Pääsiäisviikkoni alkoi rutiininomaisissa merkeissä, kotitöitä tehden ja Fennada-Filmin vuoden 1953 komediaa Alaston malli karkuteillä niiden lomassa katsellen. Lapsellisista elokuvistaan muistettavan Ville Salmisen ohjaus on juuri sitä, mitä tämän aiempi filmografia (joista Pekka Puupää on tähän mennessä nähdyistä kaiketi Salmisen se hetki parrasvaloissa…) antaa odottaa: pikku pervojen ei kannata vaivautua, mutta naiivia rikoselokuvaa ja vasemman jalan varpailla ohjattua vekkulihuumoria halajavat eivät tule pettymään. Kupletin juonessa jo valmiiksi väärinymmärretyn taiteilijan riippakiven ympärille valetaan sementtiä, kun uteliaat naapurit alkavat epäillä tätä naisystävänsä murhasta. Abstraktille taiteelle naureskelun ohella tehdään selväksi kyttääjien ja lähimmäisestään pahaa ajattelevien syntisyys ja vilautetaan hivenen alastonta vartaloa. Nimikkohahmo on mallinukke ja kun lukuisten karikatyyrihahmojen täyttämään väärinkäsitysjuoneen lisätään vielä murhamiehen vierailu, on jälleen yksi aikansa kaavaan täydellisesti istuva raina valmis – hieman keskinkertaisen alapuolelle jäävä hupailu, joka menee ohi kuin mestarivaras yöllä, jättämättä sen suurempia muistoja käynnistään.
Tiistaina työpäiväni huipentui varsin rentoihin merkkeihin, viimeisen leffan oltua digitaalinen ja vieläpä sangen kiinnostava, joten ehdin peräti istua alas ja katsella sen keskeytyksettä. Pasolinin äärivasemmistolaiselle Lotta Continualle (ja marxilaiseksi profiloitunutta ohjaajaa salaa vihollisenaan pitäneelle) -ryhmittymälle tekemä dokumentti 12 dicembre (1972) käsitteli työväenpankkiin tehtyä pommi-iskua joulukuussa 1969, mistä syytettiin niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisiakin ääriaineksia. Joka että Saccon ja Vandezzin hengessä yksi aina syntipukiksi sopiva anarkisti kuoli pidätyksen jälkeen hämärissä olosuhteissa, virallisena kuolinsyynä jo vitsiksi kelpaava itsemurha. Dokkari ei kieltämättä tuo esille toisen osapuolen näkemystä, mutta työväenluokan asema puhuu jo ihan tarpeeksi lähtökohdista: palkkojen polkeminen köyhän etelän siirtoduunareilla, epäinhimilliset ja hengenvaaralliset työskentelyolosuhteet, poliisit pamputtamassa mielenosoittajia ja fasistit puukottamassa marssijoita. Toki osa argumenteista menee selkeästi tunteen puolelle, mutta vallitsevissa olosuhteissa suoraan toimintaan ryhtyminen ja raivon kasvaminen ei hirveästi yllätä. Oma lukunsa on tietenkin se, että jonkun Punaisten prikaatien perustaja oli kuulemma aiemmin äärioikeiston kannattaja ja että militantin terroristiryhmän toiminta sai hyvin vahvoilla maassa olleen PCI:n kannatuksen laskemaan, mutta tämähän on vain salaliittoteoriointia sellaisilta oppimattomilta idiooteilta, jotka kyseenalaistavat valtaapitävien painaman julkisen totuuden.
Keskiviikkona katsoin konehuoneen kurkistusreiästä toista kertaa pyörittämäni Bunuelin nimeltä Veri kuohuu (1956), johon keskittyminen jäi paikoitellen puutteelliseksi, mutta jonka perusteet tuli silti hiffatuiksi. Elokuva käsittelee luokkasortoa ja aseellisen kapinan oikeutusta rikkaan pampun, sairaasta vaimostaan huolehtivan sekä lopulta pahasti katkeroituvan työmiehen ja omaa kolmiodraamaansa pyörittävän lääkärin kautta. Vaikka patrulli on täysi mulkero, ei tämän murha lopulta tunnu hyväksyttävältä teolta, saati sitten sen kosto amok-juoksuaan vetävän rasvakouran menettäessä henkensä virkavallan luoteihin. Ehkäpä elokuva olisi paremmalla paneutumisella avannut uusia maailmoja, nyt se tuntui lähinnä kelvolliselta välipalalta ohjaajan kulinaarisempien nautintojen lomassa. Mukana oleva pettämisjuoni ei itseeni hirveämmin uponnut.
