Kaijutin-sarjan toinen osa on täällä! Jatkamme kaiju-elokuvien maailmassa sillä teemalla, ettei teemaa ole – ainoastaan toinen toistaan rumempia kumipukuisia hyypiöitä, jotka haluavat talloa lapsesi maitotölkeistä vaivalla askarteleman pahvikaupungin tuusannuuskaksi. ”Mä annan paukkuu, mutta pyssytän vokaaleit…”
The 6 Ultra Brothers vs. the Monster Army (1974)
Myös toisella kansainvälisellä nimellä Hanuman vs. 7 Ultraman liikkunut japanilais-thaimaalainen sekasikiöelokuva on omituisin vahinkokatselu, johon olen hetkeen törmännyt. Löysin leffan kirjoitettuani YouTuben hakuun ”kaiju movie” ja ajattelin, että nyt vaikuttaa kyllä jo niin obskuurilta psykoosikamalta, että laitetaanpa pyörimään. Katseluun valikoitui alkuperäinen thaimaalainen elokuvateatteriversio, joka ilmeisesti on se huuruisin saatavilla oleva. Selostan leffan pääpiirteittäin, sillä se antanee parhaan kuvan siitä, mistä on kyse.
Kaikki alkaa psykedeelisellä jaksolla, jossa esitellään paperimassaplaneettoja ja jumalhahmoja kertojaäänen kera. Tästä siirrytään maan pinnalle, jossa joku paikallinen Pekka ja Pätkä -duo sekoilee ja perseilee 50 asteen helteessä. Hulluksi tekevän ja kaikkea muuta kuin hauskan toilailun jatkuttua pienen iäisyyden, kerrotaan lopulta katsojalle, että oikeasti nuo kaksi ovat hyviä pilotteja ja muutenkin ihan kelpo hemmoja.
Sitten lapset, joista osa näyttää aidosti sairailta ja nälkiintyneiltä, rukoilevat sadetta helteen keskelle maanisesti tanssimalla. Pari roistoa käy viereisellä temppelialueella varastamassa Buddha-patsaan pään, jolloin muuan poika yrittää juosta estämään näitä. Aikuiset miehet vetävät pentua turpaan ja vielä potkaisevat tätä. Suurena sankarina naskali kuitenkin lähtee juoksemaan gangsterien jeepin perään, jolloin toinen retaleista kaivaa esille aseen ja – ampuu lasta verisesti päähän.
Muut kersat itkevät kuollutta ystäväänsä ja jumalatkin kokevat, että nyt tämä vääryys pitää korjata. Niinpä äkisti taivaasta laskeutuu valtava käsi, joka vie murhatun mukanaan ja muuttaa tämän apinajumala Hanumaniksi. Sormiensa napsuttelusta ja tanssista tykkäävä Hanuman palaa takaisin, lentäen ensiteoikseen avaruuden halki aurinkoon keskustelemaan liian kuumasta lämpötilasta. Halkaisijaltaan muutaman metrin kokoisen pallon johtaja myöntyy lopulta vääntämään patteria pienemmälle ja niin ovat ihmiset pelastetut. Eläköön Hanuman!
Tämän jälkeen Hanuman päättää kostaa tappajilleen. Hän muuntaa itsensä kerrostalon kokoiseksi ja murskaa armoa anelevat pahikset yksitellen hyvin väkivaltaisesti. Oikeus on toteutunut! Valitettavasti pian maa aukeaa ja hirviöarmeija rynnii tuhoamaan kartonkisia miniatyyrirakennuksia.
Sillä hetkellä taivaalta lentää paikalle kuusi ultramiestä. Nopeasti asiaa selviteltyäni kävi ilmi, että Ultraman on 1960-luvulta saakka japanilaisissa tv-sarjoissa seikkaillut supersankari, joka on kaiju-jutuissa suurin piirtein yhtä tunnettu kuin Godzilla tai Gamera. Oppia ikä kaikki. Ultramiehet ja Hanuman alkavat piestä jättihirviöitä, mikä kestää suurin piirtein puoli tuntia (tai sitten se vain tuntui siltä). Yhdeltä ammutaan pää ja kädet irti, toiselta puolestaan nyljetään kasvot ja raajat (jolloin otus huutaa hassulla äänellä, miksi hänen naamansa vietiin). Viimeinen mörkö ampuu ympäriinsä sateenkaaria, mutta lopulta Hanuman onnistuu lähettämään tätä kohti säteen, joka leikkaa hirviön pystysuunnassa kahtia. Jostakin syystä olin luullut tätä lastenelokuvaksi. Lopussa ohjaaja Sompote Sands vielä kiittää katsojia – hänet muistetaan parhaiten vastenmielistä eläinväkivaltaa sisältävästä thaimaalaisesta krokotiilielokuvasta Chorakhe.
