Meillä on velipoikani kanssa ollut teini-ikäisestä saakka perinteenä aina silloin tällöin katsoa koko Painajainen Elm Streetillä -sarja putkeen. Ihan vain siitä syystä, että huomasimme joskus kersoina Freddy Kruegerin muistuttavan paitsi ulkonäöltään myös käytökseltään erästä hyvin tuntemaamme sukulaista, jolloin nämä filmit ovat saaneet aivan omanlaisensa huumoriarvon. Toki osassa tämän kauhusarjan teoksia on ihan aidosti hyvät puolensa, mutten pysty silti suhtautumaan näihin neutraalisti slashereina muiden joukossa, mikä ehkä selittää myös sen, etten kahta viimeistä osaa lukuun ottamatta pysty myöskään suhtautumaan niihin erityisen kriittisesti.
Katselueväinä toimi koko joukko epäterveellistä (ja suorastaan tukahduttavaa) ruokaa, limonaatia, makeisia ja muutama, hö hö hö, olutkin. Vaikka leffat muisti aikalailla ulkoa hauskaakin oli, huolimatta muutaman ensimmäisen verran kutsuvana ulkona paistaneesta auringosta. Hieman haikea olo maratonista jäi, sillä kumpikin tiedosti sen mitä todennäköisimmin olleen viimeinen tämän aiheen parissa, sillä aika entinen ei koskaan enää palaa ja jotkut jutut vain menettävät patinansa ajan myötä.
En voinut vastustaa kiusausta, joten lisään oheen vielä kuvan Fright Glovesta. Törmäsin kyseiseen rukkaseen joskus 11 vuotta sitten eräässä espoolaisessa ruokakaupassa, jossa silloisen paremman puoliskoni kanssa satuimme asioimaan. Menetin järkeni ja nauroin kyseiselle tuotteelle hysteerisesti viitisen minuuttia putkeen ja heitin sen lopulta koriin lahjaksi broidilleni. Tyttöystävääni selkeästi ahdisti, kun hanskaa maksaessani purskahdin myös kassalla tukahdutettuun riemuun.
Ei se mikään turha ostos ollut, sillä sain tänään puhelimeeni valokuvan, jossa ala-asteikäinen kummityttöni istuu totisena autossa hansikas kädessään.
Seuraavalla kerralla vittuilua Jussi-gaalasta, jos olen yhä provosoidussa tilassa. Ottakaa sitä odotellessanne lisää jätskiä.
12.10. Painajainen Elm Streetillä (1984) (DVD)
Wes Cravenin aito ja alkuperäinen Elm Street on vielä ihan oikeasti hyvä kauhuelokuva. Vaikka Freddyssä on jo tässä osassa oma komiikkansa, on hahmosta saatu kaikessa mätivyydessään sangen iljettävä ja puistattava, minkä lisäksi myös loistava soundtrack toiminee kuin vaseliini Mann’s Streetin vesiklosetissa. Tarinankerronnassa ja hahmoissa on parantamisen varaa, ja arveluttamaan pistää myös kohtaus, jossa ilmeisen alaikäiseksi mielletty Heather Langenkampin näyttelemä Nancy sätkii kylpyammeessa ilkosillaan kuin Eeva paratiisissa. Silti pidin tätä pettymyksenä silloin joskus vuonna 2003, kun MTV3 näytti elokuvasensuurin lakkauttamisen jälkeen kasan kauhuklassikkoja kanavallaan: pätkästä ala-asteella kiertäneet huhut vain olivat kiteytyneet mielessäni joksikin paljon rankemmaksi ja jännemmäksi, mitä Craven puolestaan pystyi selluloidille tallentamaan.
Oijoijoi! Elonetiä selaillessani sivusto tarjosi hakusanallani myös elokuvaa Wet Dream on Elm Street (tuotanto: A Rock Hard X Video, levitys: Castle Video, tarkastamolaji: Erotiikka 4)! Nyt selkeästi olisi tarvetta leffaillalle yhdessä intialaisen Elm Streetin kanssa!
