollain kierolla tapaa nostalgiasta, jota Sekaisin Marista tarjosi. Sen enempää enkä vähempää pysty nyt tästä tripistä kertomaan.
Many many many many gay men!
King Kong (2005)
Tampereen ystävän kehotuksesta katsoin Jäxönin King Kongin uudelleen. Edellisestä kerrasta tosiaan oli vierähtänyt tovi. En kyllä Sorkkaherra paratkoon tiedä, miksi käytin tähän yli kolme tuntia kallisarvoista aikaani.
Hyvät jutut ensin: Elokuvan New York näyttää tunnelmallisesta, ja on kestänyt aikaa, samoin myös aluksi juoni on vanhojen seikkailujen henkeen hyvin tehtyä. Huonoa on kuitenkin tuo pituus, roolisuoritukset, suurin osa CGI:stä (etenkin tässä pidennetyssä versiossa olleet pillutoukat) ja Peter Jacksonin tapa pitkittää lopetusta valitettavan paljon. Tuo Kuninkaan paluusta opittu tapa pistää tällä kertaa silmään ikävästi ja alkaa haukotuttaa pidemmän päälle. Siinäpä se, koska mitään muuta en jaksa tästä sanoa.
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (2008)
Samasta syystä uusintakatseltu kuin yllä mainittu King Kong. Kristallikallon valtakunta on kyllä todella pökkelöinen seikkailuelokuva, joka ei todellakaan täytä Indyjen asettamia kriteereitä. Tätäkin on toki siellä ja tuolla haukuttu kilpaa, joten en jaksa tästäkään tuon tulisempaa kirjoittaa, koska jos jääkaappi lentää ydinräjähdyksessä, niin siitä selviää hengissä kuin myös tästä lausehirviöstä, jonka teille juuri kirjoitin. Suurta seikkailua ei ole ja vaimoakin ihmetyttivät lopun avaruusoliot, jotka eivät itseäni oikeastaan edes häirinneet. Positiivisena juttuna voinee nähdä sen, kuinka Stalinin kommarit ovat valikoituneet pahiksiksi.
Color Me Blood Red (1965)
Niinhän siinä sitten kävin, ettei Tumppumies pystynyt pitämään näppejään erossa Herchell Gordon Lewis -boksista. Kurjan Moonshine Mountainin jälkeen odotukset Color Me Blood Redia kohtaan olivat alhaiset. Joten yllättäen goren kummisedän goretrilogian päätös ei ollutkaan täysin paska. Ohjaaja kertoo saaneensa idean verellä maalavasta taitelijasta Roger Cormanin Bucket of Bloodista, joka itsellenikin kieltämättä tuli mieleen katselun aikana. Kuitenkin suhteellisen hyvällä idealla varustettu elokuva sisältää liikaa ohjaajalle tyypillistä tyhjäkäyntiä, vaikka parhaimmillaan huomasin oikeasti voivani pahoin, kun sormenpäästä tiristettiin verta kanvasille.
Nyt saatan ehkä jopa jatkaa tämän ikuisuusprojektin parissa nopeammin kuin pian. En suinkaan lupaa mitään, koska olenhan lukemattomien keskeneräisten projektien kruunaamaton ruhtinas.
Ottolapsi (2009)
Uusintakatselussa Ottolapsi, koska en muista tästä aiemmin mitään kirjoittaneeni ja lainasin myös tämän lisäksi kirjastosta viime vuonna ilmestyneen esiosan. Joten mitään sen suurempaa syytä katselulle ei ollut, ja muistin hyvin myös lopun twistin, jonka vuoksi kokonaisuus tuntui eri tavalla kiehtovalta. Juoneen ei myöskään ole sotkettu yliluonnollisia elementtejä, joka tekee hommasta kliffaa. Liki kahden tunnin kestokaan ei tunnu liian raskaalle, kun kauhu, hyvät roolisuoritukset ja käsikirjoituksen monitasoisuus pitävät tiukasti otteessaan.
Olen jotenkin laiskalla tuulella, enkä jaksa tämän enempää kirjoittaa turhanpäiväisiä köyhänmiehen kommenttejani. Seuraavaksi siitä esiosasta enemmän.
Orphan: First Kill (2022)
Jatko- (tai oikeastaan esiosa) tarjoilee sitä tuttua kauhua, mutta on tehty liian myöhään. Spoilaamatta ensimmäisen elokuvan juonta, en oikeastaan voi kertoa First Killistä mitään, mutta eihän tätä blokia kuitenkaan kukaan täysijärkinen lue, vaikka tässäkin pätkässä on ihan mehevä twisti, jolla päästään makustelemaan. Nyt kuitenkin lopetan tämän päiväkirjan siihen, että ei täällä mitään tissejä ole tarjolla ja Sorkkaherrakin meni kevätunille. Köyhämies kuittaa univajeen todelliseksi, ja nyt ihan oikeasti lipitän tämän paskanjauhannan kirjoitusvirheineen teidän kitaan. Hyvästi.
