Kikkeli alkaa koolla ja Tumpun päivä alkaa teellä, ei kun kahvilla. Reportteri T tarjoilee teille kullinnuput nyt sellaisen kimaran suoraa toimintaa, joka voi johtaa kuolemaan tai vähintään pakkopaitaan. Mennään eteenpäin, koska minulla ei ole tämän enempää aikaa pohjustaa pohjatonta pohjustusta.
Tarzan (1999)
Olen kuulemma kuin Phil Collins ilman partaa.
Tämä ei kuitenkaan ole viidakko, mutta katsoimme perheen kesken Disneyn Tarzanin, joka herätti tyttäressä muutamia kysymyksiä, joihin en osannut tai jaksanut vastata. Tarzan sen sijaan elokuvana on kuin viimeinen aito Disneyn klassikko, joka tarttuu tuttuun aiheeseensa persoonallisella animaatiolla ja nopeasti etenevällä juonenkuljetuksella.
Muistelin myös tätä katsellessa sitä Joe Laran 90-luvun televisiosarjaa, joka aikanaan oli parasta viihdettä saunan jälkeen mummolassa.
Tarzanin legenda (2016)
Parasta viihdettä on myös Tarzanin legenda, joka on tuulahdus menneiden aikojen kesäelokuvien helppoutta, aikaa ennen supersankareita.
Alexander Skarsgård esittää elokuvan nimikkohahmoa, kenet paasaava Samuel L. Jackson saa lähtemään takaisin viidakkoon. Ilkeää kolonialistia esittävä Christoph Waltz punoo jotain juoniaan yhdessä kongolaisten heimojen kanssa Tarzanin pään menoksi, ja juoni ottaa näennäisesti kantaa orjuuteen ja muihin tuon aikakauden ongelmiin. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin kasassa pysyvä kesäseikkailu, jonka suoraan Christopher Nolanin Lepakkomiehistä varastetut musiikit aiheuttavat lievää myötähäpeää.
Akrobaatti kuittaa kommentin valmiiksi.
Tappajahai (1975)
Tämä kommentti ei kerrokaan elokuvasta, sillä pelasimme ostamaani Tappajahai strategiapeliä. Pelin idea on simppeli. Yksi pelaajista on hai, joka yrittää saalistaa rannalta uimareita, kun muut pelaajat ovat ihmisiä, jotka yrittävät saada hain kiinni. Peli koostuu kahdesta osiosta, joista tuo on ensimmäinen. Toisessa osiossa miehistö on Orcalla ja yrittää tappaa hain, kun taas hai yrittää saada veneen rikki tai syödä miehistön.
Pelasimme tätä tosiaan ystäviemme kanssa ja meillä oli huisin hauskaa. Kekseliäästi toteutettu peli onnistuu saavuttamaan elokuvan tunnelman. Toki laitoin taustalle pyörimään myös elokuvan, koska olen hullu.
Viidakon Ykä (1997)
Olen tosiaan kuuluisa hullu. Päätin katsoa tyttären kanssa Viidakon Ykän, jota hän ei jaksanut katsoa edes alkutekstien verran. Joten katsoin elokuvan loppuun yksin, pohtien, mikä minua mahtaa tällä kertaa vaivata.
Brendan Fraser esittää tässä Tarazan-parodiassa nimikkohahmoa, joka törmäilee puihin, tanssii vaivaannuttavasti ja huutaa kuin kiimainen kuoropoika. Jossain kohtaa valkoinen mies kaatuu norsun paskaan ja mustat nauravat tälle räkäisesti. Myöhemmin Ykä päätyy suureen kaupunkiin hämmästelemään asioita, mutta palaa lopussa takaisin viidakkoon, koska John Cleesen esittämä gorilla kidnapataan. Lopussa pidetään häät, joissa baarimikkona nähtävä simpanssi vetää kunnon kännin. Ennen tuota kohtausta olin valmis antamaan Viidakon Ykälle pohjanoteerauspisteet, mutta tuo kohtaus oikeasti pelasti paljon. Kiitos, kun jaksoitte lukea kommentin loppuun. Se merkitsee Tumpulle todella paljon!
The Iceman (2012)
The Icemanin katsominen merkitsi sekin todella paljon. Aloimme katsoa sitä jo viime viikolla Amazon Primen suoratoistohelvetistä. Sen juoni kertoo palkkatappajana toimineesta Richard Kuklinskista. Tekstit eivät kuitenkaan toimineet toivotulla tavalla, ja puheesta ei saanut kunnolla selvää, niin päätin lainata blu-rayn kirjastosta.