En todella tiedä, mitä mömmöjä näiden tekijöiden päässä on liikkunut ja kenelle The 6 Ultra Brothers vs. the Monster Army on suunnattu: sen typerä poukkoiluhuumori, pääosissa olevan skidit, hassuja juttuja heittävät hirviöt (joiden kostyymit eivät ole enää edes B-luokan tasoa) ja sen semmoinen saavat filmin tuntumaan nuorelle yleisölle suunnatulta, mutta raaka, esimerkiksi pieneen lapseen kohdistuva väkivalta sekä huumorilla höystetty pöyristyttävä splatteri eivät ainakaan länsimaalaisen katsojan näkökulmasta tue tätä. Omituista on myös se, etteivät Thaimaa tai Japani ole hindulaisia maita ja Buddha on läsnä elokuvassa suht vahvasti, mutta silti Hanuman sekä muut vastaavat jumalat ovat suoraan edellämainitusta uskonnosta. Kestoa yli 100-minuuttisessa alkuperäisversiossa nyt on aivan liikaa – joskin katsoin tämän silti mieluummin, kuin ilmeisesti pahimmista jutuista siistityn japanilaisversion. Suurin osa leffaa on lähinnä ärsyttävää roskaa, mutta onhan tällä ne hetkensä, jotka kutkuttavat jollakin omituisella tavalla sitä samaa kohtaa aivoissa, jota tökkimällä ihminen voidaan muuttaa vihannekseksi. Mielisairaalan auto kannattaa tilata ennen katselun aloittamista valmiiksi.
Revenge of Mechagodzilla (1975)
Godzilla-sarjan olisiko ollut 17. osassa kaikki alkaa olla jo aika nähtyä. Tiedemies liittoutuu avaruuden perkeleiden kanssa, MechaGodzilla herää henkiin ja uutena hirviönä nähdään muinainen hirmulisko Titanosaurus. Katselin tätä toisella silmällä leipoessani piirakoita, ehkä elokuva olisi ollut paremmalla keskittymisellä yksi Peter von Baghin elämää suuremmista mestariteoksista?
Queen Kong (1976)
John Guillerminin King Kong -floppi poiki vanavedessään muutaman niin ja näin onnistuneen jäljittelijän, joista parodia Queen Kong on yksi. Elokuva naurattaa samaan tapaan kuin seonnut talo Ashia Evil Dead 2:ssa, eli mielenterveytensä säilyttänyt on valmis ampumaan monitorin pirstaleiksi pum-kepillään hassuttelua tuskaillessaan. Beatles-tukkainen ja pallinaamainen pilviveikko Ray Fay viedään naisellisen kuvausryhmän toimesta trooppiselle saarelle, jossa paikallinen heimo paketoi tämän pinkin kakun sisälle ja ojentaa uhrilahjana saaren kuningattarelle, joka tietenkin on valtava apina. Tätä ennen tehdään pilaa muiden muassa Manaajasta, päiden pyöriessä ympyrää ja hernesopan roiskuessa. Karusti toteutettu apina pieksee vielä karummin toteutetun dinosauruksen, tämän ja vangin välille kehittyy suhde ja lopulta gorilla viedään Lontooseen, jossa se tietenkin pääsee irti. Toisin kuin King Kongissa, Queen Kongissa koetaan jotenkuten onnellinen loppu, feministien lähtiessä marssimaan Kongin oikeuksien puolesta. Pahinta brittiläis-länsisaksalaisessa tuotannossa ei ole sen puudutuspiikkinä toimiva tylsistyttävyys, vaan huumori, jonka kirjoittajallakaan tuskin on ollut hauskaa. Leffan tärkeydestä kertoo paljon se, että pääosanäyttelijätkin haukkuivat lopputulosta.