Elitistin sisarjulkaisu Populisti iski naulan kantaan kommentoidessaan taannoin, että Jesus Francoa ja Jean-Luc Godardia yhdistää se, että kumpikin on ohjannut muutaman hienon mestariteoksen sekä älyttömän kasan paskaa. Toisaalta ihan näin radikaalisti en tunteitani lähtisi purkamaan, kun kuitenkin ottaa huomioon että omilla listoillani ne Godardin huonot ja ärsyttävät elokuvat ovat lähinnä omaa häntäänsä jahtaavaa uuden aallon keskinkertaisuutta, siinä missä Jeesus puolestaan on kairannut pohjattomalta tuntuvan kaivon rehellisesti yhden tähden elokuvia. Joka että Ranskan kehutun vahvistuksen essee-elokuva Aviovaimo huljahtaa tähän samaan altaan syvemmän pään pohjaan, sieltä enää pinnalle pääsemättä. Käsittelyn kohteena on porvarillinen avioliitto ja instrumentteina se kaikki sama, mikä on nähty jo aika moneen kertaan: puheleminen, näsäviisastelu, antielokuvalliset tehokeinot, masentavimmillaan kuvan vaihto negatiiveihin. Toki on hyvä ottaa huomioon, että paitsi että Aviovaimo on oman aikansa tuote, se näyttäisi myös olevan Godardin seitsemäs pitkä filmi, joten tässä välissä itsensä kierrättämisen voisi kai vielä antaa anteeksi. Paljon olenkin Jean-Lucilta aikojen saatossa sietänyt ja monista tämän parjatuistakin kuvaelmista kaikkea positiivista etsimällä löytänyt, mutta tässä vaiheessa mitta alkaa jo olemaan täynnä, enkä lopulta tästä filmistä edes mitään vähänkään ahaa-elämystä lähellä olevaa löytänyt. Lähinnä Godardin tuotannon voisikin katsoa jonkinlaiseksi päättymättömäksi romaaniksi ihmisyydestä (ja ilmeisesti sen myötä myös eläimellisyydestä, että huhupuheiden mukaan ohjaajan eräs kolmedeenä kuvaama pätkä olisi käsitellyt kissaa ja koiraa), joka pitäisi kaiketi nauttia kokonaisena, IMDb:n mukaan tällä hetkellä 127 nimikettä käsittelevänä järkäleenä. Joku muu voi tehdä sen puolestani.
Godardin jälkeen vilkaisin tirkistysreiästä filmin lataamisen ja kelailun lomassa vielä toisen rainan, I Love You Rosan (1972). Elokuvavuoden ensimmäinen israelilainen sijoittui 1800-luvulle, aikaan ennen apartheidia, käsitellen raamatullista lakia, jonka mukaan kuolleen aviomiehen veljen olisi naitava yksin jäänyt leski. Dilemma tässä tapauksessa on se, että tehtävään halukas broidi on vasta 11-vuotias. Moshe Mizrahin filkassa on jonkinlaista feminististä sanomaa naisen ihmisyydestä ja omasta tahdosta niin ikään patavanhoillisen teologisen kulttuurin vastustamisen muodossa. Elokuvassa myös esitetään juutalaisten elävän sulassa sovussa arabien kanssa, mutta tuottajan palleilla olleet herrat Golan et Globus tuskin antavat aihetta uskoa mihinkään oikeasti edistykselliseen. Muutenkin naisen itsemääräämisoikeus tehdään niin ikään tympeän tyhjäksi erinäisillä fantasiaelementeillä, eli lesken pedofiilisellä rakkaudella 11-vuotiasta kohtaan, olkoonkin että tämä joutuu odottamaan pojan henkistä (=yhteiskunnan luomasta muotista kohti uutta maailmankatsomusta) kypsymistä. Samaa höpönlöpöä edustaa myös povarieukon kahvinpuruista ennustaminen, joka kaiken kaikkiaan aiheutti lähinnä vaivaantuneisuutta. Silti en voi kiistää, etten olisi pitänyt elokuvasta ja etteikö sanoma kuitenkin pohjimmiltaan olisi tarkoittanut hyvää.
