Tumppumies ei osaa levätä. Laakerit ovat ruostumaan päin, mutta ratkaistu ei kasva eikä gonzoilua ole ilman huumeita. Joten tämä on täysin päihteetön hyvän mielen kirjoituskanava, jossa ei suvaita mitään muuta kuin Sorkkaherran uskontoa. Kaiken maailman kristinuskot ja muut mieltä ja kehoa alentavat huuhaat voi suosiolla jättää kalmistoon. Meillä on nollatoleranssi ristille ja retkille. Tämä menee kuitenkin nyt sen verran korkeatasoiseksi paskanjauhannaksi, että siirrytään elokuviin.
M3GAN (2022)
Tanssit on nyt tanssittu ja akrobaattori on täällä kertomassa teille Blumhousen tuottamasta M3GAN:sta. Vaimo näki tuossa alkuvuodesta trailerin elokuvateatterissa, ja on siitä asti halunnut nähdä juuri tämän elokuvan, jonka gif sai luvan aloittaa elokuvapäivyrin.
Kauhuscifielokuvana itsensä mieliin operoiva robottielokuva tuo mieleen tietysti kaikki muut tappajanuket, vaikka tarina ottaakin modernimman lähestymistavan aiheeseen, kun jonkun skidin vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Tuo skidi päätyy robottileluja rakentavan tätinsä huostaan. Pian täti saa idean esitellä uusimman keksintönsä, M3GAN:in, johon tyttö kiintyy välittömästi. Kaikki ei kuitenkaan mene kuin suunniteltu, josta johtuen tuo lelurobotti alkaa tappaa tyttöä kiusaavia ihmisiä.
Blumhousen korkeatasoisempaa tuotantoa edustava M3GAN on ihan kelvollinen elokuva, jossa pureudutaan uhkakuviin, joita tekoälyn kanssa leikkiminen voi tuoda. Samaan syssyyn vähän etäisemmin käsitellään yrityssalaisuuksien varastamista, joka jäänee erikoiseksi pintaraapaisuksi aiheesta, josta olisi saanut paljon poliittisemman elokuvan.
En muuten nukkunut ollenkaan tämän kuvan aikana, joka on saavutus sinänsä, koska olen palannut töihin.
Matriarch (2022)
Tämän aikana olisi voinutkin sitten nukkua.
Paskakauhun määrä on vakio, joten jatketaan tällaisella sonnalla tässä kommentissa. Matriarch kertoo jostain vitun ärsyttävän näköisestä naisesta, joka vetää huumeita, juoksee lenkkejä, lesboilee ja oksentaa kaikki safkansa pönttöön kuin bulimikko. Lienee täysin selvää, ettei homma toimi käsikirjoituksen osalta missään vaiheessa, vaikka tuo ärsyttävä eukko vetääkin yliannostuksen kokkelia ja delaa hetkellisesti. Tilanteesta säikähtäneenä tuo vitun ärsyttävän näköinen nainen päättää lähteä takaisin kotiin Britteihin avaamaan kaikki henkiset haavat kuolevan äitinsä kanssa. Tästä edes tarina sijoittuu johonkin pieneen kyläpahaseen, jossa kaikki mätänevät ja lopulta äitimaa tulee imettämään porukkaa Sorkkaherran kirkkoon.
En tajunnut elokuvan juonesta juuri mitään, mutta ei hätää, koska tämä kommentti on sen mukainen paskakasa, jossa ei myöskään ole järkeä eikä hiventä.
American Graffiti – Svengijengi -62 (1973)
Eikä tässäkään ole mitään järkeä. Ilmoitin toveri Kurkkuharjalle, että katson American Graffitia, johon hän vastasi ytimekkäästi, ettei ehkä kannattaisi. Kuinka oikeassa hän olikaan, koska kyseessä on helvetin ärsyttävä elokuva, jonka ohjauksesta on vastannut kaikkien Ewokien kuningas, George Lucas.
