Henki menee. Takaisin lamppuun, pulloon tai minne lie. Pääasia, ettei se kuulosta koko kansan Veskulta.
Mitäs tänne kuuluu… Pohjoiskorealaiset agentit ja George Bush tyhmempi yrittänevät parhaillaan jotain pirullista juonta Kuvaputken kaappaamiseksi – oma lukunsa tietenkin on, miksi kukaan haluaisi saada haltuunsa tätä plokia, eli mene ja tiedä mikä aasinnahka ovista, ikkunoista, savupiipusta ja postiluukusta tunkevilla soluttautujilla ikinä mahtaa kainalossaan olla. Pääasia että blogi on grrrrreat.
Onnittelut mahdollisia vakiolukijoitamme olevalle Juha Kuosmaselle, jonka elokuva Hytti nro. 6 oli ehdottomasti Cannesin Grand Prix -palkintonsa arvoinen. Hieno elokuva, kuten oli Hymyilevä mieskin. Ehkä se tässäkin maassa vielä iloksi kaiken maailman mielettömien remppojen seassa joskus kääntyy.
Jotain muutakin piti sanoman, mutta unohdin jo mitä, eli jätämme sen seuraavan tekstin alustukseen, olettaen ettei esimerkiksi Itäväylä ennen tätä romahda pyöräni alta (ei romahtanut, vaan munamankelistani hajosi se viimeinenkin vaihde). Ainakin yritän luvata, että vähennän voimasanojen käyttöä teksteissäni. Ei kuulosta kivalta ja Kuvaputken maine lapsiystävällisenä kokoperheen sivustona voi kärsiä. Sitähän emme halua.
Tässä vaihtoehtokatseluita valtakunnan laatulinjan tyyliin parilla sanalla niille tarpeeksi mielipuolisille, jotka katselevat Stanley Kubrickin nolon moralisoivaa yksiavioisuuden ylistyslaulua mieluummin, kuin laatuelokuvaa tyyliin Bridget Jones jatko-osineen.
Ps: näemmä päädyin jälleen seitsemän välivuoden jälkeen osaksi Suomen halveksituinta ihmisryhmää seuraavaksi viideksi vuodeksi, mikäli kaikki menee kuten on sävelletty. Innolla odotan taas aikaa, jolloin kaurapuuro ja makaroni korvaavat monipuolisen ostoskorin vihannekset ja luomutuotteet. Pitää virittäytyä tunnelmaan ja viimein lukea hyllyssäni pidempään odottanut Solzhenitsyn Gulag: Vankileirien saaristo.
Lukemisesta puheenollen, sainpa tuossa hetki sitten loppuun Erika Fatlandin mainion Sovjetistan-kirjan, joka oli yhdistelmä matkaraporttia ja Neuvostoliiton hajottua itsenäistyneiden Keski-Aasian stanien historiaa. Erittäin hieno ja koukuttava teos, jonka parissa ainakin itse tutustuin huomattavasti mieluummin seutuun sen sijaan, että olisin elämysharhaillut jossain tulikuumalla aavikolla hapatettua kamelinmaitoa juoden tai kazakstanilaisessa tai turkmenistanilaisessa ökykaupungissa pohtien, koska päädyn paikallisten agenttien toimesta johonkin tyrmään neulatyynyksi.
Muutama muu kirja vaikuttaa nyt jäävän toistaiseksi kesken. Aalto-yliopiston julkaisusarjaan kuuluva ja Tuula Leinosen kirjoittama 100 vuotta suomalaista animaatiota on kyllä todella kiinnostava tietopaketti, mutta katulaattamaisessa ulkoasussaan kannesta kanteen vedettävää kirjastolainaa enemmän omasta hyllystä tarpeen vaatiessa esiin selattavaksi otettava atlas, jota en opiskelijastatuksen myötä ole itselleni ihan heti ostamassa. Pääsin tämän parissa satunnaisena aamukahvilukemisena jonnekin viidesosan paikkeille ennen kuin kirjastojärjestelmä sanoi että olen uusinut lainani liian monta kertaa, katsotaan milloin tulee varattua uudemman kerran.