Kiitos kirjasto!
Saimme elokuvan katsottua tässä kohtaa ja sehän oli vallan mainio. Jonkin verran historiaa vääristelevä ja Kuklinskin hahmoa kiillottava tarina on kaikesta huolimatta taidokkaasti tehty draamaelokuva, jossa etenkin nimikkoroolissa nähtävä Michael Shannon pääsee metodinäyttelyn makuun. Erinomaisen roolisuorituksen (ja ehkä uransa parhaan sellaisen) tekee Chris Evans jäätelöautoa ajavana tappajana. Mukana häärivät myös laulutaidoillaan säväyttävä Robert Davi, pornoviiksinen David Schwimmer ja sapatille siirtynyt Ray Liotta. Vahvojen roolisuoritusten ansiosta pidin The Icemanista ehkä enemmän kuin siitä kuuluisi pitää.
Salainen aarresaari (1950)
Tuokaa minulle rommia, sillä siitä minä pidän. Astuin Kapteeni Morganin laivaan heti aamutuimaan. Salainen aarresaari on Disneyn tuottama merirosvoseikkailu, joka näyttää visuaalisesti kelvolliselta, mutta on ajankuvallisesti vanhentunut pahasti. Juonessa joku ärsyttävä skidi päätyy yhdessä merirosvojen kanssa etsimään salaista aarretta, koska heillä on kartta. Tyhjällä käyvässä juonessa juonitellaan ja juonitellaan vähän lisää. Kuitenkin pidin myös tästä elokuvasta sen vanhentuneen tunkkaisen tunnelman vuoksi. Tosin sen skidin olisi voinut heivata Sorkkaherran Helvetin lokeroon tai tiputtaa haiden sekaan lankulta.
Miekka kivessä (1963)
Heittäkää samalla minutkin veteen, koska perhepäivän kunniaksi katsoimme Miekan kivessä. Elokuva on parhaimmillaan psykedeelisessä kohtauksessa, jossa Merlin ja Matami Mimmi taistelevat toisiaan vastaan erilaisina eläiminä. Lopulta Merlin sairastuttaa Matami Mimmin rutolla tai jollain muulla keskiajan kulkutaudilla.
Kovin tuttuun tarinaan on lisätty paljon kaikenlaista outoa, jotta sen kesto on saatu kattamaan niin sanotun koko illan elokuvan mitan. En keksi tässä kohtaa enempää sanottavaa, mutta vannon teille vittumaiset lukijani, että tässä blokitekstissä tullaan gonzoilemaan, koska minulla on pohjaton nälkä elokuvaa kohtaan.
Levottomat sielut (1995)
Pohjaton nälkä ei vain laannu, koska olemme katselleet musiikkikanavalta vanhoja videoita, joista etenkin Coolion Gansta’s Paradise on pyörinyt tarpeettoman tiuhaan tahtiin taustalla. Siitä se vaimo sai sitten ajatuksen, että meidän pitää ihan välttämättä katsoa Levottomat sielut.
Michelle Pfeiffer esittää entistä merijalkaväensotilasta, joka alkaa opettaa tarkkailuluokan oppilaita pahamaineisessa koulussa. Aluksi homma ei ota sujuakseen, mutta lukukauden edetessä oppilaiden ja opettajan välille alkaa muodostua pettämätön side. Kapuloita rattaisiin laittaa opettajalautakunta, joka ei pidä Pfeifferin opetustavoista.
Kokonaisuus on kliseinen ja juoni etenee tuttuja ylä- ja alamäkiä pitkin kohti loppua. Kuitenkin ajankuva ja luokkaerottelun tuomat ongelmat on saatu kuvattua hyvin, vaikka tuo aiemmin mainitsemani Coolion kappale soi useamman kerran elokuvan aikana.
Pirates of the Caribbean – Mustan helmen kirous (2003)
Coolion musiikki ei sitten enää soikaan, koska tajusin, että ensimmäinen Pirates of the Caribbean on kohta 20 vuotta vanha kesäelokuva. Jossain epämääräisessä Disneyn johtokunnan kokouksessa pari tyyppiä sai päähänpiston, että Disneylandin tunnetusta huvipuistolaitteesta saisi hyvän elokuvan. En tiedä, miten tähän päädyttiin, mutta lopputulos on kepeää kesäviihdettä.