Juoni sijoittuu vuoteen 1962, jolloin jotkut pässinpäät ovat viettämässä viimeistä iltaansa ennen kuin college alkaa. Tuohon yhteen iltaan sijoittuvassa tarinassa Charles Martin Smith muun muassa yrittää saada pillua ostamalla laittomasti viinaa sekatavarakaupasta. Tuossa perkeleen vaivaannuttavassa kohtauksessa ei ole mitään hauskaa. Sitten mainittakoon, että Ron Howard harjoittelee, millaista olisi olla Onnen päivissä, ja käy aina silloin tällöin hehkuttamassa autoaan. Harrison Fordilla on länkkärihattu ja hän kaahaa autollaan, mutta pahiten mieleen jäänee radion tiskijukka, Wolfman Jack, jonka Kurkkuharja manasi alimpaan helvettiin. Sentään musiikit olivat nostalgiaan nojaavaa rockia, joka ainakin ilahdutti minua.
Annan silti armottomasti elokuvalle vain yhden tähden, koska olen kurjalla tuulella tällaisen jälkeen.
Malèna (2000)
Onneksi en ole enää kurjalla tuulella, koska Giuseppe Tornatoren ohjaama Malèna on kutkuttanut mieltäni pidempään. Nostalgiaan taipuen, muistan, kuinka näin sen televisiosta joskus 2000-luvun alussa. Silloin Tornatoren ohjaama kasvutarina Mussolinin hallitsemassa Sisiliassa teki vaikutuksen. Tarina kertoo nuoresta pojasta, joka ihastuu naapurin kauniiseen leskeen, jota uhkea Monica Belluci näyttelee tissit hölskyen.
Elokuva on edelleen upea kasvutarina, jossa on huumoria, draamaa, seksuaalista jännittyneisyyttä ja Morriconen taivaalliset musiikit. Harvey Weinsteinin toimesta elokuvaa on pilkottu liki 20 minuuttia ja se tuntuu valitettavan sirpaleiselta tällaisenaan, vaikka viesti menee kuitenkin perille pilkottunakin. Kyseessä on mestariteos.
Spontaneous Combustion (1989)
Myös Tobe Hooperin Spontaneous Combustion on mestariteos!
Juoni on kuin mistäkin Twilight Zonen jaksosta. Brad Dourifin esittämä hahmo syntyy pyrokineettisten voimien kanssa, koska hänen vanhempansa ovat olleet Oppenheimerin kanssa suunnittelemassa ensimmäistä atomipommia. Hooperin itsensä käsikirjoittama tarina on täynnä totaalista b-elokuvien estetiikkaa, joka miellyttää elokuvakulinaristia enemmän kuin hyvin. Dourif antaa palaa tulenkatkuisessa roolissaan ja muun muassa sytyttää sämpylää mussuttavan John Landisin liekkeihin.
Kokonaisuuteen tuodaan vielä juonittelua, jossa lääkefirmat ovat yrittäneet salata atomipommioperaatio niin sanotut jälkitaudit eli pyrokineettiset ihmiset. Meininki on nii absurdia hulluttelua, kun eräällä tyypillä on suoraan Re-Animatorista varastettua vihreää litkua ruiskussaan.
Nostan Spontaneous Combustionin Hooperin merkittävimpien elokuvien joukkoon, koska sen musiikit ovat tajuttoman kovaa synasoittoa yhdessä Sorkkaherran kuoron kanssa. Tehosteet ansaitsevat nekin erikoismaininnan, olemalla juuri niin hienoja kuin kasarisähkö.
Climax (2018)
Erikoismaininnan ansaitsee myös Gaspar Noé ei, joka petä. Muutaman vuoden takainen Climax kertoo tanssiryhmästä, joka onnistuneen koe-esiintymisen jälkeen alkaa bilettää ”treenikämpällä”. Joku kuitenkin päättää terästää sangriaa huumeilla, jonka seurauksena bileet muuttuvat painajaiseksi.