12.10. Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kosto (1985) (DVD)
No nyt päästiin asiaan! Tämä oli yhdessä Halloween IV:n ja olikopa tuo nyt Elm Street 5:n ohella ensimmäinen elokuva, jonka ostin Pienestä leffakaupasta. Vuosi taisi olla 2006 tai 2007. Olimme viettäneet kaverieni kanssa koko yön kaupungilla, grillaten muun muassa perunoita pienellä nuotiolla, sillä odotimme Verkkokaupan aukeamista: siellä kun oli tarjolla minijääkaappi muutamalla eurolla sadalle ensimmäiselle. Aamun sarastaessa ja siirtyessämme kohti ovia huomasimme, että sama idea oli käynyt myös muidenkin mielessä ja liikkeen eteen kerääntyneessä jonossa oli selkeästi yli sata ihmistä. Jatkoimme siis taivaltamme (voisin kertoa tässä myös tarinan euron kahveista, mutta se tuskin kiinnostaisi ketään) ja käppäilimme Ruoholahdesta muutamien mutkien kautta aina Sörkkaan, jossa huomasin erään putiikin ikkunassa hyvin mielenkiintoisia kauhuelokuvia. “Tuonne pitää päästä, kun ovet aukeavat!” Olen siis ollut paikan asiakas 13-14 vuotta.
Se historiantunnista. Freddyn kosto on hyvin ristiriitaisia tunteita aiheuttava elokuva. Sikäli tämän osan tyyli on yhtä brutaali ja synkkä kuin ykkösessä, mutta mukaan liitetty homoerotiikka – jonka liki jokaisessa kohtauksessa mukanaolon huomasin vasta nyt – ei pidä pokkaa kovinkaan vakavana, ainakaan koska ohjaaja Jack Sholder on ilmeisesti itse väittänyt, että tämä kaikki oli vahinkoa eikä ollut asiasta tietoinen. Hyvät musat, onnistuneet painajaiskoirat, allasbailuissa olleiden muutaman bissen tarjoilemat hupinaurut ja Kim Myers pitävät kiinnostusta camp-komiikan ohella yllä, vaikka leffan juoni tuntuu tänä päivänä turhauttavan tutulta. Unohdinko mainita ristiriidan, että Elm Streetin talo vaikutti muuten täysin uuteen uskoon rempatulta, mutta silti joku oli unohtanut vaatekaappiin Nancyn päiväkirjan? Kumpi sinusta, rakas lukijani, on muuten ärsyttävämpi hahmo: hikoileva, alati epävarmalta ja kiusaantuneelta vaikuttava Jesse (jonka seksuaalisuuden etsinnälle koko elokuva selkeästi on metafora) vai tämän woodyallenmainen, fasistinen ja tosikko isä?
12.10. Painajainen Elm Streetillä 3 – Unien soturit (1987) (DVD)
Tässä osassa atmosfääri lähtee selkeäsi kevyempään suuntaan, vaikka kuulemani mukaan Renny Harlin kehuskeli taannoin Cinema Orionissa, että hän oli se joka toi huumorin Elm Streeteihin. Surrealistista sekoilua on vuorossa alati enemmän, mutta viihteellistetysti kirjoitetut hahmot sekä mukana jälleen käsikirjoittajan ominaisuudessa olevan Wes Cravenin omahyväisyys saavat lähinnä ärsyyntymään, tämän osan arvottaessa jo selkeästi Cravenin alkuperäisen ohjauksen moderniksi klassikoksi ja touhun ottaessa kaikessa koomisuudessaan itsensä samalla tavalla turhan vakavasti kuin ala-asteikäinen kolli, joka omassa mielessään edustaa maailman kovinta tyyppiä. Tästä huolimatta Unien soturit lukeutuu sarjan viihdyttävimpiin osiin, sillä mielikuvitus on laukannut kuin hullu hevonen nokkaunille käyneen päällikkö Hiawathan pääkopan yli, ja keksihän elokuva myös Harry Potterin jo kauan ennen J.K. Rowlingia. Tämä oli myös se episodi, joka alkoi tuoda typerää kristillistä tematiikkaa ja turhaa selittelyä kaanoniinsa.