WHS Teatteri Unionin pääsiäiskimara Cine Passion alkoi jo torstaina itseäni kovasti kiinnostaneella kuubalaisella Viimeinen ehtoollinen, mutta koska neljän päivän lomani alkoi vasta pitkäperjantaina, joudun merkkaamaan kärsimysnäytelmien ensimmäiseksi leffakseni Alf Sjöbergin Barabbaksen. Tätä vuoden 1953 elokuvaa ei tule sekoittaa Pär Lagerkvistin samaisen romaanin seuraavan vuosikymmenen jenkkifilmatisointiin, vaan Anthony Quinnia saatiin tänä vuonna odottaa aina maanantaihin saakka. Sjöbergin pätkän runsas tylsäksi kehuminen sai varautumaan johonkin paljon pahempaan, mutta hämmennyksekseni mustavalkoisena kuvattu ja elokuva-arkiston kokoelmista sattumalta löytynyt mukaelma oli aika lailla keskinkertainen näkemys Jeesuksen ristin vuoksi omaltaan välttyneen murhamiehen elämän loppupuolesta, joka ei bergmanilaisesta mainostuksestaan huolimatta jäänyt tekotaiteellisen, hitaan mietiskelyn tasolle, vaikka eroaakin kauden scope-spektaakkeleista kuin pääsiäispupu joulupukista. Eipä siinä mitään, Ulf Palmen tulkitsema Barabbas hengailee säädyttömässä seurassa, käväisee orjana kuparikaivoksilla ja jatkaa matkaansa kohti Roomassa odottavaa omaa Golgataansa. Matkan aikana Kristuksen varjo kolkuttelee alati ovea ja (jo tässä välissä) itseään etsivän uskonsuuntauksen kiemurat koettelevat viime kädessä henkisesti sokeana nähdyn rikollisen mieltä. Ainakin Barabbas on harvinaisuutensa puolesta kuriositeetti , jota Suomen kankailla tuskin hetkeen tullaan näkemään.
Seuraavana oli vuorossa täydellinen vastakohta Sjöbergin rainalle, Touchstonen tuottama Whoopi Goldberg -komedia Nunnia ja konnia (1992), joka vaikutti erittäin kehnolta jo aikoinaan elokuvateatteri Orionin kassakopin monitorointiruudulla vilahtaneiden välähdysten perusteella. Oikeastaan kissan hännän voi sanoa laskeneen jopa näistä masentaneista muistoista: katolisten mafiosojen, joiden arkkityyppejä on mahtunut elokuvahistorian aikana neljätoista tusinaan, jahtaama Goldberg on räävitön, raju ja hauska, koska puhuu rivoja ja tykkää seksistä. Tämä laitetaan poliisin todistajasuojelussa sanfranciscolaisessa slummissa sijaitsevan kirkon nunnayhteisöön, sillä hei, henkensäpuolesta pelkäävä silminnäkijähän kannattaa sijoittaa tälle mahdollisimman vastenmieliseen paikkaan. Possujen piirissä nähdään yksi korruptoitunut yksilö, josta muu piiri totta kai sanoutuu irti. Jumalanpalvelijat puolestaan nähdään kuivina, mutta sisäisesti raikkaina yksilöinä, kunhan joku sen iloisen enkelin sieltä ulos kolkuttaa. Säälittävän ja itsestään liikoja luulevan yksinkertaistamisen, kliseisyyden ja yllätyksettömyyden keskellä erottuva valopilkku on svengaava musiikki, joka – halusi sitä tai ei – saa tanssijalan vipattamaan. Haukkukaa hirviösovinistiksi tai vaikka dinosaurukseksi, mutta Wendy Makkenan otsatukka oli sekin eräs mielenkiinnon kohottajia. Ehkä kuulun jonnekkin hoitokotiin, mutta itse koin lopputuloksen huomattavasti edellistä tylsemmäksi.