Einari Lankisen Olin takaa ajettu on puolestaan ohuehko vihko, joka tuo mieleen lähinnä Pekka Siitoimen tekstit. Kirjassaan Lankinen kertoo siitä, kuinka suurin piirtein kaikki nykykirjallisuuden, -elokuvan ja musiikin teokset on YLE:n agenttien toimesta varastettu hältä ja kuinka samat agentit esimerkiksi valvovat hänen kaupassa käyntiään ja piilottavat alennustuotteet heti hänen astuessaan myymälään sisälle. Takakansi kertoo, että kaikki tekeleessä kerrottu on totta, niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaa. Muutenhan tällä olisi tietty psykoottinen huumoriarvonsa, mutta kun aikaa lukemiseen tuntuu olevan muutenkin pirullisen vähän, alkoi jossain välissä tuntumaan siltä, haluanko nyt oikeasti käyttää sen tällaisen parissa. Vaivaannuttavinta niteessä lienee se, että tämä yleisnero Lankinen on kirjallisesti liki lahjaton ja tämän kuvailemien suurromaanien välähdykset ovat niin mielikuvituksettomia ja mitäänsanomattomia, että jollei tyyppi ole oikeasti elänyt jossain keijukaisten täyttämässä harhamaailmassa, olisi hänen sietänyt näin heikon yrityksen edessä lähinnä hävetä.
Sitten elokuvia!
Aloitetaan muuttokatseluilla, eli niillä parilla bruceploitaatio-genreen kuuluvalla törkyleffalla jotka pyörivät läppäriltä samalla kun täytin laatikoita – ja joista en enää muista yhtään mitään. Näistä eka oli Bruce vs. Bill (1981), jossa Bruce Le taisi vastustaa jotain mafiaa ja kuuleman mukaan tässä oli myös puhuva papukaija. Muistan lähinnä, että jossain kohdassa saattoi olla hieman gorea – vai oliko sittenkään? Katsokaa itse… tai älkää oikeastaan vaivautuko.
Toisen Bruce Lee -imitaattori Bruce Lin supertähdittämä Fist of Fury III (1979) (joka tunnetaan jenkkien videomarkkinoilla myös Fist of Fury II:na) oli ainakin himpun verran parempi ja selkeästi vakavammalla otteella tehty. Jälleen ollaan japanilaisten invaasion alla Kiinassa, mikä tietää turpakäräjiä. Alkupuoli oli muistaakseni typerää pelleilyä, mutta lopussa on vimmaa ja raivoa, sankarin muistikuvieni mukaan mm. kiskoessa japsimiehittäjältä silmät päästä. Pahis vaatii kunniakasta kuolemaa, mutta päähenkilö toteaa ettei ole kuten hän ja tappaa vain itsepuolustukseksi, jolloin Japanin vahvistus tekee seppukun. Molemmat käppäfilmit ovat honkkarituotantoa.
Siivekäs muutto (2001) oli puolestaan aamupalakatselua ja yritys rentoutua, mikä onnistui vähän niin ja näin. Kansainvälistä tuotantoa oleva lintudokumentti on upeasti kuvattu ja kiinnostava, mutta masentaa ihmisen muuttajille aiheuttamalla tahallisella ja tahattomalla pahalla. Jeesus ja muut humanistit voivat nähdä kaiken vaikka mietiskelevän kolmansien maiden tilannetta, pakolaisia ja tiukasti valvottuja kansallisvaltioiden rajoja – itse ehkä mieluummin pitäydyn nokan ja sulat omistavissa elikoissa, sillä itseäni ärsyttää moinen symboliikka, missä luonto monesti nähdään ihmistä vähempiarvoisempana. Vaikka luontodokkareiden jälkeen monesti olotila onkin planeetan tilan takia apea, itse leffa oli mainio ja myös sen musiikki oli muistaakseni laadukasta.
Jim Jarmuschin ensimmäinen elokuva Loputon loma (1980) ei sekään sisältänyt mitään sen suurempaa juonta. Jätkä harhailee New Yorkissa, joka on esitetty hyvin vieraannuttavasti (tai en tiedä, onnistuuko kukaan muu kuin Woody Allen välittämään itselleni jotain positiivista tuosta maanpäällisestä helvetistä). Joku sotatraumojen kiusaama veteraani uskoo Vietnamin olevan yhä käynnissä ja samaa taisi puhua myös mielisairaalassa istuskeleva äityli. Tämän puolesta ehkä hirtehisintä löytyy lokaatioista, joista tulee mieleen Gangland-sensaatiodokumenttisarjan kommentti, että näyttää siltä kuin pommikoneet olisivat moukaroineet Isoa Omenaa pahanlaisesti. Lopussa tyyppi päättää lähteä pysyvälle lomalle ja seilaa kohti valtamerta samaan tapaan, kuin jossain tulevaisuuden Kaurismäki-filmissä. Kokonaisuus on huuruista harhailua, jonka katsoo kerran.
