Avaruuden muukalaiset ovat keskuudessamme, vaikkemme sitä vielä ymmärrä. Myös profeetta on saapunut maan päälle ja näyttäytyy meille ikälopun, Big Macia syövän amerikkalaisen tosi-tv-miljardöörin hahmossa. Vaikka jokainen ajatteleva ja meidät paratiisiin kerran kuljettavia UFOja odottava tietää, että tämä messias on ainut joka kertoo meille totuuden ja tarjoaa suojan kansainvälistä, pizza- ja hot dog -logojen taakse kätkeytyvää liskopedofiilieliittirunkiä vastaan, valitettavasti osa ihmisistä on niin huijarivaltamedian aivopesemiä, etteivät ymmärrä asiaa tai omaa parastaan.
Onneksi vapaan maailman tarjoama oikeus ostaa raskaita konetuliaseita perustuslain puitteissa (Mark Almond toteaa kirjassaan Vallankumous!, että ks. aseenkanto-oikeus jätettiin vapautta ja demokratiaa puolustavan imperiumin ihmisoikeuksien kantakiveksi George Washingtonin pikku pamauksen myötä, jotta tavallinen kansa voisi tarvittaessa laittaa sortajilleen hanttiin myös jatkossa…), joilla jakaa sananvapauden sanomaa kaikille eri mieltä oleville. Kuten Ice-T vuonna 1989 sanoi: ”Freedom of speech… just watch what you say!”
Pommisuojassa toimivaan 29 neliön bunkkeriini linnoittautuneena odotan siis näissä ilmestyskirjan merkeissä vieraita taivaalta ja tutkin maailmanlopun merkkejä tähtkartastani biisonikypäräni alta etelävaltioiden lippuun kääriytyneenä. Päätinpä siinä samalla Raamatun ja kettu-uutisten lukemisen ohessa katsella myös muutaman elokuvan.
Abbas Kiarostamin, Iranin jo edesmenneen lahjan taide-elokuvamaailmalle, ohjaama Kirsikan maku (1997) oli ollut jo hetken ajan katselulistallani muiden muassa tyylikkään julisteensa vuoksi. Hidastempoisessa leffassa äijä heiluu pitkin maaseutuja keskustelemassa ihmisten kanssa, yrittäessään löytää auttavaa kättä itsemurhan tekemiseen. Musiikkia ei kuulla liki lainkaan ja filmi on muutenkin mukavan epäkaupallista ja ei-tarinavetoista ajelua halki hiekkaisten maaseutumaisemien. Päätös tuntuu jäävän katsojan itsensä tulkittavaksi ja sen viimeiset kuvat kuvausryhmineen täsmentävät, että kyse oli vain elokuvasta.
Myös muutaman loistavasta (Saavun kuin hullu hevonen, 1973) mielenkiintoiseen (Long Live Death, 1971, The Tree of Guernica, 1975) surffaavan surrealistisen teoksen loihtineen Fernando Arrabalin post-apocalyptinen tv-elokuva Car Cemetery (1983) oli pitänyt tsekata jo pidemmän tovin. Vastoin aiemmin nähtyä Arrabalin tuotantoa dystooppiseen yhteiskuntaan, jossa musiikki on kiellettyä, sijoittuva Jeesus-tarina ei jaksanut pitää mielenkiintoa yllä edes ensihetkiensä ajan. Omituisen sekoilun ja Uuden testamentin tapahtumille irvailemisen täyttämä kuvasto alkaa ottaa tuulta siipiensä alle vasta lopussa, jolloin Kristus-hahmo laulaa itsensä laittoman rock-konsertin kautta ristille. Lopputulos on lähinnä tylsä, tekotaiteelliselta tuntuva pettymys.
Car Cemeteryn jälkeen katsoin vielä Jack Kingin ohjaaman lyhyen Aku Ankka -piirretyn Metkojen keksintöjen museossa (1937), jossa merimiesasuinen rähinäroope ensin kusettaa itsensä narun päähän sidotulla kolikolla erilaisia futuristisia koneita sisältävään museoon ja saa sen jälkeen itsepäisyytensä vuoksi talossa nokilleen. Animaatio luo samaan aikaan huumoria sekä niin ja näin toimivista keksinnöistä että (turhankin tutusta) idioottiasiakkaasta, joka on päättänyt sääntöjen olevan keksitty nipottajien toimesta niitä muita varten. Vaikka Disney-tuotanto ansaitsee ne muutamat naurunsa lähinnä jälkimmäisen puolelta, perustuu liian suuri osa komiikasta vartijarobottiin kiskomassa hattua Akun päästä. Onneksi kestoa on vain vajaat 10 minuuttia.
