26.1. Les glaneurs et la glaneuse… deux ans après (2002) (Teatteri/Digibeta)
Agnes Varda palaa parin vuoden päästä samojen ihmisten pariin, joita nähtiin mainiossa dyykkausdokumentissa Elämä on kaunis, tavaten samalla myös uusia naamoja. Joku on kuollut, huonohampainen spurgu kertoo olevansa rakastunut ja eräs parivaljakko vetää aika vaivaannuttavan kierrätysräpin. Se on hyvä että nämä kirjoitelmani elokuvista laahaavat kroonisesti toista viikkoa jäljessä ja väännän tätäkin nyt pimeässä huoneessa läppärillä juuri ennen nukkumaanmenoa, koska aikaa ei tunnu riittävän. Kun katselee toveri Tumpin päiväkirjamerkintöjä, tuntuu tätä tekstiäkin tulevan per leffa juuri sen kiireen ja osittaisen mielestäpyyhkiytymisen mitalla. Eikä tästäkään dokkarista lopulta edes ollut mitään varsinaista sanottavaa. Pöö.
26.1. Tomas (1996) (PC)
Vanhan karvakuonon Raimo O. Niemen yksi useammasta nuorisokuvauksesta on kiinnostanut jo hetken. Itse asiassa meidän piti katsoa se kaverini kanssa jo jokunen vuosi sitten, kunnes pääkallopaikalla huomasimme, että tämän tallenninpalvelu oli jyrännyt nauhoituksen ilmeisesti jonkun muun äänityksen tieltä ja se oli sitten siinä. Onneksi harvinaisehko leffa löytyi myös digitoituna työpaikan intrasta.
Teini-ikäinen Tomas kärsii vähän väliä naisystävänsä kanssa alapäät paljaana pullomerestä sammuneena löytyvästä alkoholisti-isästään, kiukuttelee, sekoilee ja joutuu poikakotiin, jossa muut jätkät antavat tälle piiskaa, pakenee vetääkseen kännit, sekoillakseen aseen kanssa ja palatakseen takaisin tuhmain jannuin laitokseen lyömään itseään kirveellä sormeen – toisin sanoen suorittamalla muissa sälleissä kunnioitusta herättävän initaatioriitin. Sitten seuraa uusi karkumatka, lisää pyssyn heiluttelua ja lopulta poliisin hidastettuna ampuma luoti.
Loppu on toivoa täynnä, mutta melkoinen melankolia, kaikki on perseestä -puhina, poikamainen meininki ja yleinen ysäriys todella junnun näköisine antisankankareineen pitää naurua herkässä: etenkin jollei voi olla miettimättä ohjaajan muhkeita viiksiä ja kuvittelematta näitä supattamassa ohjeita kameran edessä kiveä potkiville poikasille.
26.1. Lisää Maantiekiitäjä-piirrettyjä
Katsottu toinen intraan digitoitu vhs-kooste, johon kuuluivat animaatiot Viuhahdus ja pärskähdys (1961), Lammasmainen juttu (1960), Piippiip (1952) ja Piipittäkö vai eikö piipittää? (1963). Tsekattujen yhdeksän piirretyn perusteella aloin muodostaa näkemystä, jonka mukaan sarjassa olisi kyllä oma potentiaalinsa: karut maisemat ovat avaruudessaan hienoja, erilaisten pyydystyskeinojen ja niiden epäonnistumisten kehittely välistä mielikuvituksellista ja kaikessa on jotain hämärän psykedeelistä tunnelmaa – kojootti virittelemässä autioissa kanjoneissa ansoja pikavauhtia kiitävälle linnulle, joka on mistä lie tulossa ja minne lie menossa, ihmeisesti vain vetämässä ikuista vaellustaan jossakin Päiväni murmelina -tyylisessä limbossa, jossa saalistaja on tuomittu prometeusmaiseen loputtomaan kierteeseen, kokien kipua mitä ilkeämmin keinoin ilman, että kuitenkaan kuolee tähän. Myös kriittistä sanomaa kuluttamista ja turhan krääsän mainoskikkoja kohtaan voi löytää, kojootin hankkimien pyydystyskoneiden ollessa toinen toistaan surkeampia ja epäkäytännöllisempiä.