Kuten arvata saattaa Noé laittaa katsojan sietokyvyn äärirajoille. Alkuun elokuva tarjoilee hienosti suunniteltuja tanssiesityksiä kera hyvän tanssimusiikin, mutta edetessään homma saa ahdistavia tasoja. Suurimmalta osin improvisaatiosta koostuva painajainen on täynnä järisyttäviä kamera-ajoja ja raakaa dialogia. Tarpeetonta shokkihoitoa tarjotaan, kun eräs ryhmän jäsenistä lukitsee sangriaa maistaneen alaikäisen poikansa sähkökaappiin tekemään kuolemaa. Toisessa vähintään yhtä kyseenalaisessa kohtauksessa yksi tanssijoista päätyy potkimaan raskaana olevaa naista, koska epäilee tämän terästäneen boolia.
Parhaimmillaan Climax on kuin pahauni, josta ei tahdo herätä. Se tarjoilee sellaisen kylvetyksen, että heikompaa saattaa hirvittää. 42 minuuttia kestävässä yhdellä otolla kuvatussa kohtauksessa Noé todistaa olevansa audiovisuaalisesti poikkeuksellisen lahjakas elokuvantekijä. Ahdistavuutta on haettu sellaisista esikuvista kuin Dario Argenton Suspiria ja Andrzej Zulawskin Possession. Kummallekin esikuvalle kumarrellaan rautaisella ammattitaidolla.
Pako Sobiborista (1987)
Kliimaksin jälkeen alkaa Kuvaputken historiatunti.
Jonkin sortin rautaisella ristillä ja ammattitaidolla toteutetussa Pako Sobiborsta -televisioelokuvassa Alan Arkin esittää keskitysleirillä olevaa juutalaista, joka alkaa yhdessä neuvostoliittolaista juutalaista esittävän Rutger Haeurin kanssa suunnitella kaikkien aikojan pakoa.
Rehellisesti sanottuna luulin, että tämä olisi ollut sellainen kunnon jermuspektaakkeli, jossa Hauer ampuu natseja kumoon ja Arkin heittää siinä sivussa paskaa läppää, mutta olinkin todella väärässä. Pako Sobiborista on tunteella tehty kuvaus keskitysleirin kurjuuksista. Se näyttää nuhjuiselta, tuntuu inhottavalta ja pistää natsien teot synkkään valoon. Kokonaisuus ei kärsi oikeastaan mistään ja televisioelokuvan budjetilla on saatu aikaan hyvä, mutta hiukan ylipitkä sotadraama.
Sitten vielä sellainen juttu, että elokuvan juutalaiset sanovat ukrainalaisia epäluotettaviksi palkkasotureiksi. Ehdotan tämän elokuvan cancelointia saman tien!
Viimeinen samurai (2003)
Historiantunti jatkuu, mutta ei kuitenkaan canceloida Tom Cruisea, joka esittää 1800-luvun lopulle sijoittuvassa eeppisessä Viimeisessä samuraissa jotain jenkkiläistä sotilasta. Cruise lähetään Japaniin laittamaan stoppi samuraikulttuurille.
Edward Zwickin ohjaama elokuva on komeasti kuvattu ja jopa filosofinen. Kahden ja puolentunnin keston aikana käsitellään Cruisen menneisyyden haamuja, Japanin modernisoitumista ja sitä, mitä kunnia tarkoittaa. Alkuun voisi kuvitella, ettei Viimeinen samurai ole kovinkaan kummoinen elokuva, mutta kun ottaa huomioon sen visuaalisen puolen ja onnistuneet roolisuoritukset, sitä huomaa oikeasti pitävänsä elokuvasta paljon enemmän. Suurimpana teemana on toki menneiden aikojen haikalu, joka tuntuu olevan kovin tyypillistä tämän lajityypin filmeille. Normaalisti aihetta on käsitelty westerneissä, joissa lainsuojattomat toteuttavat ainoaa osaamansa asiaa viimeiseen asti, mutta tällä kertaa lainsuojattomat on korvattu samurailla, joille kunnia on kuolla oman käden kautta ja häpeä on kuolla pellolle taistelussa.