Dracula: Pages from a Virgin’s Diary (2002) on puolestaan ainoa kanadalaisen törkyohjaaja Guy Maddinin elokuva, josta olen tähän saakka saanut muutakin kuin harmaita hiuksia. Balettina esitetty mykkä musikaali varioi Bram Stokerin romaania, keskittyen pitkälti tarinan siihen osaan, jossa kreivi – jonka roolissa nähdään aasialaistaustainen Zhang Wei-Qiang – on jo saapunut maahan imuttelemaan tyttöjä. Erikoinen lähestymistapa puhaltaa jo turhankin tutuksi ja tylsistyttäväksi käyneeseen stooriin uutta hohtoaan ja Maddinin on onnistunut saada psykedeelisellä editoinnilla ja mustavalkokuvauksella osasta jaksoja riipivän painajaismaisia. Kestoakaan ei ole kuin reippaat 70 minuuttia.
Hyvin tärkeän ohjaajan, Luchino Viscontin Ludwig II (1973) edustaa puolestaan nelituntista pukudraamaa, jossa ei tapahdu yhtään mitään. En muutenkaan erityisemmin lämpeä epookeille, enkä varsinkaan niille elämää suuremmille, mutta voi jehna kun tästä ei tuntunut löytyvän niin yhtikäs mitään. Komeat puitteet, mutta sisällön suhteen sama fiilis, kuin jonkun maakuntamuseon tavaroiden keskellä. Kolme vuotta myöhemmin valmistunut The Milpitas Monster laittaa vielä pahemmaksi, olemalla tylsyytensä ohella myös todella ruma. Alleviivaavan komediallisessa tieteiselokuvassa saasteista syntyy valtava roskahirviö, jonka edesottamuksia seurataan King Kongin kantapäillä. Lopulta otus kipuaa johonkin radiomastoon ja kodinturvajoukot huutavat ”timber!” Näkyy olevan muuten opiskelijatyö.
Milpitasista siirrytään Millwalliin tv-sarjoja ohjanneen Charles McDougalin lyhyehkössä väkivaltakuvauksessa Arrivederci Millwall (1990). Falklandin sodan aikoihin sijoittuvassa aggressiossa potkitaan ihmisiä niin että pahaa tekee, minkä ohella kaikki tuntuvat Irvine Welshin ja John Kingin kirjojen hahmojen tapaan olevan lievästi sanottuna peräpäästä. Jätkän veli kuolee turhassa konfliktissa Argentiinaa vastaan ja tämä lähtee kusipääkavereineen Espanjaan seuraamaan jalkapallomatsia pää paljaaksi ajeltuna, joskin reissun pyhempi tarkoitus on kostaa samaa kieltä puhuvalle kansalle perhepiirin menetys. Filmi ei mene syyttelytasolle, eteläisemmän Euroopankin parista löytyessä ihan samanlaista sakkia kuin omasta saarivaltiosta, enkä ainakaan itse löytänyt suoranaista syytä sille väkivallalle, joka leffan aikana purkaantuu ulos. Toki kaiken voi nähdä yhteiskunnallisena kannanottona, saman hallinnon lähettäessä poikansa tappamaan ihmisiä, mutta moittiessaan yksilöiden toteuttaman kostoretken. Toisaalta tämä selitys on hatara, selkeän purkamattoman vihan paistaessa vahvasti taustalta. Yksi rähinäremmistä on musta ja sattumanko kautta tästä tulee vahingossa verenhimoisen ystävänsä ensimmäinen uhri.
Musiikkidokkari Monterey Pop (1969) esittelee yleisölle Jimi Hendrixin polttamassa kitaraansa ja tuntui kompaktimmalta sekä ehkä musa-antinsa vuoksi viehättävämmältä paketilta kuin saman ohjaajan Woodstock. Manaajasta (1973) tuli viimein nähtyä alkuperäinen teatteriversio ja totta Belsebub tuo toimi edelleen hyvin, hernesopan roiskuessa ja päätään kieputtavan tytön runkatessa verissä päin itseään ristillä huutaen olevansa paholainen. Vaikka tarina oli tuttu, sai Friedkinin kerronta yhdistettynä maskeeraukseen yhä aikaiseksi kylmiä väreitä. Mike Oldfieldin Tubular Bells rokkaa kuin Reganin suu. Espanjalainen Black Exorcist vuodelta 1974 toimii puolestaan ainoastaan vessapaperina, ollen täysin turha elokuva. Joku muumioitunut voodoo-pappi herää Karibian risteilyllä ja ihmisiä alkaa kuolla – siinä kaikki mitä kolmisen viikkoa myöhemmin koko jutusta muistan. Fernando Sanchokin on mukana juhlissa.
En tiedä miten täynnä tämä on virheitä, mutta koska tällä hetkellä olen noin 25 elokuvaa jäljessä aikataulusta, laitetaan tämä pihalle siunatun hulluuden varjolla ja jatketaan psykoosia liukuhihnalta uudemman kerran, josko tästä vielä jotakin tulisi.