Silti saman kaavan ympärille ympätyt, käytännössä juonettomat muutaman minuutin jaksot alkavat yllättävän nopeasti toistaa itseään. Parhaat, kolmen tähden luokkaa olevat episodit ovat varhaiselta 1950-luvulta ja vuosikymmenen vaihtuessa myös taso tuntuu lässähtävän pahanlaisesti. Pohjanoteeraukseen ei kuitenkaan sorruta kuin Lammasmaisessa jutussa, josta puuttuvat perusasetelmat lopulta paljastavat, kuinka heikko hahmo Kelju K. Kojootti vailla maneereitaan on. Kaiken lisäksi jakso oli videokasetin ainut, joka oli dubattu (aivan järkyttävällä tavalla) suomeksi. Myös erään tarinan sietämätön sadismi alkoi olla minulle liikaa: ikävähän moista oli katsella.
Paras katseluaika ja -paikka näille olisi varmaan yön pikkutunneilla jossain samantyylisessä peräseutujen maantiemotellissa, jollaisia amerikkalaisessa elokuvassa on Psykoa myöten ehditty nähdä jo aivan riittämiin.
26.1. Kuoleman asema (1960) (Teatteri/35 mm)
Lisää näitä Boetticherin (hei, olen oppinut kirjoittamaan ohjaajan nimen katsomatta sitä etukäteen IMDb:stä!) ja Scottin länkkäreitä. Tässä oli pirun punanahkoja ja samoja teemoja kuin ennenkin. Aiemmin päivällä katsoin vuosia sitten kesken jääneen Harvester-tietokonepelin läpipeluuvideon loppuun ja aloin voida pahoin. Aloin kanssa miettimään, olisikohan mahdotonta yrittää kuroa rästiin jääneet kommentit kiinni ja yrittää itsekin alkaa päivittää tätä litanniaa kerran viikossa, jottei tuntuisi näin turhauttavalta projektilta.
26.1. Nukkelaakso (1967) (Teatteri/Blu-ray)
Naiset vetävät pilleriä ja viinaa naamaan kierossa viihdebisneksessä, jonka kova maailma ja karut kohtalot saavat välistä olon apeaksi. Pidin elokuvasta hehkuneesta ajankuvasta ja sen musiikeista. Positiivista oli myös se, että jaksoin katsella tämän oikein näppärästi, vaikka olin tässä välissä työskennellyt jo seitsemän päivää putkeen ja pelkästään saman vuorokauden aikana katsonut ennen Nukkelaaksoa kolme pitkää ja neljä lyhyttä leffaa. Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että onhan tämä ihan mukava ammatti loppujen lopuksi kuiteskin.
27.1. MP – Minä pelkään (1982) (PC)
Kotimaisessa “kauhuelokuvassa” on omituinen tunnelma, jossa yhdistyvät sotaharjoitukset, jonkinlaiset houreiset kuvitelmat ja painajaiset sekä alituinen pelko uhkaavasta sodasta ja pommeista. Trikkikuvat sotatoimista ovat onnistuneita ja mainitussa cocktailissa on omaa karismaansa, mutta tyhjäkäyntiä tuntuu olevan liikaa, tapahtumat eivät vakavasta aihepiiristä huolimatta aiheuta epämiellyttävää oloa enkä lopulta ymmärtänyt, pitikö tässä olla yleistä sekoilua selkeämpi juonikin. Filmi itseäänhän ei asiasta voi syyttää, mutta digitoidun kasetin ääniraita oli niin sökönä, etten saanut suurimmasta osasta dialogia yhtään mitään selvää. Ihan kiinnostava kuriositeetti, jonka floppaaminen katkaisi ohjaajansa uran.
27.1. Ampukaa pianistia (1960) (DVD)
On hyvä katsoa elokuva kotona suttuiselta kirjasto-DVD:ltä, seuraavana päivänä huomata sen juliste työpaikan kaapissa ja viikkoa myöhemmin itse pyörittää se 35-millisenä. Ei voi mitään, tulipahan ainakin noilla eväin keskityttyä paremmin rainaan. Sellaista “uuden aallon paskaahan” Truffautin toinen elokuva on, jossa juoni on minimaalinen ja tekele yrittää tehdä lähes kaiken totutusta poikkeavalla tavalla, mutta jollakin ihme konstilla onnistuin nauttimaan esimerkiksi kapakan täysin turhasta laulukohtauksesta sun muista paskanjauhannoista ja tarinan yksioikoisuuksista. Vaikka Ampukaa pianistia onkin vain 80 minuutin mittainen, samaisen sisältörakenteen vuoksi se alkoi loppua kohden tuntua melko pitkäveteiseltä ja loppua todella odottamaan.