Tämä menee jälleen hulluksi paskanjauhannaksi, joka johtaa mieleni rappioon, mutta jatketaan silti eteenpäin, koska vielä on luvassa hupsuja juttuja Tumpun kynästä.
Vai pitäisikö Cruise teidän mielestänne canceloida?
Oz: Ihmeiden maailma (1985)
Canceloikaa Disney!
Jostain syystä mieltä tovin kutkuttanut Oz: maailma löytyy Disney plussasta. Guillermo del Toron hehkuttama jatko-osa sille alkuperäiselle Ihmemaa Ozille on vähintäänkin eriskummallinen tapaus.
Dorothy on palannut takaisin Kansasiin ja kadottanut punaiset kenkänsä jonnekin matkan varrella. Äiti ei usko, että Ihmemaa Oz on todellinen paikka ja passittaa Dorothyn pakkohoitoon, jossa hänelle annetaan muun muassa uudenlaista sähköshokkiterapiaa. Kaikki menee kuitenkin vituiksi, kun myrskyn keskellä Dorothy päätyy takaisin Oziin, jota hallitsee piippua sauhutteleva Kivimies.
Tällaisesta elokuvasta ovat painajaset tehty. On vaikea kuvitella elokuvaa perheenpienimmille sopivaksi. Etenkin tuo terapiahoito alkupuolella on häiriintynyttä vihjailua mielenterveysongelmista. Tosin ei se Ozin fantasia maailmakaan paljon tästä jää, kun erästä linnaa hallinnoi päätön nainen, jolla on vitriinit täynnä irtopäitä. Myös yksi kohtaus loppupuolella, kun Dorothy putoaa kuiluun ja valot välkkyvät kuin Suspiriassa on psykedeelinen ja varmasti mielenterveydelle haitallinen.
Nyt elokuvan nähtyäni, pystyn ymmärtämään tuon del Toron fanituksen. Ovathan hänen omatkin elokuvansa vähän samasta puusta veistettyjä. Etenkin Pan’s Labyrinth.
Villit vuodet (1978)
Kovasta puusta on veistetty myös surffilaudat!
John Miliuksen eli Äijän isolla Äällä ohjaama Villit vuodet kertoo surffareista Kalifornian rannikoilla. Kolmen kaveruksen elämää 60-luvun alusta 70-luvulle seuraava tarina on paremmalla tapaa nostalginen kuin esimerkiksi tuo aiemmin tässä plogissa kritisoitu kurja Svengijengi. Milius ottaa kantaa tuon aikakauden raflaaviin aiheisiin, kuten Vietnaminsotaan. Elokuvan hahmot yrittävät kaikin keinoin välttää värväytymisen ja tekevät typeryyksiä Joe Spinellin esittämän psykologi vastaanotolla. Kokonaisuus on suloisen katkera kuvaus ystävyydestä ja etenkin Gary Busey onnistuu olemaan jo tässä elokuvassa aivan saatanan sekaisin, mutta osaa sentään peruuttaa auton parkkiin. Musiikkivalinnat noudattavat turvallista nostalgiakaavaa ja toimivat sen vuoksi hyvin. Jostain syystä mukana on myös kaljaa juova Robert Englund, joka nyt tietysti pitää mainita tässä, vaikkei sillä mitään suurta arvoa tekstin kontekstiin tulekaan.