Johnny Depp esittää ensimmäistä kertaa tunnettua Jack Sparrow’n rooliaan, ja homma ei hänen kohdallaan vielä lähde pahasti lapasesta. Hän päätyy yhdessä Orlando Bloomin kanssa pelastamaan Keira Knightleyn esittämää kuvernöörintytärtä, jonka kummitusmerirosvot ovat kaapanneet. Juoni on simppeliä viihdettä ja Gore Verbinski ohjaa yllättävän hyvin. Maisemat, musiikki ja roolisuoritukset ovat tasapainossa. Olen ehkä mennyt rikki, mutta tällaisena superpellejen liitelyn aikakautena Mustan helmen kirous tuntuu raikkaalta seikkailulta, vaikka sen tehosteet ovatkin osittain vanhentuneita.
Jatkoa on luvassa! Koska enhän minä muuten…
Elemental (2023)
Ihan vielä ei ole jatkoa luvassa, koska kävimme perheen kanssa elokuvahelvetissä, jota jotkut manalan asukkaat kutsuvat Finnkinoksi.Elemental on siellä ensi-iltansa saanut Pixarin animaatio, jossa käsitellään maahanmuuttoa ja rasismia neljän pääelementin metaforana.
Tulesta koostuva perhe muuttaa isoon Elemental-kaupunkiin, jossa muut elementit syrjivät heitä. Ajassa hypätään eteenpäin ja tuliperheen tytär ihastuu vesielementtipoikaan. Vertauskuvat ovat selkeitä ja tarina on toteutettu aikuiseen makuun. Pixarille tyypillisesti kaikki on tehty taitavasti, vaikka juoni itsessään iso kliseekasa onkin. Pidin kuitenkin elokuvan viestistä ja animaatiotyylistä, joka paikoin toi jopa mieleen Studio Ghiblin tuotannot.
Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu (2006)
Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu toisin tuo mieleen takavuosien kesät, jolloin vielä kävin Finnkinon saatanallisessa esikartanossa katsomassa useita leffoja.
Elokuvasarjaksi kasvaneen merirosvoseikkailun toinen osa sisältää kaikkea enemmän kuin ensimmäinen osa, vaikka juonellisesti se on hyvin yksinkertainen. Lonkeronaamainen Davy Jones johtaa Lentäväksi Hollantilaiseksi kutsuttua kummituslaivaa, jonka kapteenina hänen täytyy seilata vesillä 10 vuotta, jotta saa elää yhden päivän kuivalla maalla. Jostain syystä Oralandoa ja Keiraa syytettään rikoksista, koska Jack Sparrow on sekoillut jotain. Suuren seikkailun tuntua filmissä kuitenkin on roppakaupalla ja rommiakin sen aikana kuluu todella runsaasti. En nyt puhu siitä, ettenkö olisi itse ollut maisteissani, koska eihän tätä kestä selvin päin.
Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla (2007)
Se on vain pakko kestää selvin päin ja kuivin suin, kun Orlando, Keira ja Barbossa lähtevät pelastamaan Krakenin syömää Sparrow’ta maailman laidalta. Joten elokuvasarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Nyt kestoa on vielä edellistäkin kusihätää enemmän ja välillä elokuva tuntuu vain pitkältä tehostemylläkältä, vaikka Sparrow’n isänä nähdäänkin ikuisesti elävä Keith Richards. Mukana temmellyksessä on myös Chow Yun-fat, jota ei kireästä olemuksesta johtuen näytä kiinnostavan vittujakaan olla mukana tässä tuotannossa.
Jatkamme näiden kuvien kanssa myöhemmin. Varmaankin seuraavassa blokissa, koska seuraavaksi luvassa ovat tutut ja turvalliseksi havaitut terveiset Kippurahännän uurnasta.
KUMMITUSKOIRAN SUNNUNTAI
Tällä kertaa vanha kunnon Vihtahousu toivottaa jo plogin valmiiksi sunnuntain ratoksi. Lomat alkavat olla ohi, mutta lupaan teille paskiaiset vielä jotain lomaluettavaa ennen kuin ne loppuvat. Kirjoitusvirheet ja muut sotkut teille tarjoili Tumppumies.
Loppuun vielä yksi perseinen gif, koska lukijat ovat sitä vaatineet.