Muuten sikäli koomista, että kakkososa tiesi kertoa Nancyn menettäneen järkensä, mutta kolmosessa hän onkin jo mielisairaalassa avustamassa oleva asiantuntija. Toisaalta tämä tuskin eroaa niistä ex-nisteistä, jotka tekevät päihdeavustustyötä samaisen nimikkeen alla.
“Welcome to prime time, bitch!”
12.10. Painajainen Elm Streetillä 4 – Unien valtias (1988) (DVD)
Harlinin Elm Street tekee suklaakastikkeesta läskisoosia. Yhä sarjansa hauskimmaksi osaksi mieltämäni nelonen vääntää komiikkavivun kaakkoon ja elokuva sisältää sekä täysin irrationaalisia välähdyksiä – kuten klipin, jossa kamera panoroi villisti silmälasipäisen tyypin ympärillä tämän kertoessa: “Kun herään aamulla, katson pari tuntia MTV:tä. Syötyäni aamupalan, katson sitä vähän lisää. Lounasaikaan ruokin kalat ja katson vielä vähän.” – ja Linnanmäen (väitteiden mukaan) edesmenneen Vekkula-talon henkistä tunnelmaa armoa huutavine lihapullapitsoineen, torakkahotelleineen, värikkäine valoineen pyörivine putkineen ja kohtauksineen, jossa henkilöt kiertävät kehää (siis samaa skeneä) joku kolme-neljä kertaa. Freddy herää kuolleista palavalla koiran kusella ja heittää läppää kuin viimeistä päivää, murhienkin ollessa huolella pohdittuja.
Onhan tämä elokuvana hyvin hämmentävä (etenkin pari leikkausratkaisua, kuten mielessäni kymmenen päivää kummitellut Kincaidin kuolema autojen hautausmaalla, ovat käsittämättömiä) ja hahmot ovat edellisosiakin huterampia (onko tämä mahdollista?) mutta muistakaa, mitä myös Cheek totesi entisen kulttuuriministerin saatua hänen äitinsä itkemään: vihaajat vihaa (ja sillä hyvä).
Harlinin tärkein elokuva.
12.10. Painajainen Elm Streetillä 5 – Unien lapsi (1989) (DVD)
Tässä vaiheessa Freddyn seikkailuista alkoi jo hieman kadota tempo. Hahmot jatkavat laskusuhdannetta ja näiden kuolintapoja ei jaksa lukuisten katselukertojenkaan jälkeen muistaa (ei kun hetkinen, se yksi syötettiin hengiltä!). Kaiken kukkuraksi mukaan on ängetty liekehtivä sikiö, joka käy aukomassa päätään pikkuvanhasti. Myös loppu on perseestä, kakaran uhotessa jotain Freddylle. Parasta keskinkertaisessa näytöksessä ovat muutamat kummitusjunamaiset kohtaukset, enkä uskoisi tämän kantavan juuri laisinkaan ilman Robert Englundia. Elokuva myös käsittelee Freddyn syntyä vaivaannuttavasti kuin leipuri puustitaikinaa.
12.10. Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (1991) (DVD)
Jos Harlin aloitti Freddyn perseilyn, on Rachel Talalayn vastaus tähän jotakuinkin Warner Brosin piirrettyjen tasoa. Tässä vaiheessa hahmot ovat jo karikatyyrien sijaan pelkkiä vitsejä ja jos aiemmissa osissa oli typerää uskonnollista huuhaata Freddyn tarinan taustalla, tällä kertaa mukaan tuodaan myös muinaiskreikkalaiset unihirviöt (!!!). Saagan äärimmäisen epätoivoiseen päätökseen (joka ei tietenkään oikeasti edes ollut tätä) kuljettava Freddyn kuolema onkin siksi niin viihdyttävä, että se ei edes yritä olla mitään muuta, kuin aivot narikkaan ja mielisairaalaan -tasoista kreisimenoa. Freddy ei enää ole pelle, vaan Jerry Lewis, joka vääntelee naamaansa, laukoo huumoria ja vaikuttaa enemmän komediaan kuin kauhuelokuvaan kirjoitetulta epeliltä. Videopelikohtaus on hyvin psykedeelinen ja kartta kertoo että olet kusessa. Hommaan tuodaan myös Freddyn vaimo ja lapsi, kunnes lopulta päästään matkailemaan kolmiulotteisesti unikäärmeiden seassa (voiko tätä kertoa paremmin kuin laittamalla päähenkilön pistämään sini-vihreät lasit päähänsä?) Todennäköisesti useampi pitää kutososaa rimanalituksena, itse viihdyin siivottoman hyvin.