Nunnien ja konnien jälkeen pääsimme nauttimaan Cine Passion ehdottomasti ihanimmasta omenasta, filkasta josta olisin muuten kirjoittanut Laajakuvan kirjaprojektiin, jollen lopulta olisi tullut siihen tulokseen, mitä saamaria siitä oikein voi sanoa. Meksikolainen The Sin of Adam and Eve (1969) lunastaa lupauksensa ja kuvaa meille Aatamin ja Eevan tarinan. Alun luomiskohtauksen kuvat näyttivät häiritsevän tutuilta ja saivat mieleni aprikoimaan, etten vain niitä olisi jo sunnuntaisessa Raamatussa sattunut näkemään. Tämän jälkeen jumala luo Aatamin, joka on apinatyyliin mölisevä puoli-ihminen, jonka sanavalikoimaan kuuluu lähinnä oman nimensä toistelu. Hänen parikseen muovaillaan tuttuun tapaan Eeva (taiteilijanimen Kandy perusteella tätä tulkitseva tähtönen lienee jonkin sortin vemputuskuvatähti?), joka on verbaalisesti yhtä avuton orankimaisen lihaskimppupuolisonsa kanssa. Nämä käyttävät aikaansa pomppien ilkosillaan ja tönien toisiaan jorpakkoon, kunnes jumalan ohella leffan toinen puhua osaava henkilö, käärme, yllyttää maistamaan hedelmää Hyvän ja pahan tiedon puusta. Omenalla se Aatamikin vieteltiin ja kaksikko saa peräänsä tuliset miekat, jotka edustavat kuuskytäluvun ehkä hienointa erikoistehostetta. Paratiisista karkoituksen jälkeen pukeudutaan muoviselta näyttävään lehtirimpsuun ja tapellaan kuolleesta kaninraadosta kotkan kanssa. IMDb tietää kertoa leffan saaneen kolme jatko-osaa, jotka ilmeisesti kertovat Jeesuksen elämästä – pahoin vain pelkään, etteivät puitteet enää jatkossa olisi olleet yhtä meheviä.
Laskuhumalaisten nudistibileiden jälkeen ilta päätettiin lauantaiaamun puolella surrealistisella lyhytelokuvalla Lot in Sodom, vuosimallia 1933. Lyhäri kertaa tutun tarinan Sodoman kaupunkiin saapuvista enkeleistä, hyvin psykedeelisin kuvin nähtynä. Harmi vain että tässä välissä olin jo niin naatti, että kankaalla vilkkuvat omituiset otokset aiheuttivat lähinnä tuskaa ja ainoastaan toivoin ja odotin että pääsisin rististäni eroon ja voisin mennä kotivuoteeseen laskemaan lampaita – myös ne mustat, jotka niin ikään heikohkon vaalituloksen saaneen Suomen kansa ensin -puolueen vaalimainoksen valkoiset potkaisivat pois. Samassa julisteessa oli muuten myös onnellinen valkoinen perhe, joka suojautuu siniristisateenvarjonsa alle sateenkaarenvärisistä pilvistä suihkuavilta pääkalloilta. Jollen jo ole kertonut tästä jossain muussa yhteydessä.
Aamulla täytyin pyhällä hengellä ja tämän psykoottisen inspiraationi – jonka aikana muun muassa tuhosin yhden lasin sekä kaksi moisen alusta – siivittämänä päätin viimein katsoa erään hämmentävimmistä lähtökohdista alkunsa saaneista lastenpiirretyistä, joka nyt tältä sattumalta tulee mieleen. Splatteria, törkyhuumoria ja esimerkiksi skidien tappamista tarjoava Troma-yhtiön Toxic Avenger näes kelpasi aiheensa puolesta käännettäväksi lauantaiaamun animaatioksi, vaikka kuulemma jopa itse Lloyd Kaufman meni ehdotuksesta hieman hiljaiseksi. Nimi tosin sensuroitiin (alkuperäisissä sarjakuvissaan myöskin runsaasti verta ja väkivaltaa sisältäneen) Turtlesin tavoin sovinnaisemmaksi ja ysärin alkupuolella päivänvalonsa nähneen sarjan nimeksi tuli Toxic Crusaders. Jaksoista leikattiin vuonna 1997 kokoon myös reilun tunnin mittainen samanniminen elokuva, jossa kerrataan Toxien synty, tämän ohjelmaa varten kehitetyn jengin kasaaminen ja lopuksi muutama yleinen seikkailu. Sarjaa en tätä kirjoittaessani ole vielä ehtinyt tuijottaa ensimmäistä jaksoa pidemmälle, mutta mikäli merkit pitävät paikkansa, sen nähneelle Troman yleiseen tasoon ja haistatteluun nähden vaisu ja hyvätapainen raina ei mitään uutta tarjoa. Mussuttava lauleskelu, ajalle tyypillinen värien käyttö ja nostalginen piirrosjälki ovat niitä asioita, jotka kantavat muuten periamerikkalaista ja tylsänpuoleista piirrettyä, jonka inspiroimat lelut ainakin rantautuivat kylmään pohjolaan omankin lapsuuteni aikana.