Ape (1976)
USA:n ja Etelä-Korean yhteisenä projektina valmistuneen rimanalituksen action pääsee käyntiin jo heti alkumetreillä, jättiläisapinaa roudaavan laivan haaksirikkoutuessa Soulin edustalla ja pakoon pötkivän gorillan kurmottaessa vyötäröön asti ulottuvassa vedessä haita esittävää lelua kuonoon. Sitten apina polkee hieman pahvitaloja, paiskoo käärmettä, näyttää keskisormea ja käy pelottelemassa lapsia, jotka ovat murtautuneet riemuiten leikkimään tyhjillään olevaan huvipuistoon. Toisaalla filmiryhmä kuvaa jotain B-luokan törkyelokuvaa raiskauksineen ja Kong tietysti kaappaa pääosassa nähtävän neitokaisen.
Omituisen pernaruttokirjeen teho alkaa näissä kohdin valitettavasti hiipumaan, sillä oikein mitään ei tunnu tapahtuvan ennen loppua, jossa kuvataan ikuisuudelta tuntuvan tovin verran amerikkalaista sotilaskalustoa ajelemassa ympyrää ja lopulta myös jättimarakattia rummuttamassa rintaansa. Kun apina viimein saadaan kaadettua, itkee vapaaksi päässyt nainen, jolla ei nähtävästi ole juuri ollut sympatioita kidnappaajaansa kohtaan, tämän puolesta. Parempia erikoistehosteita tehdään päiväkodissa ja jopa Search for the Beastin ohjaajalla on tämän luotsannutta Paul Lederiä parempi draaman ja rytmityksen taju, sillä näistä kumpaakaan ei ole elokuvassa laisinkaan. Uskoisinkin Apen olevan aamuyön elokuvana – erityisesti alkuperäisen kolmiulotteisuutensa kera – nappilaukaus keskelle otsaa.
Daimajin gyakushû (1966)
Kivimies Daimajinista kertovan ja kokonaisuudessan vuonna -66 kuvatun kolmiosaisen sarjan nimisotkut ovat niin monimutkaisia, että en tiedä miksi tätä osaa pitäisi kutsua. Katsomani versio oli nimetty Return of Daimajiniksi, joka kuitenkin näkyy IMDb:n mukaan olevan jonkun toisen osan nimi. Tämä nyt katsottu leffa puolestaan tunnetaan USA:ssa Wrath of Daimajinina, joka on omissa elokuva-arkistoissani sen toisen mainitun leffan yhdysvaltalainen nimi. Kyseisen filmin alkuperäinen japanilainen titteli, Daimajin ikaru, näyttää puolestaan kääntyvän suomeksi Daimajinin paluuksi. Netin selailun perusteella katseluni eivät myöskään ole menneet ristiin. Olihan varmasti riittävän sekavaa kaikille?
Vanhempien joutuessa orjiksi lähtevät huutavat pikkulapset seikkailulle etsimään vääryyden korjaavaa valtaisaa Daimajin-patsasta. Lopulta tämä myös löytyy, herää henkiin ja toteuttaa oikeutta valtavan miekkansa kautta. Varmasti masentavimpiin kaiju-hahmoihin lukeutuvassa Daimajinissa ei ole särmää tai karismaa, eikä yrmeän kivijätin viimeisten parinkymmenen minuutin tienoilla aloittamaa kostoa – joka tuo vieläpä liian elävästi mieleen ensimmäisen elokuvan eli Daimajinin huipentuman – jaksa erityisemmin katsella. Vielä pahempi on murskajaisia edeltänyt reipas tunti, jonka aikana leffa muistuttaa karusti kerrottua lastenelokuvaa, rääpäleiden vaellellessa vuoristossa, ylittäessä jokia ja kimittäessä toisilleen kuuluvalla falsetilla loputtomalla syötöllä. Sen verran brutaalia touhu kuitenkin on perässä tulevien aikuisten yrittäessä murhata skidejä pyssyineen, ettei tätä ainakaan nykystandardeilla kovin nuorille katsojille voisi kohdentaa. Onneksi paikalla kaartelee myös hyvin uskottavasti toteutettu haukka, jonka mieliruokaa tuntuvat olevan roistojen silmät.