12.10. Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (1994) (DVD)
Se rimanalitus tulee sen sijaan tässä. Takaisin ruoriin palannut Wes Craven ottaa itsensä vielä Unien sotureitakin vakavammin ja hoitaa hommansa niin itseensä tyytyväisenä, että uskoi epäilemättä taivaan pilvienkin pissivän niskaansa kuvauspaikalla mansikkalimskaa. Uusi painajainen alkaa toki kiehtovasti, kun tapahtumat paljastuvat käynnissä olevan tuoreimman Elm Streetin kuvauksiksi ja henkilöiden analysoidessa esimerkiksi pitkään jatkunutta sarjaa sen synnyttämän fanikultin kautta.
Ongelmia on kuitenkin viisi: a) Jo mainittu Cravenin itseriittoisuus, tämän tapa myhäillä keksimänsä mestariteoksen parissa ja halunsa tuoda rivien väistä julki olevansa lopulta se ainut oikea Elm Street -ohjaaja, b) Freddy Krueger -hahmo, joka uudessa ulkomuodossaan ja ykkösosaa vakavammaksi vedetyssä persoonassaan on yhtä epäonnistunut kuin Sikojenlahden maihinnousu, c) Cravenin tarve tehdä edellisosien selittelystä parodiaa tajuamatta sitä itse: tällä kertaa sarjan elokuvat (jotka perustuvat ohjaajan uniin) ovat pitäneet tosimaailmassa olemassaolevan Freddyn aisoissa, d) Cravenin kyvyttömyys ohjaajana: sen sijaan, että seiskassa rakennettaisiin asennoitumisen vaatimaa jännitystä ja annettaisiin katsojan arvuutella, tapahtuuko kaikki todella vai onko kyseessä (kauniimpana kuin koskaan näyttäytyvän) Heather Langenkampin kaalissa käyvä sekoilu, tehdään jo hyvin varhaisessa vaiheessa selväksi, että kyllä se Freddy vain vaanii siellä taustalla, mikä tuhoaa asetelman tehon tyystin, e) lapsinäyttelijä, joka on – luvallanne sanoen – syvältä siitä samasta kolosta, kuin Muumilaakson tarinoiden muurahaisleijonakin.
13.10. Freddy vs. Jason (2003) (DVD)
Pienen leffakaupan löytämisen ohella myös toinen omaan elämääni liittyvä tärkeä hetki liittyy Elm Street -sarjaan, sillä kirjoitin kaikkien aikojen ensimmäisen elokuva-arvosteluni 18-vuotiaana järkytyttyäni siitä, miten paljon väkisin suoritettua anaalipenetraatiota Freddy vs. Jason oli hehkutettu Leffatykki.com-sivustolla. Tuota iät ja ajat sitten poistamaani revikkaa en tähän kehtaa liittää, mutta aivan yhtä hirveää paskaahan Ronny Yun ohjaus (tuplasääli, sillä miehen Bride of Chucky lienee slasher-genren hulvattomin teos) on tänä päivänä, kuin tuolloin 13 vuotta sitten (onkin muuten mukavaa huomata, että samat intohimonkohteet, elokuva ja kirjoittaminen, ovat yhä yhtä vahvasti mukana elämässäni). Tämä on 2000-luvun teineille rahan kiilto silmissä ja vailla tyyliä tehtyä potentiaalin heittämistä hukkaan, mikä saa jo lähestulkoon vihaiseksi, sillä näiden kahden slasher-ikonin kohtaaminen tuntui asiasta aikanaan Hesarin Nyt-liitteestä luettuani yhtä kutkuttavalta, kuin Fright Gloven hento hively jalkapohjassa.
Se siitä. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Ohessa joku fanipiirros.