Matkan piti jatkua, joten suuntasin räkäisen nokkani jälleen kohti Kaisaniemeä sekä teatteri Unionia ja porhalsin katsomaan lankalauantain näytöstä, jonka puitteissa oli tarjolla tänä vuonna 80-vuotispäiviään viettävän Terence Hillin vuoden 1984 debyyttiohjaus Don Camillo – veijari vai pyhimys? Giovanni Guareschin jo vuosia aiemmin filmattuihin teksteihin perustuva elokuva esittelee Hillin tulkitseman papin ja tämän kilpakumppanin, Italian kommunistista puoluetta edustavan pormestarin (Colin Blakelyn, jonka rooliin kuulemma alun perin oli kaavailtu Tomas Miliania), joiden kärhämien esittelyyn oikeastaan koko pätkä perustuu. Kumpikin hahmoista nähdään yhtä teennäisenä ja ulkokultaisena, mutta lopulta Hillin Don Camillo vetää velmuista pidemmän korren, erityisesti juttukumppaninaan olevan ristiinnaulittua esittävän veistoksen ansiosta. Keskivertoa parempaa Hill-komediaa sekä pari väkivaltaista jalkapallomatsia tarjoava pätkä on sikäli menevää viihdettä, joskin kaksituntinen kesto on jälleen uskomatonta liioittelua, annin alkaessa pahasti toistamaan itseään. Mukana on myös moottoripyörästuntteja ja mainioita syntikkamusiikkeja. Ei mitään ihmeellistä Italian auringon alla, mutta näyttelijän sekä tämän parrakkaamman kollegan filmografioita kahlanneelle ihan positiivinen tuttavuus, jota huomattavasti heikompia ja vähemmän huvittavampia esityksiä on ehditty nähdä jo aivan liian monta. Loppukuvana nähtiin lyhyt nukkeanimaatio Le jongleur de Notre-Dame (1965), josta ei oikeastaan ole muuta sanottavaa, kuin että se oli, noh, animoitu oikein hyvin.
Pääsiäinen on ilon ja valon ohella myös tuskaa ja kärsimystä, joten kotiin palattuani ilahdutin tyttöystävääni esittämällä tälle ajan henkeen pahasti hurahtaneena aiemmin päivällä kirjastosta lainaamani elokuvan Näin hänen kuolevan. Vuodelta 1953 oleva spektaakkeli on Peter von Baghin mukaan ensimmäinen Cinemascope-leffa, eikä muuten mikään erityisen vaikuttava sellainen. Mahtipontinen miljöö ja lavastus toki vaikuttavat, mutta (ainoastaan) reippaan parin tunnin mittainen, Jeesuksen teloitukseen osallistuneen roomalaisen kääntymyksestä kertova elokuva on paitsi saatanallisen tylsä, myös äärimmäisen ärsyttävä. Tekopyhä ja huonosti kuljetettu teos ei edes yritä lähennellä uskottavaa missään vaiheessa, jeesustelu saavuttaa absoluuttisen sairauden jo kauan ennen lopun taivaaseen riemuiten astumista ja juonessa on aukkoja kuin muutamassa parissa pahimmassa kunnossa olevia sukkiani. Tämän lisäksi maton vetää viimeisenkin anteeksiannon alta Caligulaa esittävän Jay Robinsin sietämätön vinkumistulkinta, jota ei voi perustella edes yliampuvalla säälittävyydellä tai ajatuksella siitä, että Malcolm McDowellin vastaan ottama haaste oli vasta kaukana edessä. Lopulta vitutus koko törkyäläjää kohtaan alkaakin olla niin suuri, että tätä kirjoittaessani ne monet lieventäviksi tulkitsemani asianhaarat tuntuvat tällä hetkellä yhtä kaukaisilta, kuin taistolaisnuoruus Nalle Wahlroosille. Kamala elokuva.