Thunder of Gigantic Serpent (1988)
Godfrey Ho leikkeli sitten tällä kertaa jostain taiwanilaisesta käärme-elokuvasta oman versionsa. Ohjaajaa tuntemattomille on hyvä kertoa, että Ho on tullut roskapiireissä tunnetuksi rogercormanmaisesta tavastaan hankkia käsiinsä muiden tekemiä leffoja, joihin lisää itse kuvaamiaan juttuja ja lopulta dubbaa kaiken uusiksi, kunnes koossa on jälleen yksi a) psykedeelinen kollaasitaideteos tai b) millään muotoa katseluun kelpaamaton kalkkuna.
Yhtymäkohtia taustalla olevaan King of Snakesiin (1984) on vaikea vetää tuota alkuperäiselokuvaa näkemättä, mutta tällä ei ole tässä tapauksessa suurempaa väliä – yhtään sen parempi Yu-Lung Hsun originaali tuskin perinteisessä mielessä olisi. Mutta hiiteen perinteet, sillä tämä Super Marion avaamasta viemäriputkesta suoraan nirppanokkaisen kriitikon naamalle lentävä annos on saastasta elävän perspektiivistä hyvin maukas.
Riippuvaisuutta aiheuttavaa elektronista musiikkia ja kärmespiirroksia sisältävillä alkuteksteillä käynnistyvässä elokuvassa tyypit muuttavat jossain labrassa rupikonnan keksimällään koneella valtavaksi huikeiden efektien kera. Sitten pikkutyttö, joka piilottelee salaista, hänen puhettaan ymmärtävää ja nyökkäillen vastaavaa lemmikkikäärmettään lastenhuoneessa, kokee ilon hetkiä kenkälaatikkonsa asukin kasvaessa tuhottoman isoksi ja virnistellessä kukkulan takaa rullaluistinkisan aikana. Perheen isä tosin ei ole yhtä onnessaan huomatessaan paisuneen madon ja ryhtyy räyhäämään, ettei heidän asunnossaan majoiteta hirviötä.
Jonkin sortin rikolliset kidnappaavat tytön ja hakkaavat tätä saadakseen suurennoskaavan (tai näin ainakin olin ymmärtävinäni) itselleen. Sitten jättiläiskäärme tuhoaa kaupungin, lopulta kuolee armeijan tulituksessa ja flikka itkee. Lopussa on vielä jotain satunnaista toimintaa, kunnes kuvaruudulle iskee viimeisten kolmen sekunnin aikana varoittamatta The End ja elokuva loppuu.
Maailman rakastetuimpiin elokuviin epäilemättä kuuluva Thunder of Gigantic Serpent onnistuu säilyttämään mielenkiintonsa koko kestonsa ajan. Alun purkkajumputus vangitsee heti katsojan huomion synnyttäessään fiiliksen, että nyt ruudulle tulvii selkeästi jotain herkkää ja kaunista. Kämäiset efektit Meliesin aikaisine suurennostehosteineen ja käsinukkekäärmeineen alkavat sopivan ajoissa ja alkupuolen hupsuttelu naurattaa hölmöydessään ääneen. Lopulta saadaan vielä kunnon mättöä pahvimetropolin muuttuessa paremmin keräyslaariin sopivaksi.
Oikeastaan suurin valittamisen aihe on mukaan ängetty typerä terroristijuoni, joka ei jaksa kiinnostaa siitä huolimatta, että pääpahis pieksee poliittisen epäkorrektiuden huipentumana katsojalle sympaattiseksi tehtyä pikkulasta epäilyttävän arkisen oloisesti. Jos Ho olisi leikannut täytejuoneen vaikka ninjoja, voitaisiin puhua mestariteoksesta. Tästä huolimatta Thunder of Gigantic Serpent on Hongkongin kansallisaarteen uusiotuotantoa viihdyttävimmillään, Ninja Terminatorin ja Robo Vampiren hengessä.
PS: Tänään tuli kuluneeksi 62 vuotta siitä, kun Renny Harlin kaahasi maailmaan kurkkuja leikkaamaan ja painajaisia manaamaan. Kuvaputki toivottaa Suomen Hollywood-pojalle hauskaa merkkipäivää ja onnea Luokkakokousten ja Komisario Palmujen parissa!
