6.12. Lintumies (1978) (Teatteri/35 mm)
Alunperin pohdin, että Unionin itsenäisyyspäivän perinteestä, Sika säkissä -yllätyselokuvajuhlista olisi voinut kirjoittaa laajemmankin artikkelin, mutta ei näistä leffoista oikeasti mitään järkevää sanottavaa löydy. Jossain tuppukylässä kuvattu ja sen kunnantalolla ensi-iltansa saanut Lintumies on sentään siitä kuriositeetti, ettei tätä ilmeisesti hirveästi ole missään ilmestymisensä jälkeen esitetty ja tuskinpa ihan pian esitetäänkään. Tositapahtumiin perustuva harrastelijaelokuva sijoittui muistaakseni jonnekin 1800-luvun loppupuoliskolle ja kertoi Aatami-nimisestä, lerppaviiksisestä ukosta. Tämä haaveilee siivistä, jotka sitten pitkän huopaamisen jälkeen lopulta suunnittelee, rakentaa ja niillä kuuseen kapsahtaa. Tarinaa kuljetetaan näppärillä animaatioilla, mutta pääosa filmistä on täysin yhdentekevää kyläelämän kuvaamista, jossa syödään karjalanpiirakoita ja tuijotellaan uneksien kaukaisuuteen. Toisaalta eipä se juonen kannalta olennainen sen enempää jännittänyt. Eniten kertonee se, että luulin tätä alunperin omituisesti leikatuksi, alkupalaksi tarkoitetuksi lyhäriksi tai mainokseksi, mutta kun sama jumitus vain jatkui ja jatkui aloin jossain välissä pelkäämään pahinta, eli että ei helevate, tämä taitaa muuten kestää ihan sen täyspitkän verran.
6.12. 39 askelta (1959) (Teatteri/35 mm)
39 askeleen uudelleenlämmittelyn traileri näytettiin jo Lintumiehen etukuvana jotta ihmiset tietäisivät mitä elokuvaa katselevat, koska viimeistä kertaa ajetusta kopiosta puuttuivat alkutekstit. Tämän kytki Suomi-teemaan Taina Elg, joka nähtiin naispääosassa. Hitchcockin yhtä mitäänsanomattoman leffan toinen (eikä suinkaan viimeinen) tuleminen on yhdentekevää mutta siedettävää katseltavaa, jota en tosin vapaaehtoisesti olisi silmilleni halunnut suoda. Kaikessa on keskinkertaisuuden maku, mutta suurin pettymys lienee se, ettei mahdottomaksi mainostettu filmi varsinaisesti katkennut kertaakaan tai edes näyttänyt heinäpellolla variksenpelättimenä säilytetyltä. Oikeastaan se mainospätkä tuntui paljon hauskemmalta kuin tämä kokonainen kuva. En keksi muuta sanottavaa. Alkukuvana taisi olla joku nuorisoa räpin avulla kondominkäytöstä valistanut Alkon mainos.
6.12. Rusinoita (1987) (Teatteri/16 mm)
Ennen vanhaan kaikki oli paremmin ja lastenohjelmatkin tällaisia ghettosekoiluja, joissa kaksi tyyppiä on pukeutunut nippa nappa kasassa pysyväksi hevoseksi, joka pelkää hammaslääkärissä käyntiä, hoilaa ihastuksen kohteelleen laulua finneistään ja hengailee tallissa, josta löytyy lauma käsinukke-eläimiä aina tupakanpoltollaan koko rakennuksen tuleen sytyttävää rottaa (Teemu Terävä) myöten. Maassa vipeltävä hiiri (jolla oli joku hämmentävä nimi) hälyttää onneksi palokunnan ja ärsyttävimmäksi hahmoksi muotoutuu katosta roikkuva hämähäkki, jonka “sanoisin”-fraasin hokeminen ei ole niin hauska juttu, kuin mitä käsikirjoittaja on ajatellut. Ansa Ikonen kuullaan kohelluksessa viimeisessä roolissaan Ellun äänenä.
6.12. Lumilinna (1965) (Teatteri/16 mm)
WHS:n itsepäisyyspäivät päättänyt Lumilinna polkaisi käyntiin heti Rusinoiden (vaiko Rusinoidan?) jälkeen. Kyseessä oli puolituntinen Olavinlinnassa kuvattu ilottelu, jossa oli kummitteluviittauksia ja talvisotaa parodioiva lumipallotaistelu. Ei jaksanut enää hirveästi kiinnostaa. En edes muista oliko näillä kolmannen lohkon rainoilla jotakin alkukuvaa vaiko ei.
7.12. Taistelu Ardenneilla (1965) (35 mm)
Kino Reginan Jermuspektaakkelit-sarjan ensimmäinen katsottu elokuva ei ollutkaan niin tylsä, kuin mitä pelkäsin. Sotimista on liikaa ja siitä tulee yhtä puuduttavaa kuin niin monissa muissakin genren kuvaelmissa, mutta hahmot ovat melko kiinnostavia ja etenkin rähisevän ja Masin Kessua muistuttavan (sekä hyvin paljon Enzon Kotkat Lontoon yllä -filkan vastaavan hahmon kaltaisen) ukon rähinä jää mieleen. Tässä myös kuljetettiin suklaakakku kauas vihollislinjojen taakse.
7.12. Elämä on ihanaa (1997) (DVD)
Jack Nicholson kiukuttelee ja tilaa pekonia pannukakuilla. Alussa sietämättömältä vaikuttava (hahmot tuntuvat ärsyttäviltä ja juoni tympeältä “hei me tullaan oppimaan elämästä” -kamalta) leffa imuroi hiljalleen otteeseensa, pitkälti Nicholsonin ja Helen Huntin näyttelyn ja näiden välille rakentuvan kemian myötä. Myös koira on tärkeä. Vaikka mitään sen suurempaa tai maata mullistavampaa ei käy, lopulta huomaa olevansa oikeasti kiinnostunut siitä mitä seuraavaksi tapahtuu, romanttisen puolenkin tuntuessa – harvinaista kyllä – toimivalta. Huomasin myös pari kertaa nauravani Nicholsonin hahmon sekoilulle ja suunpieksennälle. Niin ja löytyipä muuten harvinaisen ruma kuvituskuva tuohon kylkeen. Aijaijaijai…