Akun riehumisen jälkeen kävin muutaman kaverini kera juhlistamassa syntymäpäivääni ruoan, juoman ja lautapelien merkeissä. Koska ehtoo meni nappiin, oli seuraavana päivänä olotila hieman huteralla pohjalla. Näissä puitteissa olikin sopivaa vilkaista lahjaksi saamani Strippers vs Zombies (2008), josta on vaikea keksiä mitään muuta hyvää, kuin Future Filmin julkaiseman DVD-lätyn suomennos. Mm. sanoja ”häränpaskat” ja ”bitsi” hyödyntävä käännös sai parhaimmillaan aikaiseksi melkoista huutonaurua ja siitä vastaa henkilö nimeltä Terho Tammenlehvä. Kyseessä lienee sama, alter egon taakse kätkeytyvä oman alansa mystinen supersankari (ja Håkan Mäkelän pahin kilpailija), joka suomensi Hatchetin Taavi Tammenterhona. Tekemällä tehdyssä filmissä stripparit, parittaja ja pari muuta mölliä näyttävät hämmentyneiltä, pohtivat mitä ihmettä se näytteleminen on ja laittavat syöpälääkettä kehitelleen tiedemiehen seerumia narkanneita eläviekuolleita kasaan hyvin haukotuttavasti. Taustalla lienee yritys rahastaa Jenna Jamesonin tähdittämän saman vuoden Zombie Strippersin vanavedessä. Takakansi tietää kertoa näiden misujen olevan hyvinkin kuumaa kamaa, mitä en viitsi itse kommentoida, sillä en halua loukata kenenkään tunteita.
Mitäpä muuta on viime aikoina tullut nähtyä? David Attenboroughin juontama tunnin mittainen The Greatest Wildlife Show on Earth (2000) kierrättää muissa söörin dokkareissa jo nähtyä materiaalia ja esittää meille luonnon oman sinfonian vaihtuvalle vuosituhannelle. Filmi päättyy vähän turhankin optimisesti, mihin Attenboroughin parikytä vuotta myöhemmin tapetilla olleet kommentit antavat oman katkeran komiikkansa. Eino Ruutsalon harvinaisempi dokumentti Havis Amanda – Helsingin kaunotar keskittyy puolestaan esittelemään kyseistä patsasta luojineen sekä Helsingin Kauppatorin historiaa osittain kuvitusmateriaaliksi lavastetun epookin voimin. Tästä vuoden 1982 pätkästä tuli valitettavasti nähtyä originaalin 70 minuutin mittaisen sijaan puolisen tuntia lyhennetty versio, mikä saattoi olla joko kirous tai siunaus. Vaikka alkuperäinen elokuva olisikin ollut ykkössijalla, 40-minuuttisena Havis Amandan ainakin jaksaa katsoa kivuttomasti loppuun – Aikalaisarviot puolestaan kertoivat täyspitkästä tekeleestä päinvastaista tarinaa.
Niin ja sitten on vielä Cafe Flesh. Samana vuonna Havis Amandan kanssa julkaistussa post-apokalyptisessa pornoilussa ihmiskunnan nussimiskykyiset ovat pienessä yhden prosentin vähemmistössä. Nämä esittävät coitus-performanssejaan niitä pällistelevälle yleisölle Cafe Flesh -nimisellä klubilla päivästä toiseen. Seksikohtaukset ovat kaikkea muuta kuin kiihottavia (mainita kannattaa mm. rotankuonoinen äijä tositoimissa ja erään aktin taustalla psykoottisesti horiseva sihteeri), naimaräkälän naamaansa psykoottiseen irveeseen vetävä isäntä lähinnä häiritsevä ja tunnelma muutenkin melko painajaismaista. Musiikit ovat parasta antia ja epämääräinen, paikoin hidastettuna esitettävä meno tuo kaikkeen oman surrealistisen vibansa.
Loppukohtaus, jossa toljottamiseen kyllästynyt mies kävelee kohti ulko-ovea ja saa virnuilevalta hyypiöltä uhkaavahkon kysymyksen ”Lähdettekö jo nyt?” on omiaan luomaan tunteen, ettei koko leffan ideana välttämättä edes ollut tarkoitus olla hyvää masturbointikamaa: voisiko Cafe Flesh olla profetia elämästämme ajasta, jolloin ilmeisen moni mies viettää sängyn sijaan aikaansa tietokoneen ääressä päiviään nuhjuisilla pornosivustoilla tuhlaten, mahdollisesti enää edes kykenemättä tirkistelemäänsä tapahtumaan oikeasti? Jonkinlaista kulttimainettahan tämä Suomen videomarkkinoita nimellä Cafe 69 kiertänyt (ja pari jatko-osaa saanut) tekele ilmeisesti yhä nauttii.
Koska oma jaksamiseni on ilmeisesti foliohatussa olevien reikien vuoksi pahasti miinuksella ja tämä teksti siihen käytetyn innottomuuden perusteella kaiketi latteaa, lopetan raporttini tähän ja tyydyn jatkamaan iltaani päähinettäni suklaalevyn sellofaanilla korjailemalla. Palataan asiaan jälleen ensi kerralla täältä kellarin pimeydestä – muistakaa tarkkailla taivasta.