Poikani, poikani, mitä olet tehnyt (2009)
Wener Herzogin ohjaama tosipohjainen tarina on jatkuvasti kontekstistaan irtoava erikoisuus, josta kyllä tunnistaa ohjaajansa kädenjäljen. Michael Shannon esittää äitinsä miekalla murhannutta miestä, jonka elämää käydään takaumien kautta läpi. Udo Kierin sekoilevasti tulkitsema teatteriohjaaja kertoo, kuinka Shannon on alkanut käyttäytyä oudosti treeneissä. Kun taas Shannonin tyttöystävää näyttelevä Chloë Sevigny väittää poikaystävänsä muuttuneen erään luontoretken jälkeen. Jostain syystä kireä Brad Dourif kertoo takaumissa omia näkemyksiään, yhdessä kohtauksessa on tarpeettomasti kääpiö ja Herzog onnistuu jälleen hämmentämään hitaalla kerronnallaan pahaa aavistamattomia katsojia. Luontoa ylistävät takaumakohtaukset ovat taattua ohjaajaansa, vaikka Williem Dafoe tekeekin unohdettavan roolin poliisina.
Blow (2001)
Tällä kertaa elokuvassa ei Dafoeta nähdä, vaikka vaimon mukaan minulla on tutkimusmatka Dafoen elokuviin käynnissä. Nyt on sitten uusintakatselujen paikka ja paluu historiantunnin jatko-opotintoihin jatkuu akrobaatin tavoin.
Ensimmäiseksi katsoimme vaimon kanssa Blow’n, joka kertoo tosipohjaisesti siitä, kuinka George Jung niminen tyyppi alkoi välittää kokaiinia Yhdysvalloissa. Johnny Depp tulkitsee Jungin roolin rutiininomaisella ammattitaidolla ja tarina on itsessään ihan mielenkiintoinen. Jotenkin ironista, että tällaista taparikollista kohtaan alkaa tuntea empatiaa, kun elokuvan edetessä hän joutuu lähes koko ajan kaikkien kusettamaksi. Knoppitietona: Ohjaaja, Ted Demme, menehtyi huumeiden yliannostukseen vähän elokuvan julkaisun jälkeen. Jälleen kerran todellisuus on hurjaa.
Man on the Moon (1999)
Todellisuus on myös ollut hurjaa Tumpulle, joka vielä sunnuntain ratoksi laittoi yhden rainan soittimeen. Man on the Moon kertoo nimensä mukaisesti Andy Kaufmanista, jota Jim Carrey näyttelee varsin onnistuneesti. Kaufmanin elämänkertaelokuvassa edetään nopeasti väläytellen tuon antikoomikon uran huippuhetkiä. Varsinaisena kusettajana tunnettu Kaufman rakasti arvaamattomuutta ja käytännönpiloja, joita molempia elokuvassa on paljon. Nuorena syöpään kuolleen Kaufmanin uskottiin pitkään jopa lavastaneen oma kuolemansa, jota on pidetty hänen ultimaalisena vitsinään.
Vaimoa tämä elokuva ei kiinnostanut juuri ollenkaan, vaikka hän yleensä pitää Carreyn filmeistä. Ehkä tuo vaivaannuttava aihe ja Carreyn metodinäyttely eivät jaksaneet sitten innostaa häntä. Mene ja tiedä, mutta Man on the Moon on hyvä henkilökuva autistisesta koomikosta, joka ei omien sanojensa mukaan edes ollut koomikko.
BLOKI 2.1.
Jos nyt ihan välttämättä jaksoit lukea blokin tähän asti, niin onneksi olkoon. Olet voittanut itsellesi viikon odotuksen seuraavaan blokiin, joka ei todellakaan tule olemaan tällainen mustaraamattu, jonka lukemiseen tarvitaan pannullinen kahvia, Sorkkaherran soihtu ja mieltä raaistavat hermot. Toivotan teille kaikille narkomaaneille nyt hyvää loppuelämää, koska mitä muutakaan tässä voi enää tehdä…