Pääsiäissunnuntai piti sekin viettää Unionissa, mitäpä muutakaan sitä elokuvateatterityöntekijä puuhaisi vapaa-ajallaan? Tai no, tein kyllä myös kävelylenkin ja nautiskelin sen aikana keväisessä auringonpaisteessa jäätelön. Ristinpaikalla kärsittäväksi annettu Nicholas Rayn Kuningasten kuningas (1961) ei lopulta ollut lainkaan hassumpi, liekö sitten osasyy tähän edellisen elokuvan heikkoudessa? Jeesuksen elämästä juoruava vajaa kolmituntinen spektaakkeli toimi mainiosti juuri itsenään, yltiömäisenä suurelokuvana, joka ei paukkujaan säästele. Vaikka olenkin joidenkin kategoriointia rakastavien luokittelijoiden laskentatavan mukaisesti kaiketi aika lähellä ateistia, tuo elokuva hyvin vahvasti ja tunteisiinvetoavasti pintaan sen, minkä aikanaan Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle syyksi ilmoitin, jahka siitä erosin: vaikka heidän järjestäytynyt uskontonsa onkin lähinnä kuvottavaa propagandaa, oli Jeesus eräs idoleitani ja suuri sosialisti, jonka opetuksilla ei juuri minkään isomman uskonsuunnan arvojen kanssa ole mitään yhteistä. Vaikka Rayn elokuva siis kolhaisi herkkää pistettäni, miinustuvat tähdet naurettavan kiiltokuvamaisina kuvatuista hahmoista ja mammuttimaiseen kestoon nähden turhan kiirehtivästä loppupuolesta, johon on yritetty mahduttaa kaikki mahdollinen, väliä sitten miten pintapuolisesti hutaistuna hyvänsä. Myös loppukuva, jossa ylösnousseen messiaan varjo tekee maahan suuren ristin, on mauton.
Kotona tein poronkäristystä (rauha hänen sielulleen) ja katsoin loppuun aiemmin Areenasta aloittamani dokumentin Salattua diplomatiaa (2013), joka oli suht hyvä kuvaus suomalaisten suurlähettiläiden epävirallisesta ja salatusta avusta chileläisille pakolaisille, jotka 1970-luvun alussa äkisti muuttuneiden poliittisten olojen vuoksi kiipesivät lähetystön muurin yli pyytämään apua. Hyväsydämisyyden ja sääntöjä enemmän järjen äänen kuuntelemisen ohella dokkari nostaa tunteita ajatuksella fasistisesta vallankaappauksesta ja sen jälkipyykistä. Huomattavaa (joskaan ei yllättävää) on jälleen se, että Yhdysvallat oli tukemassa demokraattisesti valitun sosialistisen hallituksen muodostaneen Allenden syrjäyttänyttä Pinochetia (olkoot Madurosta mitä mieltä hyvänsä, mutta nykyinen jenkkien masinoima vallankaappaus Venezuelassa tuntuu silti aina yhtä irvokkaalta, etenkin joka kerta maamme tiedotusvälineiden tuodessa siitä oman versionsa tuovat julki, hallituksen samalla tukiessa Trumpin kaverien jo ajat sitten suljetussa piirissä nimeämää niljakasta nukkehallitsijaa – jos maailma on muuttunut niin ainakin sen verran, ettei Suomessa vuonna -73 tuskin olisi voitu edes vitsillä kuvitella Pinochetin julistamista Chilen lailliseksi hallitsijaksi kansaa edustavien tahojen toimesta).
Lopuksi vilkaisin vielä Cecil B. DeMillen elokuvan Kymmenen käskyä, joka oli kaiken kaikkiaan niin paksua ja huvittavaa soopaa, että ehkä sitten siitä yritän siihen Laajiksen opukseen vaihteeksi rustata – ihan heti kun vain aikaa tähän tarpeeksi saan. Valitsin myös tämän elokuvan julisteen kuvituskuvaksi äskeistä dokumenttia ennemmin ihan vain siksi, että saan jotain pirullista nautintoa joka kerta nähdessäni sen . Ugh.