29.1. The Golden Fern (1963) (PC)
Tsekkoslovakialainen elokuva alkaa jonkinlaisena taianomaisena satuna, mikä on oikein jees, mutta taantuu nopeasti kapakkatappeluiden ja ryyppäämisen kautta epookiksi, jossa soditaan turkkilaisia vastaan ja moinen jaksaa muuten kiinnostaa itseäni aniharvoin. Lopussa nähtävä “teloituskohtaus” sentään oli iljettävyydessään tehokas ja tämän onnellinen päätös tuntui melkeinpä huojentavalta. Suurimman katseluinnon tarjosi mystinen julistetaide.
29.1. Darkwolf (2003) (DVD)
No nyt! Tämähän oli aivan älytön läjä mädäntyvältä tuoksuvaa paskaa, josta ilmeisesti sain jonkinlaisen pahemmanlaisen myrkytyksen, koska nauroin halki leffan pitämättä sitä lainkaan sietämättömänä.
Kaikki alkaa kohtauksella, jonka uskoisi olevan enemmänkin elokuvan puolivälin kliimaksi kuin starttilaukaus: Kane Hodder juoksee strippiklubiin, jossa tämän kintereillä olevat poliisit vetävät tätä pataan ja tunkevat maijan takakonttiin. Sitten Hodder muuttuu superihmissudeksi, repii karvakädellään osan kytistä palasiksi ja kirmaa ulvoen yöhön. Pääjehu toteaa jotain “voi vittu” ja kertoo tapauksen nähneelle kollegalleen, että kyseessä oli todellinen vihtahousu, joka haluaa nussia jotain kirouksesta kärsivää gimmaa ja jos hän onnistuu tässä, ihmiskunnan peli on menetetty. Onkin hyvin loogista, että homo sapiens -rotua pelastamaan lähtenyt sankari iskee suurin piirtein itselleen Saatanalle raudat ranteisiin ja laittaa tämän autoon arestiin sen sijaan, että päättäisi tämän pelin heti alkuunsa, kun siihen olisi ollut tilaisuus. Tapahtuman silminnäkijänä ollut tinanappi puolestaan nauraa tälle päin naamaa ja kysyy “et kai luule että uskoisin tuollaista?” En tietenkään, ne olivat ne välipalaleipäsi torajyvät, jotka vähän buustasivat illan meininkiä.
Mikä-mikä-maassa yleinen logiikka ja tapahtumain kulku ei tietenkään tästä muutu. Tarjoilijatar vie lafkan yhteisestä sopimuksesta ruokaa kadulla asuvalle meikatulle ja siistille kodittomalle (Tippi Hedren uransa huipulla), muuttuu CGI-ihmissudeksi ja Hodder käväisee vilauttelemassa paljasta pyllyään kameralle. Joku Kommando Mengeleen näköinen pösilä puolestaan näyttää joka kerta estradille astuessaan yhtä vaivaantuneelta mukanaolostaan ja lopulta onnistuu lukitsemaan itsensä vielä pihalle säppien taa.
Vaivaannuttavimmassa jaksossa joku köyhän miehen pornokuvaaja homoapureineen katsahtaa toisiinsa ja kysyy “ajatteletko samaa kuin minä?”, minkä jälkeen seuraa näiden mallien vetämä, minuuttitolkulla kestävä “eroottinen” tanssiesitys talon katolla kuutamossa kauhumaskeissa. Välistä joku koirantapainen juoksee karkuun huimasti nopeutettuna. Esikuvina ovat ilmiselvästi olleet niin Bladet, Carpenterin Vampyyrit kuin Terminaattorit ja totesin katseluseuralaiselleni jo heti alussa tämän valittaessa, mikseivät tyypit mene turvaan poliisiasemalle, että etkö ole nähnyt Terminaattoria (ja sinnehän ne sitten lopulta hakeutuvatkin, ennustetuin seurauksin)?
Lopussa kuullaan vielä kaikkien aikojen paskimmat vitsit, ennen kuin Hodder voi räpäyttää silmänsä auki ruumishuonella potentiaalisen jatko-osavirityksen merkiksi. Muistinko jo mainita myös sen kohtauksen, jossa tyypit katsovat telkkarista uutislähetystä, jonka toimittajan taustalla Hodder yrmyilee, kameramiehen zoomatessa loogisesti reportterin ohi suoraan tämän silmiin, jotka alkavat leiskua punaisina?
Pitää alkaa lopettaa, saunavuoro kutsuu. Toivottavasti ei jäänyt liikaa kirjoitusvirheitä, en ehdi alkaa oikolukemaan eikä tällä kuitenkaan sisärenkaan kahta useampaa lukijaa tule olemaan. Ehkä palaamme asiaan ensi kerralla uusin elokuvin, jollei joku lahjoita minulle istukkansa napanuoraa, johon kuristautua.
